"EHKÄ OLI OLEMASSA TIE TAKAISIN."

John Ajvide Linqvist:  

Kuinka kuolleita käsitellään

Ruotsinkielinen alkuteos: 

Hanteringen av odöda (2005)

Suomennos: Jaana Nikula

Gummerus, 2010

398 sivua

Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi - kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa. 

Pian. Tapahtuu. Jotain.

Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittaja Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet
ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleet nousevat myös haudoistaan. 

Tiedemiesten yrittäessä selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä ja viranomaisten ryhtyessä yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien
omaisten rauhoittamiseksi vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.

Viimekertaisen lukupiirikeskustelumme jälkeen päätimme valita seuraavaksi kirjan, josta varmasti syntyy keskustelua. Keskustelimmehan me viimeksikin ummet ja lammet, mutta emme kirjasta. Tästä kirjasta keskestelua kuitenkin syntyi, joten siinä suhteessa valintamme oli sangen onnistunut.

Kirjan hankkimisessa oli omat kommelluksensa. Porin kirjastossa kirja oli listattu kauhuksi, ja meni pieni tovi ennen kuin löysin erillisen kauhu/jännityshyllyn. Sen löydyttyä etsin L-kirjaimen kohdalta monta kertaa ennen kuin marssin ärsyyntyneenä tiskille kysymään miksei kirjaa löydy hyllystä, vaikka niitä pitäisi olla siellä jopa kaksi. "Eikun se on aakkostettu AJV:n mukaan." Ahaa, siis se Ajvide onkin sukunimi eikä toinen etunimi. Hups!

Koska olen kauhujutuille herkkä ja muutenkin huono saamaan unenpäästä kiinni illalla, päätin että luen tätä kirjaa vain päivällä kun on valoisaa. Ihan alun "mitä tässä tuleekaan tapahtumaan" -jännityksen jälkeen kirjassa ei kuitenkaan lopulta ollut mitään pelottavaa. Olin oikeastaan vähän pettynyt. Jos minä kerran kauhujutun kuultuani pomppaan ensimmäisestäkin rasahduksesta puoli metriä ilmaan enkä pitänyt tätä pelottavana, miten siihen suhtautuvat lajityyppiin paremmin tutustuneet lukijat?

Pelon sijasta vallitseva tunne oli jonkinlainen inho, ällötys. Jos kuukauden haudassaan maannut nousee ylös ja hänen ulkomuotoaan kuvaillaan tarkasti, ei muille tunteille ole oikein sijaa. Ja kun nousseita ei ollut yksi vaan satoja, kertokaamme kaikki puistatukset tuolla summalla.

Inhosta huolimatta kirja oli jollain tavoin kiinnostava. Siinä oli idea, jonka kehittely on kuitenkin jäänyt puolitiehen. Etenkin loppu oli pettymys. Kun eri hahmojen tiet kohtasivat ennen loppua, odotin jonkinlaista loppuhuipennusta, kliimaksia, joka kokoaisi kaiken yhteen ja pelastaisi kirjan. Sitä ei tullut, ja oikeastaan kaikki kysymykset jäivät vaille vastauksia. 

Kirjailija kyllä kirjoittaa hyvin, mutta tuntui kuin tapahtumia olisi katsellut kaukaa. Hahmot jäivät etäisiksi eikä heihin kiintynyt. Tässä vaiheessa täytyy myöntää, ettei tämä ollut minun tyyliseni kirja, vaikka se sinällään ihan hyvä olikin. 

Kuolleita ovat käsitelleet myös Booksy, Jori, Miia, Satu ja Tessa.

Lukupiirissämme keskustelua tosiaan riitti - ja loputtomia kysymyksiä, joihin emme yhdessä pohtiessammekaan löytäneet vastauksia.

