lauantai 31. joulukuuta 2011

KIRJAVUOSI 2011

Kirjavuosi 2011 oli mielenkiintoinen. Se oli samalla ensimmäinen blogivuoteni ja blogaus toi aivan uudentyylisiä tuttavuuksia lukulistalleni. Monet loistavat kirjat olisivat menneet ohi silmien ja korvien, ellen olisi törmännyt arvosteluihin niistä. Yritin myös kerryttää klassikkolukemistoani ja pysyä perässä kirjallisessa keskustelussa. Vuosi on antoisa, toivottavasti vuosi 2012 tarjoaa yhtä paljon.

Kirjallisista tapahtumista merkittävin oli ihanan lukupiirimme syntyminen. Tyttöjen kanssa on riittänyt keskustelua niin kirjoista kuin kirjojen vierestäkin. Osallistuin myös blogitapaamiseen kesällä Suomenlinnassa, jossa oli huippua saada blogeille kasvot. Myös Turun kirjamessut tuli katsastettua ja aimo annos kirjoja kotiutettua.

Kirjahyllyni natisee liitoksistaan, ja sainkin joululahjaksi kirjojen sijaan jotain paljon tarpeellisempaa; lisäosan kirjahyllyyni. Silti yritän ensi vuonna vältellä kirjojen ostoa, että saisi nykyisiäkin luettua.

Tilastoita
Yhteensä luin tänä vuonna 86 kirjaa. Niistä käännettyä kaunokirjallisuutta oli 67 ja kotimaista 19. Näiden lisäksi reilut kymmenen kirjaa jäi syystä tai toisesta kesken ja muutamaa hömppää en edes blogissa maininnut. Kirjoista kymmen oli englanninkielisiä ja loput olivat kotoisasti suomea.

Tässä tulevat tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaita (ja pahimpia) paloja ja yksityiskohtia.

Mieleenpainuvimmat lukukokemukset
Huomasin aiempaa vuotta miettiessäni, etteivät antamani arvosanat aina vastanneet myöhempää mielikuvaani. Muutamassa kuukaudessakin lukukokemuksen muisto nousee tai laskee arvossaan.Nämä viisi ovat kuitenkin säilyttäneet arvonsa ja jos mahdollista, nousseet entistä ylemmäs.


Nadeem Aslam: Elävältä haudatut
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Geert Kimpen: Kabbalisti
Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle


Houkuttelevimmat kannet
Näihin kirjoihin tarttuisin empimättä, vaikken tietäisi sisällöstä yhtään mitään. Tarttuisin vaikka olisinkin kuullut huonoa palautetta, en vain voisi vastustaa.









Nadeem Aslam: Elävältä haudatut
Marianne Backlen: Tulilinnun tanssi
Emmi Puikkonen: Turkulainen näytelmä


Vetoavimmat nimet
Nämä ovat nimiä, jotka jäävät elämään lukemisen jälkeenkin. Ne ovat nasevia ja rytmikkäitä, mutta niissä on iskevyyttä. Ne houkuttelevat sukeltamaan pintansa alle itse kirjaan.








Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Ruben Callego: Valkoista mustalla
Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia


Pahimmat pettymykset
Nämä kirjat houkuttelivat maineensa, aiheensa, kantensa tai nimensä perusteella ja antoivat odottaa kiintoisaa lukukokemusta, mutta sain niistä kuitenkin aika vähän.










Rosa Liksom: Hytti nro 6
Marianne Backlen: Tulilinnun tanssi
Nerea Riesco: Ars Magica
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus
Monica Fagerholm: Amerikkalainen tyttö


Positiivisimmat yllättäjät
Nämä ovat niitä joilta en odottanut paljon, mutta jotka onnistuivat lyömään minut ällikällä. Niitä joiden odotin olevan hankalia, tylsiä tai joista en odottanut yhtään mitään. Niitä joista olin kuullut ristiriitaista palautetta tai niitä, joista en ylipäätään ollut koskaan kuullut yhtään mitään.
Riikka Pulkkinen: Raja 
Umberto Eco: Ruusun nimi
José Saramago: Kertomus sokeudesta
Mara Lee: Ladies

