JO PUOLI VUOTTA UPOKSISSA - ARVONTA JA HIHKUMISTA MUUTEN VAIN

Tuntuu, että olisin kirjoittanut tätä blogia vasta muutaman kuukauden, mutta niitä on itseasiassa kertynyt plakkariin jo kokonaista kuusi. Ja toivottavasti innostus jatkuu samanlaisena ainakin kuusi kertaa kuusi... kertaa kuusi kuukautta. Kirjoista kirjoittaminen on palkitsevaa. Mielipiteet, jotka muuten pitäisi omana tietonani on mukava jakaa, ja nähdä vastavuoroisesti muiden mielipiteitä. 

Kiitos kaikille, jotka tätä käyvät lukemassa, vakituisesti tai edes silloin tällöin. Kiitos kommenteista. Ja ennenkaikkea kiitos seurasta tämän puolen vuoden aikana!

Henriette Browne: A Girl Writing

Ja kuten olen luvannut, on puolivuotissynttärien kunniaksi aika järjestää arvonta. Kun tässä on ollut puhetta lomalla ja kesällä lukemisesta, ajattelin tarjota teille rakkautta kahdessa eri muodossa, kahden helpommin sulateltavan romaanin muodostaman paketin, ja kehutun klassikkokirjan muodossa. 


Arvon siis kaksi pakettia.

Toinen sisältää Toni Morrisonin rakastetun klassikon Rakkaus 

...ja toinen kaksi Danielle Steelen kirjaa; Bungalow nro 2 ja Uusi Aamu 

Hihkaise viestillä kumman paketin ottaisit mieluummin jos voittaisit. Kaikki kirjat ovat uusia ja kovakantisia.

Tavanomaisilla arvontasäännöillä mennään. Vastaamalla tähän viestiin saat yhden äänen, rekisteröitymällä lukijakseni (tai olemalla jo siellä) toisen ja linkittämällä kolmannen. 

Koska suurin osa blogistaniaa huitelee kesälomilla, annan aikaa sunnuntaihin 17. heinäkuuta asti.

Onnea arvontaan! Toivottavasti osallistujia olisi sen verran, että itseoikeutetusti saan käteni kipeäksi äänestyslippuja kirjoittamalla (mitään tulostintahan en omista). 

En ala jokaista ääntä varmistamaan tähän postaukseen, tarkistan äänet sitten ennen arpomista kirjoittaessani ne ylös. 

"VOIT UNOHTAA KAIKKI NE HÖLMÖT SÄÄNNÖT, JOTKA ÄITISI JA ISOÄITISI SINULLE SYÖTTIVÄT PIENESTÄ PITÄEN. NIISTÄ EI OLE TÄÄLLÄ MITÄÄN ILOA."

Cecilia Samartin: 

Señor Peregrino

Englanninkielinen alkuteos:  

Tarnished Beauty (2008)

Bazar, 2010

380 sivua

Jamilet on nuori meksikolainen nainen, jonka selkää peittää valtava verenpunainen syntymämerkki. Hänen kotikylänsä asukkaat pitävät merkkiä paholaisen kädenjälkenä, ja Jamiletia syrjitään ja pilkataan. Köyhän seudun kouluttamattomat puoskarit eivät osaa auttaa Jamiletia, joten lukutaidoton tyttö lähtee etsimään parannuskeinoa maasta jossa kaikki unelmat toteutuvat: Yhdysvalloista. 

Ylitettyään laittomasti rajan Yhdysvaltoihin Jamilet alkaa kerätä rahaa leikkaukseen. Hän pääsee töihin mielisairaalaan ja saa hoidettavakseen pahansisuisen herra Peregrinon, vanhan espanjalaismiehen, jonka kanssa kukaan ei tule toimeen. Pikkuhiljaa nämä kaksi siirtolaista tutustuvat toisiinsa, ja heidän ystävyytensä hoitaa molempien haavoja tehokkaammin kuin mitkään lääkkeet. Herra Peregrino kertoo tarinoita nuoruudestaan ja unohtumattomasta pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan, ja samalla Jamilet tekee matkaa itseensä ja etsii sitä tyttöä, joka olisi voinut olla ilman rujoa kauneusvirhettään. 