Mitä ne toukat oli? Mikä se koukkusorminen tyyppi oli? Miksi se tuli hakemaan Eliastakin, eikö se ollut Evan mielikuvitusta? Miksi se äiti ja sen kuolleita herännyt lapsi luki toistensa ajatuksia, mutta muut ei pystynyt siihen? Eikö kuolleet kuitenkin aistinut elävien pahantahtoiset ajatukset? Miksi juuri alle kaksi kuukautta kuolleena olleet nousivat, oliko siinä joku maaginen raja? Miksi vain Tukholmassa, mites Tukholman ulkopuolinen maaseutu, kulkiko jossain joku rajalinja? Miksi niiden sielut jäi ruumiisiin, oliko kauemmin kuolleina olleiden sielut sitten jo lähteneet? Mistä se sähköpurkaus tuli, minne se meni ja miksi? Mitä lopussa tapahtui, lähtikö niiden muidenkin sielut vaan pois? Miten uskonto liittyi tähän kaikkeen, kun kuitenkin uskonnon kautta niille sieluille annettiin lupa lähteä?

Muiden tyttöjen arvioinnit voitte lukea heidän blogeistaan: Anni, Riina, Sanna ja Tuulia (+Marika).

"AND MAY THE ODDS BE EVER IN YOUR FAVOR."

Suzanne Collins:  

The Hunger Games

Scholastic, 2008

454 pages

In the ruins of a place once known as North America lies the nation of Panem, a shining Capitol surrounded by twelve outlying districts. Long ago the districts waged war on the Capitol and were defeated. As part of the surrender terms, each district agreed to send one boy and one girl to appear in an annual televised event called, "The Hunger Games," a fight to the death on live TV. Sixteen-year-old Katniss Everdeen, who lives alone with her mother and younger sister, regards it as a death sentence when she is forced to represent her district in the Games. The terrain, rules, and level of audience participation may change but one thing is constant: kill or be killed.

Suzanne Collins:  

The  Hunger Games: 

Catching Fire

Scholastic, 2009

472 pages

Against all odds, Katniss Everdeen has won the annual Hunger Games with fellow district tribute Peeta Mellark. But it was a victory won by defiance of the Capitol and their harsh rules. Katniss and Peeta should be happy. After all, they have just won for themselves and their families a life of safety and plenty. But there are rumors of rebellion among the subjects, and Katniss and Peeta, to their horror, are the faces of that rebellion. The Capitol is angry. The Capitol wants revenge.

Suzanne Collins:  

The  Hunger Games: 

Mockingjay

Scholastic, 2010

455 pages

Against all odds, Katniss Everdeen has survived the Hunger Games twice. But now that she's made it out of the bloody arena alive, she's still not safe. The Capitol is angry. The Capitol wants revenge. Who do they think should pay for the unrest? Katniss. And what's worse, President Snow has made it clear that no one else is safe either. Not Katniss's family, not her friends, not the people of District 12. 



 Huhhuh, jopas oli lukukokemus. Taisin tehdä sivuennätyksen yhden päivän osalle, urakoin nimittäin yhtenä päivänä (/yönä) vajaat kahdeksansataa sivua - ensimmäisen osan loppuun ja toisen hyvää vauhtia puolenvälin paremmalle puolelle. Tämä sarja oli vain sellainen tapaus, ettei sitä voinut laskea käsistään. Tämän arvostelun rationaalisen arvioinnin puute kertoo siitä, etten pysähtynyt kertaakaan lukiessani ajattelemaan. Vasta kolmannen kirjan sulkeuduttua tuli huokaistua ja palattua normaaliin elämään. 

No, oliko sarja sitten hyvä? Koukuttavuudessaan ja nautittavuudessaan se oli ainakin huipputasoa ja olihan siinä samalla myös heijastuskohtia nyky-yhteiskuntaan. Mitään syvempiä merkityksiä en halunnut lähteä edes kaivelemaan, koska kerrankin nautin suunnattomasti tarinan mukaansatempaavuudesta ilman merkitysmaailman kahlepalloa jalassaan. 