JOULUKUUN JOSSITTELUT

Toinen huono lukukuukausi edellisen perään. Tällä kertaa selittelen tenteillä ja kirjallisten juttujen deadlineilla sekä sillä etten nauttinut yhdestä välissä olevasta ollenkaan ja tuhlasin niihin tavattomasti aikaa. Ensi vuonna taas uudella onnella ja innolla.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Laura Gustafsson: Huorasatu
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Geert Kimpen: Kabbalisti

KESKENERÄISTÄ

Tähän väliin tulee yksi arvostelu minkä kirjoitan kun ehdin. En keksi muuta tapaa saada sitä sijoitettua tämän vuoden puolelle.

perjantai 30. joulukuuta 2011

"SANAT EIVÄT SAANEET LIUETA ENNEN AIKOJAAN, NIILLE OLI ENSIN LÖYDETTÄVÄ PAIKKA."

Marja-Leena Virtanen:
Kirjeitä kiven alle
Tammi, 2001
267 sivua 

Puolivuotias Marketta seuraa haamuna perheensä lähtöä evakkoon. Myös tulevina vuosina hän pysyy siskonsa rinnalla, hänelle kaiman on hyvä purkaa tuntojaan kirjeissä, joita työnnetään kiven koloon. Äiti Siviähän ei osaa tyttäriin suhtautua, tärkeitä ovat pojat ja etenkin mies.Ehkä hän on liian ja nautiskeleva äidiksi ylipäätään? Niin epäilee Siviän oma äiti Mar, joka kutoo sukkaa kävellessäänkin. 

Tämä arvostelu oli yksi niistä, joita tuntui todella vaikealta kirjoittaa. En osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Toisaalta koin myös alemmuuskompleksin, koska tästä kirjasta on kirjoitettu useita niin loistavia arvosteluja. Kaikki sanat on jo käytetty, mitä minä voin enää lisätä?

Kirjeitä kiven alle ei ollut vain kirja, se oli juoseva puro, tanssia, elämää. Leena Lumi kuvaa lukemaansa elämyskokemukseksi, Valkoinen kirahvi pala palalta kuoriutuvaksi sipuliksi, vahvaksi, itkettäväksi. Sannalle tarina tuli ihon alle ja Saralle kirja oli täydellisyyttä hipova lukuelämys. Puoli blogimaailma on ottanut tämän kirjan omakseen. 

Omaan itsekin karjalaisia sukujuuria ja olen kuunnellut tosielämän muistoja evakkomatkasta rakkailta ihmisiltä. Olen kuullut pienenä karjalaisia sanoja ja itsekin välillä viljellyt mietä ja sietä. Ehkä siksi tämä kirja upposi niin syvälle. 

Eikä pelkästään se, vaan myös upea kerronta, sanojen läpi tihkuva tunne ja mieleenpainuvat hahmot.  Se pieni ripaus maagista realismia sai tarinan lentämään ja minun lempikohtiani olivatkin juuri nuo Marketan ja kaimansa Toisen väliset hetket.

Kertojien lukumäärä ja aikahypyt olivat alussa vähällä ruveta ärsyttämään. Onneksi vain vähällä. Ja sekin tunne lähti nopeasti pois kun pääsi kunnolla alkuun.







Yllä mainittujen lisäksi kirjeitä kivien alta ovat löytäneet ainakin Norkku, Lumiomena, Susa, Anna Elina ja Karoliina.

lauantai 24. joulukuuta 2011

BUON NATALE!

Donald Zolan: Early childhood
















Maa ei ihan ole valkoinen, mutta kynttilät valaisevatkin 
kauniimmin kun on ihan pimeää.
  
Tunnelmallista joulua kaikille lukijoille!

torstai 22. joulukuuta 2011

"HÄMÄRÄ JO MAILLE HIIPI."

Johanna Sinisalo:  
Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi, 2001
268 sivua
Finlandiavoittaja (2000)

Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotinsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää haluavansa omakseen. Hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.

Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi.

Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen. Ihmisen ja eläimen, kulttuurin ja luonnon, modernin maailman ja tarunhohtoisten muinaisaikojen rajat liikkuvat tavalla, joka pelottaa ja kutkuttaa - pakottaa meidät katsomaan uusin silmin itseämme ja ympäröivää todellisuutta.