Ensiksi on pakko ihmetellä omaa ennakkosuhtautumistani tähän kirjaan. Olen lukenut melkein pelkästään positiivisia arvioita, ja silti suhtauduin jotenkin ennakkonegatiivisesti. Vaikea käsittää miksi, ihmisen mieli toimii välillä kummallisesti. Kirjan ulkoiset avut ovat ehkä se hämäävin tekijä. Sinällään todella kaunis kansi on enemmän rakkausromaanien maailmasta. En myöskään muista lukeneeni yhtä ainutta hyvää kirjaa, joka olisi nimetty miespuolisen päähenkilön mukaan. Liityn siis kerhoon, joka kauhistelee nimen suomennosta. Tarnished beauty, ja joku hieman vähemmän imelä kansi olisi ehkä antanut paremman ensivaikutelman.

Sisällöltään kirja ei onneksi ollut liian sokerihuttua. Se oli mukavalla tavalla syvällinen olematta silti liian synkkä. Liityn siis täten heihin, jotka puhuvat kirjan puolesta, vaikka löysinkin myös vähemmän ylistäviä arvioita (miten ihmeessä ennen lukemista osuin pelkästään niihin kaikkein kehuvimpiin?). Kirja oli onnistuneesti rakennettu. Se kertoo tarinaa kahdessa tasossa, nykyhetkessä ja muistelmissa, ilman että tasojen väliin muodostuu kynnystä.

Syntymämerkkinsä henkisesti "tahraama" Jamilet ja äreä vanhaherra Peregrino ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Kumpikin on rohkeasti omanlaisensa liioittelematta luonteenpiirteitä liikaa. Amerikan elämään näennäisen hyvin sopeutunut Carmen-täti runsaine muotoineen ja tyhjien olutpullojen kansoittamine huoneineen oli karikatyyrisempi hahmo, vähemmän uskottava ja itsenäinen.

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en oikein sulattanut loppua, se oli hieman liian siirappinen. Tai ehkä koko tarinan ajan mukana kulkenut keveys vain kasaantui ylitsepääsemättömäksi kerrokseksi viimeisten sivujen aikana.

Jamiletiin ja herra Peregrinoon ovat tutustuneet myös Ilse, Morre, Naakku, Cathy, marjis ja Ahmu.

MAAILMANVALLOITUSMAA: Meksiko

KIRJAIMELLISESTI - VIERAALLA KIELELLÄ?

Rupesin miettimään, että luetteko te muut kirjoja muulla kuin äidinkielellänne. Kaksikielisillä on tietysti se toinen kotimainen, mutta minun surkeahkolla kielipäälläni on turhaa yrittääkään sitä sen enempää. 

Mutta olen yrittänyt aina silloin tällöin lukea englanniksi, ihan vain harjoituksen ja mielenkiinnon vuoksi. Suurin osa opiskelukirjoistani on englantia ja yritän saada lukemisestani sujuvampaa. Ensimmäiset englanninkieliset kirjani (siis vapaaehtoisesti luetut) olivat loppupään Harry Potterit, kun en malttanut odottaa suomennoksia. Sitten ihastuin Stephenie Meyerin Twilight-sarjaan, mutta hermostuin suomennoksiin ja kirjojen heikkoon saatavuuteen ja tilasin itselleni koko sarjan englanniksi. Yllätyin positiivisesti, miten helppo niitä oli lukea. Kun pääsi vauhtiin,  ei lopulta enää huomannutkaan lukevansa vieraalla kielellä. 