Juonesta en hennonne kertoa enempää kuin yllä olevat takakansitekstit paljastavat, sillä jännittävyys ja epätietoisuus tulevasta on juuri yksi kirjojen parhaimpia puolia. Kerronnasta ollaan blogeissa oltu montaa mieltä, erityisesti sen lyhyistä lauseista ja preesensmuodosta. Kun luin muutamia katkelmia suomeksi, särähti se kieltämättä minunkin silmääni. Mutta englanniksi kerronta osui juuri nappiin. Teksti eli niin vahvasti hetkessä, että että lukija tuntee itsekin olevansa areenalla. Lyhyet lauseet, toistot ja tapahtumien eteneminen preesensissä vyöryttivät tapahtumat aivan uudella tavalla esiin, ja se on varmasti yksi koukuttavuutta lisäävä tekijä mukaansatempaavan juonen lisäksi. 

Pidin ideana myös siitä, että tällä tavoin voisi oikeasti tapahtua. Ei ehkä kaikilta osin, mutta ympäristön suhteen. Kukaan ei voi kieltää kolmannen maailmansodan/muun vastaavan mahdollisuutta. Mitä voikaan tapahtua kun ne harvat eloonjääneet ihmiset muodostavat uuden elinympäristön entisen elämän raunioista? Sarjan yllä oli semmoinen kutkuttava "entäs jos" -tunne.

Nälkäpeli ilmestyy maaliskuussa elokuvana. Odotan innolla saako elokuva vangittua saman jännitteen kuin kirja. Jokainen on varmasti muodostanut oman vahvan ennakkokäsityksensä sarjan maailmasta, ja on varmasti ollut vaikea yrittää pujotella ihmisten mielikuvien paineessa ja luoda kuitenkin yhtenäinen ja dynaaminen elokuva. Pohdin myös millä tavoin kuolemat esitetään elokuvassa. Tämä on kuitenkin ollut nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu sarja, ja luulisi että ikäräjakin halutaan pitää samoissa mittareissa. Miten tapahtumat siis kuvataan niin, että ikäraja pysyy nuorille sopivana, vai pysyykö se?

Haluan antaa vielä muutaman vinkin sarjan lukemista suunnitteleville. Ensinnäkin, yritä lukea englanniksi, minulle se antoi ainakin paljon enemmän. Ja toiseksi, lainaa ehdottomasti kaikki kolme osaa kerrallaan, keskenjättäminen olisi suoranaista itsensäkidutusta. 

Peleihin ovat osallistuneet ainakin ensimmäisen osan osalta myös Ahmu, Kata, marjis, Nafisan ja Tessa.

"HÄN EI KUITENKAAN AIKONUT LUOVUTTAA, LIKAISELLA ENKELILLÄ OLI YHÄ SIIPENSÄ."

Henning Mankell: 
Likainen enkeli 

Ruotsinkielinen alkuteos:  

Minnet av en smutsig ängel (2011)

Suomennos: Kari Koski

Otava, 2011

507 sivua

Helmikuu 1905. Anna Maria Lundmark seisoo reelingin laidalla Lovisa-laivan kannella samalla kun hänen aviomiehensä, perämies Lars Lundmarkin ruumis uppoaa mereen. Anna muistaa isänsä viimeiset sanat: ”Köyhä enkeli, se sinä olet.”

    Vuotta myöhemmin Anna omistaa Mosambikin portugalilaissiirtokunnan pääkaupungin suurimman bordellin. Sorretusta naisesta on tullut kaupungin voimahahmo, köyhästä enkelistä likainen enkeli.

    Kuka oli tämä nainen, joka päätyi Ruotsista Afrikkaan ja loi itselleen poikkeuksellisen valta-aseman? Ja mitä hänelle tapahtui?