Lukupiirikirjamme arvostelu lykkääntyi minulta hävyttömän paljon. Oli syksyn viimeiset tentit ja kirjalliset työt palautettavana ja hieman myös tonttuilua joulua varten, sekä pakkaamista ja matkustelua. Nyt alkaa joululoma (vaikka yksi koulutyö pitääkin vielä palauttaauudeksivuodeksi) ja pääsen päivittelemään rästiin jääneet kirjoitukset. 

Voisin jo ihan ensimmäisiksi sanoiksi sanoa, että pidin kirjasta älyttömän paljon. Se vetosi minuun jokaisella osa-alueellaan; salaperäisellä juonellaan, kulttuurihistoriallisilla konteksteillaan ja taiteellisella asettelullaan. Siis finlandian on todella joskus voittanu kirja, josta minäkin pidän varauksettomasti - aloin jo luulla, että minä ja finlandiavoittajat olemme vain kertakaikkiaan yhteensopimaton yhdistelmä.

Ylipäätään kirjan idea on mielenkiinoinen; mitäpä jos ne kansantarujen peikot olisivatkin oikeasti olemassa, hiippailisivat tajuntamme nurkilla ja elelisivät metsän pimeissä kolosissa? Ja miten käy jos ihminen ottaa hoiviinsa orvon peikkolapsen? Miten käy kun villi luonto kohtaa ihmisen?

Kirjan hahmot ovat erikoisuudessaan kiinnostavia. Enkeli, ristmänimeltään Mikael, vetää tuttavapiirinsä ihmisiä väistämättä mukaan vaaralliseksikin muuttuneeseen yritykseensä kasvattaa loukkanunutta peikonpoikasta. Entinen seurustelukumppani, eläinlääkäri Spderman antaa neuvoja loukkaantuneen eläimen hoitoon tietämättä mistä eläimestä on kyse, tunteilla leikittelevä mainosmies Martes tahkoaa isot rahat peikkomainoksilla luullen niitä photoshopatuiksi, alakerran postimyytivaimo Palomita tarjoaa ensimmäiset kissanruoat, ja Enkeliin kuolettavasti ihastunut Ecke huomaa olevansa väärässä paikassa väärään aikaan.

Kirjan mukana lukija joutuu pikkuhiljaa sanoutumaan irti mielikuvistaan, jos kuvitteli peikot pieniksi ja söpöiksi olennoiksi, hieman eläinten kaltaisiksi. Vaikka kirjan alussa tapaamme avuttoman peikonpoikasen, jonka voi mieltää pieneksi ja söpöksi, eivät aikuiset peikot ole ollenkaan suloisia. Sen sijaan ne ovat ihmisen mittaisia mustia ja ruipeloita hahmoja, joilla on jonkinlainen harja päässään. Eikä niiden älykkyyskään jää elänten tasolle. 

Pidin kovasti kirjailijan poimimista tekstikatkelmista. Runoista, romaaneista ja kansanperinnetutkimuksista poimitut pätkät jaksottivat mukavasti tarinaa ja antoivat sille lisää taustavoimaa. Kaikkein eniten minuun silti vetosi vanhan lempilastenlauluni, Päivänsäteen ja menninkäisen, lyriikoiden käyttö kappaleiden ja itse kirjankin nimenä. Ne lisäsivät mystisyyden ja sadunomaisuuden tuntua ja ikäänkuin kietoivat koko tarinan harsoonsa. 

Joitain pienä outouksia ja ällötyksenpuistatuksia kirja sisälsi, mutta minun lukukokemustani ne eivät häirinneet.






Tämä oli lukupiirikirjaksi loistava, koska olimme kaikki käsittäneet sen hieman eri tavoin ja mielenkiintoista keskustelua syntyi.

Kerrankin sain myös olla jonkun kanssa kunnolla eri mieltä. Kaikki meistä eivät ihan sulattaneet vanhoja tutkimuskatkelmia tarinan välissä. Minusta ne sen sijaan olivat yksi kirjan parhaista anneista, niitähän luen (opiskelen) muutenkin. Olipa kirjassa myös eräs lainaus entisen professorimme ja alamme yhden uranuurtajan, Uno Harvan kirjoituksesta. Siinä kohden minä olin myyty. 