Olen myös huomannut englanninkielisissä kirjoissa monia positiivisia puolia suomenkielisiin verrattuna. Ensinnäkin tietysti suuri määrä kirjoista on kirjoitettu alunperin englanniksi, ja vaikka olisi kuinka loistava suomentaja, niin alkuperäinen on aina alkuperäinen. Toiseksi englannin kielessä on monia mielenkiintoisia vivahde-eroja sanoissa. Huomasin esim. miten monella eri sanalla katsoa -verbin voi ilmaista englanniksi. Saman asian eri sanalla saa luotua täysin eri vivahteen. Tietysti suomen kielessäkin käytetään eri synonyymejä, mutta ei ihan samalla tavoin. Käännettynä juuri nämä kohdat välillä toistavat itseään ja muuttuvat hieman "kököiksi".

Nyt aloin taas kerran lukea Twilightejani näin kesän kunniaksi ja heräsin ajattelemaan, että pitäisi yrittää lukea enemmän englanniksi. Akateemisesta kirjakaupasta löysin ihastuttavan sarjan, johon oli koottu englanninkielisiä klassikoita, kaikkea Dante Alighieristä Jane Austeniin - ja melko halvalla. Meinasin jo ostaa, mutta sain hillittyä itseni, ehkä sitten paremmassa rahatilanteessa.

Opiskelukirjan ovatkin sitten vaikeampi pala purtavaksi, millä kielellä vain. Välillä tuntuu, että kirjoittajat yrittävät antaa itsestään todellista fiksumman vaikutelman pumppaamalla tekstinsä täyteen toinen toistaan merkillisempiä sivistyssanoja ja fraaseja. Ymmärtäisin, jos kyse olisi termeistä, jotka liittyvät aiheeseen, mutta olen kyllästynyt täysin turhaan monimutkaistettuhin tapoihin ilmaista suht. yksinkertainen asia! Joten englanninkielisten romaaneiden lukeminen ei varmaan hyödytä siinä suhteessa, mutta ei kai siitä haittaakaan ole.

Luetteko te kirjoja muulla kuin suomen kielellä?

Mirja Clement: Boy Reading

P.s. en ole unohtanut lupaamaani arvontaa. Juhannus vain hieman sotki aikataulutusta ja tuumin, että koska en ehdi arpoa vielä blogisynttäripäivänä, niin julistan arvonnan silloin, ja arvon sitten parin viikon päästä siitä.

"KASTUVATKO IHMISET, JOS NOITASAPATIN AIKANA SATAA?"

Nerea Riesco: Ars Magica

Espanjankielinen alkuteos:  
Ars Magica (2007)

Otava, 2011

394 sivua

Maaginen romaani noitavainojen ajan Espanjasta, järjen ja rakkauden kamppailusta kidutusta, kuolemaa ja juonitteluja vastaan. 

On vuosi 1610. Navarron kaupungista löydetään kuolleena nainen, jonka ruumiissa väitetään olevan jälkiä paholaisesta. Vähän aikaisemmin kaupungissa on poltettu roviolla yksitoista noitaa, ja nyt kansa kääntyy hätääntyneenä kirkon puoleen. On tahoja, joille rahvaan pitäminen noitien pelossa sopii oikein hyvin.

   Asiaa tutkii inkvisiittori Salazar, joka on puolestaan alkanut kyseenalaistaa koko noituuden - eikä tämä miellytä kaikkia. Salazarin kintereillä vaeltaa noitarohtoja kaupusteleva Mayo-tyttö, joka yrittää selvittää noidaksi epäillyn äitihahmonsa kohtaloa ja jonka langettamalla lemmenloitsulla on traagiset seuraukset.

 Tästä olen nähnyt jossain kannen ja päätin jo silloin lukea, vaikken edes tiennyt aihetta. Kirjaston uutuushylly sitten valaisi, että noitavainojen maailmaan tässä ollaan hyppäämässä. Tietenkin kiinnostuin, ja kirja lähti mukaan. 