Tämä putkahti äidille kirjakerhosta muutama aika sitten ja olen odotellut sopivaa tilaisuutta korkata se. Nyt kun tulin viikonlopuksi kotiin ilman keskeneräistä kirjaa, oli sopiva aina tarttua tähän. Hieman yritin vastustella, kun tuntuu että ruotsalaisia kirjoja pursuaa juuri nyt ovista ja ikkunoista. Äiti kuitenkin vakuutti, ettei tämä tunnu ollenkaan "ruotsalaiselta".

Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka etsii elämäänsä ja samalla itseään ympäri maailman. Astuessaan mantereelta toiselle hän samalla hyvästelee entisen kun kohtalo antaa hänelle uuden nimen. Hannasta tulee merellä Hanna Lundmark, Hanna Lundmarkista Afrikan pikkukaupungissa Hanna Vaz, Hanna Vazista vaikeammin tunnistettava Ana Vazquez ja Anasta lopulta takaisin Hanna.

Ja ei, tämä ei tuntunut todellakaan liian ruotsalaiselta. Pikemminkin tekstistä tuli hieman mieleen Tamara McKinleyn tai Francesca Marcianon toisille mantereille kurkottavat tarinat. Tässä oli samaa rehellistä seikkailuhenkeä ja samalla kuitenkin runollista tunnetta. Pidin mantereiden ja nimien vaihdosta itsensä etsimiseen ja kasvamiseen vertauskuvina. Hanna oli hahmona jotenkin herkän särkyvä, eikä häntä välttämättä ensimmäisenä osaisi sijoittaa Afrikkaan, varsinkaan bordelliympäristöön. Hannasta huokuu koko ajan tunne, ettei hän kuulu siihen missä seisoo, mikä jotenkin sopii kirjan maailmaan.

Henning Mankell on ällistyttävän moneksi taipuva kirjailija. Hän mukautuu hyytävistä rikostarinoista draamaan ja nuortenkirjoista tällaiseen kasvutarinaan. Siinä on silti myös miinuspuolensa - hänellä ei ole mitään omaa, tunnistettavaa kirjallista tyyliä. Jos minulle luetutettaisiin kappale tästä kirjasta, en ikimaailmassa olisi osannut määritellä sitä oikealle kirjailijalle.

Enkeleitä on nähnyt myös Norkku.

MAAILMANVALLOITUS: Mosambik

"MUTTA VOIKO OLLA YKSINÄINEN JA SILTI EHJÄ?"

Anne Swärd: Kesällä kerran

Ruotsinkielinen alkuteos: Polarsommar (2003)

Suomennos: Katriina Huttunen

Otava, 2012

234 sivua

Perheen pirstoutuminen alkoi, kun parkuva pikkusisko Kaj ilmestyi taloon 22 vuotta sitten. Nyt äiti ja Kaj ovat kaksin - isä on häipynyt jo ajat sitten, pojat aikuistuneet ja muuttaneet pois.

   Kajsta on vaikea ottaa selkoa. Selvää on vain, että Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania.

   Kun Kaj voittaa Floridan-matkan kahdelle, Jens-veli ja äiti saavat liput. Kristian palaa lapsuudenkotiin huolehtimaan Kajsta. Helteen hautoessa sisarusten asuttamaa taloa vaietut intohimot ja rujot perhesalaisuudet nousevat esiin. 

Tätä lukiessani huomasin miten vaikeaa olisi listata yleispäteviä hyvän kirjan tunnuspiirteitä. Viimeksi lukemaani Pauliina Vanhatalon kirjaa rakastin nimenomaan todentuntuisen vähäeleisyyden takia. Kesällä kerran taas on melkein sen vastakohta; kaikkea muuta kuin vähäeleinen tai todentuntuinen. Siitä huolimatta pidin siitä kovasti.