Keskustelimme myös peikon hahmosta ja ulkomuodosta, josta meillä kaikilla oli hiema eri näkemykset. Kiinnostavin mielikuvaero keskittyi kuitekin kirjan loppuun. Lopun voi käsittää hyvin eri tavoin ja tuo mielikuva lyö leimansa koko lukukokemuksen ylle. Minä kuuluin positiivisempaan koulukuntaan.

Tässä muiden tyttöje arviot (minä olin viimeinen villahousu tämän arvioinnin kanssa). Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.

maanantai 12. joulukuuta 2011

"IRONIA ON KUOLEMAN TAIDETTA."

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into, 2011
295 sivua
finlandiaehdokas 2011

Tänä syksynä:

Jumalat saapuvat Helsinkiin (vahingossa)!

Milla ryhtyy huoraksi! Kallakin ryhtyy huoraksi!
Seksiä, väkivaltaa, työvoimapolitiikkaa!
Ihmeellisiä eläimiä!
Maailman kauneimpia naisia! Ja myös joitain miehiä!

Tänä syksynä:


 

Rakkaus voittaa kuoleman (ainakin melkein)!
Kalla ryhtyy siivoojaksi! Milla ryhtyy äidiksi!
Söpöjä vauvoja!
Zombeja ja jälleensyntymiä!

Tänä syksynä:


Patriarkaatti kaatuu! 

Jo kansi ja nimi antavat odottaa pysäyttävää teosta, mutta silti se onnistui yllättämään rajuudellaan ainakin minut. Tämä on kirja, joka antaa ajattelemisen aihetta, mutta jota ei siteerata kahvipöydässä tai osteta vanhemmille joululahjaksi. 

Ensimmäisestä sivusta lähtien teksi lähtee vyörymään silmille hyökyaallon lailla niin sanavalinnoillaan, aiheellaan kuin muotoilullaankin. Kieli tuo hieman mieleen teini-ikäisen päiväkirjan, jossa asiat suolletaan paperille mustavalkoisina, yhtään kaunistelematta tai hillitsemättä. Sanoista välittyy voimakas tunne, ikäänkuin ne olisi kirjoitettu vihan vallassa (tai himon...).

Jos odottaa kirjalta realismia, joutuu pettymään. Gustafsson korostaa huoran ammatin eri puolia monenkirjavilla yliluonnollisilla ilmiöillä. Tähän kun lisätään kreikkalaisia jumalia huoran ammattia kannustavan Afroditen johdolla, pudotaan jo aika kauas maan pinnalta.

Kreikan jumalien sijoittaminen nykyaikaan tuo kirkkaasti mieleen Marie Phillipsin Huonosti käyttäytyvät jumalat. Ironisoiva esitystapakin on aivan samankaltaine. Olisin luultavasti lämmennyt  kirjalle enemmän ilman tätä vahvaa deja vu -ilmiötä.

Vaikka en henkilökohtaisesti kirjasta pitänytkään, haluan nostaa kirjailijalle hattua hänen rohkeudestaan. Näin häpeilemätön tyyli kuitenkin ajankohtaisen asian kanssa on perin harvinaista. Arvostan myös sitä, että hän vei shokeeraavan tyylinsä loppuun asti, eikä ruvennut hidastamaan tahtia ja jättämnyt asioita puolitiehen. 

Lopuksi vieno ihmettely siitä, miten tämä kirja päätyi finlandiaehdokaslistalle. Yleensä siellä ei ihan tätä tyyliä olla nähty. 


keskiviikko 7. joulukuuta 2011

"TAJUSIN KYLLÄ, ETTÄ ELOKUVA OLI JO MUUTTUNUT KOOSTEEKSI, LEIKEKIRJAKSI SIITÄ PÄIVÄSTÄ"

Eeva-Kaarina Aronen:  
Kallorumpu
Teos, 2011
390 sivua

NÄE JA KOE

MILLAISTA OLI TODELLISUUDESSA 

ELÄMÄ 
MARSALKKA MANNERHEIMIN 
KODISSA

AINUTLAATUINEN ELOKUVA JOKA ESITETÄÄN  
VAIN TÄMÄN YHDEN AINOAN KERRAN!


                                                     LUULITKO ETTÄ TIESIT JO KAIKEN? 
                                                     UUSIA KUVIA, TIETOJA, SALAISUUKSIA

Tämä on finlandiaehdokas osa neljä, ja tällä kertaa lupaavasti paksumpi ja painavampi kuin aiemmat kollegansa. Takakansi on kuin minkä tahansa skandaalielokuvan mainos. Se kutsuu lukemaan, mutta ei oikeastaan kerro kirjasta mitään. Enpä siis oikein osannut muodostaa minkäänlaista ennakkokäsitystä.