Kirjan aihepiiri oli todella kiinnostava, mutta törmäsin samaan ongelmaan kuin muutkin kirjan lukeneet; hieman liian rikkonaiseen juoneen ja rönsyileviin henkilöihin. Minusta olisi voinut painottua enemmän joko Salazarin tutkimuksiin tai Mayon ja Inigon rakkaustarinaan. Vaikka Mayo roikkuikin inkvisiittorin saattueen liepeillä ja täten yhdistyi heihin, jäi tarina turhan irtonaiseksi. Rakkauden kuvauskin jäi jotenkin puolitiehen - jäin miettimään voiko tuollainen elämää suurempi rakkaus todella syttyä kahden kohtaamisen perusteella? Ja käytän muotoa elämää suurempi, koska mitään todellisuudentuntuista siinä ei ollut.

Tarinan repaleisuudesta huolimatta kirjassa oli puolensa. Mayo-tytön pienet loitsut ja usko veivät tunnelmaan, hänen tarinassaan oli melkein eniten uskottavuutta.

Vasta viimeisellä sivulla kerrotaan itse Salazarin olleen historiallinen henkilö, mikä lisäsi kirjan vakuuttavuutta kokonaisuudessaan. Jonkin verran kansanuskontoja opiskelleena aavistelin jo lukiessa loitsujen ja henkien todenperäisyyttä, mutta oli mukavaa saada sillekin varmistus.

Ei mikään maailmoja mullistava kirja, mutta ihan kiinnostava. Harmittaa vain, sillä tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa monella tapaa paremminkin.  

Ars Magican maailmaan ovat tutustuneet myös Amma, Morre, Sonja ja Ofelia.

MIDSUMMER - JUHANNUSPAUSSI

Tällä viikolla on lomailtu kotikaupungissa ja bloginpäivittely on jäänyt, mutta ei lukeminen. Päivittely saa jäädä juhannuksen jälkeiseen arkeenpaluuseen, vaikkei täälläpäin mitään kovin railakasta ole suunnitteilla, vain mukavaa hengailua ystävien kesken ja menemistä sinne minne nenä näyttää. Ilmeisesti varusteena kumisaappaat, sadetakki ja sateenvarjo, mutta eipä se haittaa.

Hyvää juhannusta kaikille!

Edward Robert Hughes: Midsummer Eve

"JOSKUS KAUAN SITTEN KESKIPÄIVÄT OLIVAT LÄMPIMIÄ JA YÖT LEMPEITÄ."

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Ilmestyy syksyllä 2011

Karisto

183 sivua

Jännittävä ja haikeankaunis fantasiaromaani

Nimetön on elellyt Jacob-koiransa kanssa Varjojen maassa maahisten luona siitä asti, kun hänet löydettiin eksyneenä ja muistinsa menettäneenä metsästä. Kaikki on muuten hyvin, mutta kyky nähdä unia ja kyky itkeä muistuttavat häntä entisestä elämästä. Kun nimetön saa sattumalta käsiinsä kauniin silkkitakin, joka on kuin tehty hänelle, hän ymmärtää sen olevan avain menneisyyteensä. Nimettömän on lähdettävä pitkälle matkalle etsimään niitä, jotka joskus tunsivat hänet nimeltä.

Eksyneet näkevät unia on upea, klassinen fantasiaseikkailu koti-ikävästä ja oman identiteetin etsimisestä. Nimettömän matka Varjojen maasta kohti kaukaista Orientiaa on täynnä jännitystä ja huumoria - ja kummallisia kulkijoita kuten maapulliaisia, suohuurulaisia ja kultakorentoja! 

Odotin innoissani omaa kappalettani saapuvaksi. Viimeksi lukemani surullisenvaikean vankileirikuvauksen jälkeen Orientian satumaailma sopi kuin nakutettu mielentilaani ja kertakaikkisen upea kansi antoi heti mielikuvitukselle siivet.  

Yritin kovasti olla taas lapsi ja lukea tämän kirjan lapsen silmin. Ahmin sen yhdessä illassa, ja ensimmäinen ajatus lukemisen jälkeen oli, että olisin rakastanut tätä kirjaa lapsena. Aikuisminänikin piti siitä kovasti, vaikka minua jäivätkin kutkuttamaan muutamat aukijääneet kohtalot, erityisesti siellä varjojen puolella. Kuitenkin kirja oli minusta hyvä paketti, sopivan ytimekäs, mutta silti jotenkin runollinen ja kuvaileva. 