Kirjan maailma vangitsi välittömästi mukaansa. Ränsistyneessä vanhassa merenrantatalossa asui kerran perhe, joiden piti olla onnellisia. Nyt kulissia ovat jääneet ylläpitämään vain äiti Ingrid ja ottotytär Kaj, joka saapui aikanaan keltaiseen takkiin käärittynä myttynä ja pojan nimi rinnukseen kirjailtuna nyrjäyttämään perheen elämän raiteiltaan. Tilannetta pakeneva isä ja pojat Jens ja Kristian lähtevät etsimään elämäänsä muualta. Kukaan heistä ei voi kuitenkaan sydämessään irroittautua menneestä... ja Kajsta. 

Kaj on kuin magneetti. Hän on tarinan keskipiste, joka vuoroin imaisee taianomaisesti luokseen, välillä taas karkoittaa ilmekään värähtämättä. Hän on luonnonoikku, seireeni. Pienissä käsissään hän pitelee perheenjäsentensä kohtaloita ja vetelee naruista mielipuolen lailla oman mielensä mukaan. Kajn ja Kristianin merkillinen suhde tiivistyy kolmen viikon yhdessäolon aikana. Kristian on Kajn suurimpien tunteiden, rakkauden ja sitä seuraavan vihan, jatkuva kohde. Kristianin yritykset vapautua ja elää omaa elämää ovat valuneet hiekkaan ja kello tikittää taaksepäin. Koko tilanne on niin jännittynyt, että jotain suurta on pakko tapahtua. 

Pidin kovasti Anne Swärdin tyylistä kirjoittaa. Hänen tekstinsä etenee tavalla, joka jonkun muun käsittelyssä saattaisi muuttua mitä suurimmassa määrin tekotaiteelliseksi. Hän saa sanat juoksemaan vapaina ja laulamaan villeinä, kadottamatta kuitenkaan niiden merkitystä. Hän kääntää tarinan myös yllättämään. Saamme vastauksia kysymyksiin, joita emme edes ymmärtäneet kysyä, kun taas moni aukko jäi täyttämättä ja vaille vastausta. 

Kappaleiden otsikotkin on viety viimeiseen asti. Niissä nostetaan esiin kunkin kertoja sielunmaisemaa juuri sopivan hämäräperäisesti. Lukija virittäytyy jo otsikon luettuaan sitä seuraavan kappaleen maailmaan. Pysäyttäviä olivat esimerkiksi Kannibaalilapset (Ingrid), Juuri siellä, juuri silloin (Kaj) ja 180° (Kristian). 

Jos jatkaisin kirjojen suosikkiominaisuuksien vertailua, törmäisin taas seinään. Yleensä kirjoissa, joissa on monta kertojaa, kaipaan heiltä kaikilta omaa ääntä. Tässä kuitenkin jokaisen hahmon kerronta oli saman taiteellisen käden kirjoittamaa. Kaikkia leimasi sama mystinen vetovoima ja hulluus, vaikka näkökulmat vaihtuivatkin. Ja taas huomasin keikauttaneeni arvosteluperiaatteeni päälaelleen; pidin tästä. 

Kesää on vietetty kerran myös Ilselässä.

"TÄYTYY KASVAA SUUREKSI TAI KADOTA."

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Tammi, 2012

203 sivua

Käräjäoikeuden tuomarina toimiva Aamu jättää avomiehensä ja tämän lapset taakseen ja lähtee töihin vieraaseen kaupunkiin. Hän on kokenut kipeän menetyksen, eikä aio kertoa siitä kenellekään.

    Aamu uppoutuu ihmisten kohtaloihin mitä erilaisimmissa oikeusjutuissa. On kaverusten riitaa, koiran kuolemaa ja intohimorikosta. Aamu tuntee myötätuntoa asiakkaitaan kohtaan, mutta usko oikeuden toteutumiseen alkaa horjua. Eivätkä muiden huolet onnistu painamaan unohduksiin Aamun entistä elämää, johon kuului kaiken sekoittava rakkaus, mustasukkainen pikkutyttö, suuri ilo ja lamaannuttava suru. Lopulta Aamun on pysähdyttävä ja kohdattava muistonsa.