Aluksi kirja tuntui hieman hitaalta ja vaikealta. Salaisuuksia oli salaisuuksien perään, eikä lukija tiedä mistä aloittaa niiden vyyhdin purkamisen. Kun lopulta tavoitti sen punaisen langan, alkoivat sivut soljua huomaamattomasti eteenpäin ja loppua kohti kurottautuessaan alkoi olla jo tiivis tunnelma.

Tuo mystinen, elokuvaansa kokoava kertojahahmo vaikuttaa ensin vain Mannerheimien perheestä kiinnostuneelta harrastajalta, ei millään tavoin osalliselta. Vähitellen elokuvansa edetessä hän kuitenkin kietoo itsensä enemmän ja enemmän mukaan tarinaan kunnes lopulta selviää kuka hän on ja mikä oli hänen osansa tarinassa. 

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Toisaalta nykyhetki, jossa vanha mies pyörittää elokuvakelaa ja viimein paljastaa kauan kootun teoksensa yleisölle, ja toisaalta elokuvan taso. Näiden välinen raja on häilyvä. Välillä eletään elokuvassa, mutta aistitaan selvästi elokuvantekijän arvosteleva taiteellinen silmä, ja välillä taas upotaan syvemmälle, täysin elokuvatarinan tasolle.  

Pidin kirjan rakenteesta, siitä miten tarinan sisällä muodostuu tarina, kirjan sisällä elokuva. Pidin kuvailevasta kielestä, sanojen luomista vahvan visuaalisista kuvista. Luulisi ehkä, että kirjan luettuaan tekisi mieli saada nähdä tuo elokuva, mutta ehkä ei kuitenkaan. Minä ainakin näin sen jo sanojen kautta. 

Pieni tunkkaisuuden sivumaku tästä silti jäi. Tapahtumia oli ehkä vähän liikaa, ja hengähdystauot jäivät puuttumaan. Kirjan loputtua tekee mieli haukata raitista ilmaa ja hengähtää rauhassa. Silti pidin kovasti.





torstai 1. joulukuuta 2011

MARRASKUU KOTIMAISET KOUKEROT

Kun olin kuukausi sitten huolissani arvostelujeni käännöskirjallisuuspainotteisuudesta, siihen on kyllä otettu tässä kuussa iso edistysaskel. Ja ensikuun alkukin jatkuu samalla linjalla ja edelleen Finlandia-teemalla.Ehkä sen jälkeen ennättäisi jo lukea vähän omaakin hyllyä tai muita kirjastosta lainattuja.

Marraskuun kuusikossa oli sivuja yhteensä 1735.


Ian McEwan: Lauantai
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Kristina Carlson: William. N. päiväkirja
Rosa Liksom: Hytti nro 6

Blogiani on tässä kuussa haeskeltu pääosin finlandiapalkintoon ja sen ehdokkaisiin liittyvillä hakusanoilla sekä pohdiskeltu blogaamisen vaikeuksia "blogipostaukset ei päivity" -haulla. Kirsti Ellillän kirkkotrilogiasta kirjoittamieni arvioiden pohjalta on syntynyt erinäisiä hauskoja hakuja. Uusimpana marraskuussa mm. "avioeron kutina".












VOIHAN FINLANDIA!

Finlandia meni sitten Rosa Liksomille teoksestaan Hytti nro 6. Voittajan päätti teatterinjohtaja Pekka Milonoff.












Harmillisesti en ehtinyt ennen voittajan julistamista tulla vielä viimeisia veikkauksiani tänne kirjoittamaan. Ehdin lukea viisi kuudesta kirjasta, mutta arvostelun kirjoittamisen tasolle ehti vasta kolme. Arvostelen loputkin ja sitten kirjoitan kunnon mielipidekirjoituksen siitä kenen minusta olisi pitänyt voittaa ja miksi. 

Voin kuitenkin sen verran vihjata, ettei minusta mennyt palkinto ihan oikeaan osoitteeseen, vaikka Liksomin kirjoitustyylistä kovasti pidänkin.