Varjojen maan hämärät metsät ja Orientian kuihtuvat pellot omintakeisine hahmoineen tuntuivat eläviltä. Nimetön on hahmona kiinnostava, koska hänestä ei aluksi tiedetä paljon mitään ja lukija voi muodostaa hänestä oman näkemyksensä. Minulle hän näyttäytyi heti tyttönä, hieman peikkomaisena ihmislapsena vähän Ronja Ryövärintyttären tapaan. Ehkä Varjojen maan metsät muistuttivat minua Matiaksenmetsästä, samoin kuin maapulliaiset kakkiaisista ja suohuurulaiset niistä sumussa laulavista olennoista. Pidin kirjan intertekstuaalisuudesta. Se oli selkeää, muttei liian ilmiselvää, eikä tukehduttanut kirjan omaa maailmaa.

Suosittelen tätä sitten joskus omille lapsilleni kun minulla on niitä.

Kirjailijattaren tunnelmia voi lukea hänen blogistaan Kirjailijan häiriöklinikka. Eksyneet näkevät unia -kirjan ovat ehtineet arvostella myös Pienen mökin emäntä, Kirsi ja Ahmu. 

KIRJAIMELLISESTI - LOMALUKEMINEN

Noniin, ryhdynpä nyt sitten toteuttamaan lupaustani ja kirjoittamaan näitä pohdiskelujani ja keskustelunavauksiani tänne. Ylitaiteellistin taas tätäkin ja kehitin oman "logon" ja nimen - kirjaimellisesti - pohdintoja kirjoista, kirjoittamisesta, kirjastoista...

Ryhdyin pohtimaan lomaa ja sen vaikutusta lukemiseen ja lukemisen valintaan. Itselläni, kuten ilmeisesti monella muullakin herää lomalla tarve lukea erilaisia kirjoja kuin arkena. Joku vähentää lukemistaan, joku lukee vanhoja suosikkeja, joku aloittaa jonkin valtavan tiiliskiven josta riittää koko lomaksi, joku lukee dekkareita, joku hömppää, joku lähtee ulkomaille ja etsii kohdemaalaista kirjallisuutta. 

Lomalla minusta tuntuu kauhean vaikealta aloittaa uusi kirja, vaikeammalta kuin yleensä. Tekisi mieli vain jatkaa lukemista, niin ettei kirja vaihtuisi välillä. Kun olen aloittamassa uutta kirjaa, ja valikoin minkä nappaisin seuraavaksi käsittelyyn, tekee mieli lukea jotain helppoa, hömppää tai jotain vähän kevyempää kuin yleensä. Kuitenkin huomaan raahanneeni kirjastosta taas kasan Keltaista kirjastoa ja Otavaa ja Nobelvoittajia, siis hyviä mutta kaikkea muuta kuin kevyitä kirjoja. Ja teen niin aina uudelleen ja uudelleen.

Kirjastossa tuntuu vaikealta edes pysähtyä esim. romantiikkahyllyn eteen. En osaa katsoa siitä, enkä ole sieltä koskaan löytänyt mitään. Haluaisin vaikkapa himoshoppaajia, tai Bridget Jonesia, mutta niitä ei ole koskaan hyllyssä, ja jos on niin ei ainakaan ensimmäistä osaa.  Samoin on dekkarihyllyn laita, tuntuu hankalalta kahlata läpi sitä koko jännitysvalikoimaa, siihen tulee yliannostus jo kun kävelee hyllyn eteen. Miksiköhän? Ja kotona mietin taas, että miksi en osaa lainata mitään erilaista vaikka haluaisin lomalla sellaista lukea. 

Mitä te luette lomalla?  