Kirjailijana Pauliina Vanhatalo oli minulle uusi tuttavuus. Kirja kuitenkin kiinnitti huomioni jo Tammen katalogissa, kansi ja nimi olivat puoleensavetävän herkän tuntuisia. Takansi vakuutti mielenkiinnon, vaikka esittelytekstissä hoettiinkiin päähenkilön nimeä lähes ärsyttävyyteen asti. (ei niitä näin jälkeenpäin laskettuna ole kuin viisi kertaa, mutta jotenkin se särähti silmään).

Onneksi ärsyttävyydet loppuyivat takakanteen, sisällöstä en nimittäin löytänyt mitään kritisoitavaa. Päinvastoin tarina liikutti ja vetosi elämänmakuisella otteellaan.

Menestyvän juristin muutto toiselle paikkakunnalle äitiyslomasijaiseksi aloittaa tarinan, joka etenee vähitellen niin eteen- kuin taaksepäinkin. Uusi ympäristö häiritsee aluksi ajatuksia juuri toivotunlaisesti, mutta ympyröiden käydessä tutummiksi on mahdotonta pitää päähän kipuavia muistoja poissa. Lopulta on aika huomata, ettei surun peittäminen saa sitä katoamaan. Asiat pitää kohdata.

Vanhatalon kieli on jotenkin ihanan huomaamatonta. Lukiessa ei näe sanoja, vaan tarinan niiden takana. Ja jotenkin tuo sanatason taakse pääseminen tuo tekstille ihan omanlaistaan syvyyttä. Kirjan kaikki osaset tuntuivat muutenkin olevan tasapainossa. Aamu päästää pikkuhiljaa lukijaa syvemmälle itseensä peilatessaan kokemuksiaan työssä kohtaamiinsa tapauksiin. Muiden ihmisten ongelmat muodostavat hänelle oppitunnin omaan itseensä, viemättä kuitenkaan liikaa huomiota.

Hahmoista huokuu inhimillisyys. Heihin on helppo samaistua vaikkei varsinaisesti mitään samaa kokemuspohjaa omaisikaan. Pieniin sivurooleihin jääneillä hahmoillakin on persoonaa, mikä on harvinaista. Esimerkkinä mainittakoon pieni tuittupäinen tyttö nimeltään Nuppu, joka jää lukijan mieleen vaikkei hän vilahda tarinassa kuin puheiden kautta.

Kun lukija on tarinan edetessä lopulta ymmärtänyt kaiken Aamulle tapahtuneen, tulee väistämättä yrittäneeksi kurkata tulevaisuuteen. Kaikista mahdollisuuksista, joita elämä voisi hänen tulevaisuuteensa tarjota, on kirjailija valinnut yhden vähiten kliseisimmän, vähiten ennalta-arvattavan. Loppu on kaikessa vähäeleisyydessään todella kaunis.

"KAIKENLAISTA TAPAHTUU, KOSKA EMME ELÄ ELOKUVASSA."

Torey Hayden: Viattomat

Englanninkielinen alkuteos:  

Innocent Foxes (2011)

Suomennos: Satu Leevelahti

Otava, 2012

334 sivua

Elokuvatähti on paennut julkisuutta vuoristolukaaliinsa montanalaisessa pikkukaupungissa. Yllättäen hän joutuu vastuuseen yhdeksänvuotiaasta pojastaan.

Kaupungin toisella laidalla köyhä yksinhuoltajaäiti on juuri haudannut pienen poikansa ja yrittää saada elämänsä raiteilleen. Hädän hetkellä poikaystävä keksii kohtalokkaan suunnitelman. Sieppaamalla kuuluisan näyttelijän lapsen nuoripari voisi kiristää sievoisen rahasumman ja aloittaa uuden elämän. 

Olen lukenut melkein kaikki Torey Haydenin kirjat kun niihin joskus nuoruudessa hurahdin. Haaveilinkin silloin lastenpsykiatrin, erityispedagogin tai muun vastaavan urasta. Ammattihaaveet vaihtuivat nopeasti, mutta Haydenin kirjat jäivät.

Takakansi ei ihan vakuuttanut, varsinkin kun pidän eniten Haydenin tosielämäpohjaisista teoksista. Silti on kiinnostavaa nähdä miten hän jatkuvasti kehittää itseään fiktiivisenäkin kirjailijana. Viattomat on genreltäänkin hyppy uuteen suuntaan ja siksi se herätti uteliaisuutta.

Varautuneet tunteet pääsivät kuitenkin lukukokemuksessa valloilleen. Viattomista puuttui lähes se kaikki herkkyys ja vähäeleisyys, mitä Haydenin kirjoissa rakastan. Lasten sijaan päärooliin on otettu aikuiset ja heidän heikkoutensa. 

Meille esitellään traagisen menetyksen kokenut nuori äiti ja tämän impulsiivinen miesystävä, sekä toisaalta elokuvatähti, joka on saanut vastoin tahtoaan poikansa luokseen. Poika haluaa pois ja isä haluaa poikansa lähtevän. Mitä käykään kun poika seisookin maantienvarrella väärän auton ajaessa ohitse? Tarinan toisen polttopisteen muodostavat kaapattu poika ja tämän vastentahtoisempi vangitsijaosapuoli, toisen taas julkkisisä, joka kiroaa poikansa katoamista koska se häiritsee hänen elämäänsä ja pakottaa hänet ajattelemaan.

Olin lukijana tuntemuksieni aivan hukassa. Tottakai kipeän menetyksen kokenut nuori nainen herättää sääliä, varsinkin kun puoliso ei ole mikään herrasmies. Silti hän karkottaa sympatiat välillä niin tunteettomalla olemuksellaan ja käytöksellään. Poika taas on pienen elämänsä aikana kohdannut koko elämän tarpeiksi välinpitämättömyyttä ja yksinäisyyttä, ja nyt vielä hän joutuu nappulaksi aikuisten pelilaudalle. Tottakai lukija on vaistomaisesti hänen puolellaan, mutta tuntuu kuin hänestä kirjan alkupuolella olisi oikein tarkoituksella yritetty tehdä oikein mahdollisimman luotaantyöntävä mukula. Elokuvatähti-isä lähinnä säälittää ilmeisellä kyvyttömyydellään rakastaa.

Siellä täällä näkyy vilahduksia odottamastani Haydenista, varsinkin pojan hahmossa. Tuosta kovan kuoren ympärilleen rakentaneesta, rääväsuisesta ja väkivaltaisesta yhdeksänvuotiaasta kuoriutuu rikkinäinen ja herkkä lapsi, jota kukaan ei ole koskaan rakastanut tai halunnut. Keskellä vuoristomaisemaa syntyy muutamia kasvun ja oivalluksen hetkiä vanhemmattoman lapsen ja lapsettoman vanhemman välille. Niihin hetkiin kun olisi tartuttu enemmän, olisin voinut alkaa pitää tarinasta. 

Nyt kuitenkin kirja keskittyi liiaksi kaikkeen muuhun. Siitä jäi sekava kuva, eikä oikein mitään muuta. Minusta Hayden saisi keskittyä taas siihen genreen, minkä hän mestarillisesti hallitsee.

"WE MIGHT BE IN THE SAME PAGE, BUT I WASN'T HAPPY ABOUT READING IT."

Charlaine Harris:  

Dead Reckoning

Gollancz, 2011

325 sivua

There's a reckoning on the way . . .

. . . and Sookie has a knack for being in trouble's way; not least when she witnesses the firebombing of Merlotte's, the bar where she works. Since Sam Merlotte is known to be two-natured, suspicion immediately falls on the anti-shifters in the area. Sookie suspects otherwise, but before she can investigate something else - something even more dangerous - comes up.