Doris Joa: Romance Novel

"AINA SAMA APEA LAULU KUNNES VIIMEIN EI ENÄÄ TIENNYT LAULETTIINKO SITÄ OIKEASTI VAI EI, KOSKA YMPÄRILLÄ OLEVA ILMA LAULOI."

Herta Müller: Hengityskeinu

Saksankielinen alkuteos: 

Atemschaukel (2009)

Otava, 2010

289 sivua

Isoäiti laski gramofonimatkalaukun, nyytin ja eväät oven viereen. Poliisit olivat ilmoittaneet tulevansa hakemaan minut keskiyöllä. Äiti itki. Isoäiti sanoi: MINÄ TIEDÄN ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. Lause iskostui mieleeni, otin sen tietämättäni mukaan leirille. Siitä tuli sydänlapion liittolainen ja nälkäenkelin vastustaja. Senkaltainen lause pitää hengissä. 

Seitsemäntoistavuotias Leo on ikävystynyt ja rauhaton. Hän kaipaa pois pikkukaupungista ja perheensä luota, vaikka sitten leirille. Viisi vuotta nälkää ja nöyryytystä Stalinin työleirissä murentaa inhimillisyyttä pala palalta. Leon päivät ovat pyristelyä lamauttavaa turtumusta vastaan, jotta toivo kotiinpaluusta kantaisi.

Vuoden 2009 nobelisti kuvaa nuoren miehen selviytymistaistelua intiimisti, kuin ihon alta.

Kohtalonkirja tämäkin (kirjaston kirhyllyyn poikittain näytille asetettu). Olen kiinntostunut lukemaan nobelvoittajien kirjoja, haluan itse tutkia mikä nostaa ne tuolle korkealle tasolle. Aiemmin olen voittajista lukenut vain Ernest Hemingwayta, Albert Camusta, Gabriel García Márquezia, William Goldingia, Toni Morrisonia ja José Saramagoa. Näitä kaikkia hienoja kirjailijoita yhdistää uskomaton sanallinen taito, mutta melko täysiä paketteja heidän kirjansa ovat. Tai... miten sitä osaisi kuvata? Vaikuttavia, mutta raskaita.

Müller on sanallisessa taituruudessa muiden luokkaa, ehdottomasti, mutta ei aivan yhtä raskas. Hengityskeinu on yksi parhaista vankila/vankileirikuvauksista mitä olen lukenut. Kuten takakansikin jo toteaa, se menee ihon alle. Voi itse aistia nälkäenkelin olkapäällään, tuntea sydänlapion painon kädessään tai nähdä sementin pölisevällä valkoisuudella täyttämän ilman.

Pidin Müllerin tavasta jäsennellä tarina aiheittain. Hän ei kerro kronologisesti mitä tapahtuu, vaan uppoutuu asiaan kerrallaan, tekoon, esineeseen, tunteeseen. Vaikka näin käsiteltynä tarina ei luo selkeää kuvaa leirin arjesta, se uppoaa siihen syvemmälle tunnetasolla ja ilmentää vankien ajatusmaailmaa - tuskin siellä kaiken raatamisen, täiden ja säiden armoilla ajatukset ovat kovin selkeitä. 

Tuo aiheittaisuus sopii myös päähenkilö Leon ajatusmaailmaan. Hän ei halua ajatella koti-ikävää, vaan keskittyy selvitytymiseen, päivä kerrallaan, lapiollinen kerrallaan. Hän muuttaa asiat yksinkertaisiksi kaavoiksi. Kun yksi lapiollinen on yksi grammaa leipää, voi työlle löytää tavoitteen. Leon ajatusmallit sopeutuvat leirin oloihin, ja kun hän lopulta pääsee kotiin, ei siellä olekaan mikään niinkuin unissa, eikä nälkäenkeli koskaan lähde olkapäältä. Niin karmea paikka kuin leiri olikin, joskus hän ikävöi takaisin sinne, missä elämän tarkoituksen voi tiivistää sydänlapiollisilla ansaittuun leipään.