Sookie's lover Eric Northman and his 'child' Pam are plotting something in secret. Whatever it is, they seem determined to keep Sookie out of it; almost as determined as Sookie is to find out what's going on. She can't sit on the sidelines when both her work and her love life under threat - but as she's gradually drawn into their plans Sookie finds the situation is deadlier than she could ever have imagined. 

Vampyyrit palaavat kuvioihin, mutta vain tämän yhden kirjan ajaksi. On ihan sallittua lukea välillä jotain vähemmän fiksua, varsinkin jos on taas kehittänyt itselleen yskis-pärskis-flunssan ja keskittyminen kärsii - eikö niin?

Sarjan yhdestoista osa on taas yksi niistä hieman välikirjan tuntuisista osista, jossa kursitaan levälleen jätettyjä juonenpäitä yhteen ja pysähdytään pohtimaan elämää ja ihmissuhteita. Sookie on tietenkin useammallakin tappolistalla, eihän muuta voisi odottaakaan. Toinen uhka nousee vampyyrien puolelta ja toiseen on syypää iänikuinen kiusankappale Sandra Pelt. Toinen tapaus saa "onnellisen" lopun, toinen taas väliaikaisen helpotuksen ja entistä suuremman uhan tulevaisuudessa.

Eipä tähän voi oikein paljoa muuta kirjoittaa juonta sen radikaalimmin paljastamatta. Joka tapauksessa Sookie on oma rakastettavan höpsö itsensä, Erik ja Pam yhtä viihdyttäviä kuin ennenkin ja elämä Bon Tempsissä totutusti epävakaista.

Tämä on sellainen sarja, jonka osia on tavattoman vaikea arvostella yksilöinä, kun tarina on kuitenkin niin tarkkaan nivoutunut edellisiin ja seuraaviin osiin. Ja vaikka tämä näitä rauhallisempia osia onkin, niin sarjassa niitäkin tarvitaan. Pidän juuri siitä, miten Harris osaa tasapainottaa sarjansa välillä nostamalla sen sykkeen taivaisiin ja välillä taas antamalle hengäsdystauon ja tilaa Sookien hauskoille pohdinnoille. Tämä osa sai taas odottamaan seuraavaa innolla, varsinkin kun se jätti sopivan setin juonilanganpäitä irralleen ja kohti tulevaisuutta.

Eihän tämä mitään korkeakirjallisuutta ole, eikä edes sarjan parasta antia, mutta silti se oli taattu lukunautinto. Näitä lukiessa ei muusta maailmasta tajua tuon taivaallista ja nauraa saa usein ihan ääneenkin. Yksi erityinen plussapuoli on myös se, että kerrankin saa kokea itsensä fiksuksi kun englanninkielinen teksti ei tunnu yhtään vaikeammalta tai hitaammalta kuin suomi.

Bon Tempsin maisemiin ovat palailleet myös Maisie, Marjis, Miia ja Kirjapeto.

TAMMIKUUKIN TAITTUI

Tammikuussa blogiurani taittui toisen vuoden puolelle ja arpomani lahjakortti matkusti ilahduttamaan kaimani alennusmyyntejä.  Kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni pitkästä aikaa ja liikkui Ruandan, Japanin, Kiinan ja Turkin maaperille.

Tammikuussa kirjablogistit myös yhdistivät voimansa hienolla tavalla Blogistanian Finlandian muodossa.

Kuukauden kokonaislukusaldo on kahdeksan kirjaa, jotka lipsahtivat kaikki pahasti käännöskirjallisuuden puolelle. Sivuja näissä teoksissa oli yhteensä 3201. Ja harvoinpa vuosi on lähtenyt yhtä komeasti liikkeelle - nimittäin viiden tähden (linnun) kirjalla.

Emma Donoghue: Huone
Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Julie Orringen: Näkymätön silta
Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
Jean Kwok: Käännöksiä
Delphine de Vigan: No ja minä
Elif Shafak: Kirottu Istanbul