Lukiessa luulin, että tästä tuli viiden pisteen kirja, mutta loppu jäi vähän lyhyeksi ja jotenkin katkesi. Kotona ei tarina enää päässyt lentoon, siitä puolen pisteen rokotus muuten melkolailla viiden pisteen kirjaan.  

Tämän ovat lukeneet myös Jori ja Sanna.

"SAATTOIKO OLLA NIIN, ETTÄ JOSKUS TARVITTIIN JOKU ULKOPUOLINEN PALJASTAMAAN PERHEELLE, ETTÄ SE OLI PERHE?"

Ali Smith: Satunnainen

Englanninkielinen alkuteos: 

The Accidental (2005)

Otava, 2006

361 sivua

Pelottoman älykäs, aseistariisuvan leikittelevä ja ehdottoman omaääninen romaani vieraasta, joka muuttaa erään keskiluokkaisen perheen elämän.

Paljasjalkainen nuori nainen kävelee Smartin perheen norfolkilaisen kesäpaikan ovesta sisään ja jää päivälliselle. Kukaan ei tunne Amberia, mutta hän saa kaikki tuntemaan olonsa hieman paremmaksi, ja pian hän on kietonut perheen pikkusormensa ympärille.
Amber valehtelee ja kertoo tarinoita. Hän tietää oudosti jokaisen salaisimmat ajatukset, avaa padot ja saa liikkeelle prosesseja, joilla on arvaamattomat seuraukset.

Tämä oli niitä kohtalon kirjoiksi kutsumiani kirjaston kirjoja, niitä jotka on hyllynreunoihin jäänen ylimääräisen tilan takia käännetty kansi ulospäin. Semmoiseen kirjaan tulee helpommin kiinnittäneeksi huomionsa ja vähänkin kiinnostavannäköinen kansi saa tarttumaan ja vilkaisemaan tarkemmin. 

Lukukokemusta hieman häiritsi edellinen lukemani kirja (Saramago), koska sen seurauksena minulle oli jäänyt jonkinlainen ylitaiteellisuustutka päälle. Heti kun teksti alkoi leikkisästi tanssahdella, aloin huomaamattani verrata sitä Saramagon kirjoitustapaan. Tässä kirjassa teksti ei ollut niin vaikeaksi työstettyä, eikä siis niin taiteellista, mutta tarina pysyi paremmin kasassa. Siis parempaa ja huonompaa, huonompaa ja parempaa.

Teksti etenee jännästi jakautuen kolmeen osaan; alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Jokaisessa kohdassa kaikille perheenjäsenille on annettu oma ääni, hieman näsäviisaalle 12-vuotiaalle Astrid-tyttärelle, erästä tekoaan katuvalle Magnus-veljelle, isä tai oikeastaan isäpuoli Michaelille ja äiti Evalle. Kirjan suurimpia ansioita on se, miten jokaisen teksti kuulostaa omaltaan. Yleensä monien näkökulmien kautta etenevä kirja esittää lapsen ajatukset niin kuin aikuisen, ja ei saa tarpeeksi persoonaa sanoihin mukaan. Siinä Satunnainen kuitenkin onnistuu. Amberin tarina on yhtä sadunomaisen lennokas kuin hänen kertomansa valheetkin, eikä lukija oikein koskaan pääse selvyyteen kuka hän oikeastaan oli - ja mikä oli totta vai oliko mikään.

Tarinan idea, se miten toisistaan hieman vieraantuneet ja ristikkäin kasvaneet perheenjäsenet saadaan taas löytämään yhteys, on kiinnostava. Joskus ehkä tarvitaan joku ulkopuolinen, joka näyttää uuden näkökulman asioihin. Harvoin kuitenkaan se on joku täysin ventovieras, joka vain koputtaa ovelle ja kävelee toisten elämään kuin olisi aina kuulunut siihen.

Kirjassa oli tavallaan palaset paikallaan, mutta jotain puuttui. Enkä ole edes varma mikä se mystinen jokin olisi. Ehkä odotin jotain dramaattisempaa lähentymistä tai jotai muutosta perhesiteisiin, mitä ei koskaan täydellä voimalla tapahtunut. Kuitenkin ihan kelpo kirja.

LUKUPAIKKOJA JA BLOGIPOHDINTAA

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni haastoi meidät esittelemään omat lukunurkkauksemme.

Minulla on kaksi pääsääntöistä lukupaikkaa. Toinen on sohva, jossa on mukava kölliä kirjan kanssa polttaen ikkunalaudalla suitsuketikkua ja juoden teetä.  Aurinko paistaa sohvalle lähes koko päivän ja siinä auringonlaikussa on mukavan lämmin ympäri vuoden. Tosin näin kesähelteellä siinä alkaa päivisin olla liian kuuma ja karkaan ulos.

Toinen on tietenkin sänkyni, jossa joka ilta ennen nukahtamista otan kirjan käteen ja käperryn peiton alle. Rakas, vanha ja jo kohta melkein karvaton pehmonalleni on nähnyt kanssani niin hyviä kuin huonojakin kirjoja ja yhä se odottelee iltaiselle lukuhetkelle ja unille.

Kesällä lueskelen myös metsässä, pihakeinussa, tai jossain ylipäätään ihan muualla. Kirja on se pääasia, ei siinä paljoa ehdi ympärillään olevia asioita huomata.

Lukunurkkiaan ovat esitelleet ainakin Valkoinen kirahvi, Tessa, Paula, Katja, Sanna, Laura, Erja, Janninna, Zephyr, Morre, marjis ja Amma. (Huhhuh, ikinä en enää lupaa itselleni linkittää kaikkia kanssavastaajia, tässä oli pienoinen homma!)



Viime aikoina olen pohdiskellut blogia myös sisällöllisesti. Kaikenlaisia kirjoittamisideoita vilahtelee päässä, mutta niitä ei saa oikein tuotettua sanoiksi asti. Ajattelin tästälähin yrittää kerran viikossa kirjoittaa jostain muustakin kuin lukemistani kirjoista. Pyöritellä kirjoja ja lukemista yleensä, blogia, ja kaikkea muuta tähän maailmaan liittyvää. Perfektionisti ja ylitaiteellistaja kun olen, niin viikoittainen pohdintapostaus odottelee, että sille keksiytyy naseva ja kivankuuloinen otsikko. Ehdottaa saa!

"SEURAAVANA PÄIVÄNÄ KUKAAN EI KUOLLUT."

Jose Saramago:  

Oikukas kuolema

Portugalinkielinen alkuteos:  

As Intermitências da Morte (2005)

Tammi, 2008

244 sivua

Kertomus alkaa uudenvuodenpäivästä, josta lähtien eräässä kuningaskunnassa yksikään ihminen ei kuole. Ilmiö jatkuu viikosta ja kuukaudesta toiseen, ja saamme seurata miten tilanteeseen reagoidaan eri tahoilla. Kuolemaisillaan olevia ryhdytään salakuljettamaan rajan yli, jotta he pääsisivät rauhaan, kirkko hermostuu, kun sen koko rooli on uhattuna, hallinnon ja politiikan piirissä joudutaan paniikkiin, kruununperijän valtaa epätoivo… Sitten yhtäkkiä naishahmoinen kuolema lopettaa pitämänsä tauon ja omaksuu uudenlaisen menettelyn. Tästedes jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan, jotta osaa valmistautua lähtöönsä. Yksi kirje ei kuitenkaan tavoita määränpäätään. Kuoleman ei auta muu kuin lähteä ottamaan selvää, millainen ihminen on tämä hänen voimaansa vastustava olento. Kyseessä on orkesterissa soittava sellisti, joka asuu yksikseen koiransa kanssa ja harjoittelee omaksi ilokseen Bachin soolosellosarjoja. 

Luin keväällä Sarmagon Kertomuksen sokeista ja herran persoonallinen tapa kirjoittaa ja uskallus heittäytyä uusiin ajatusleikkeihin antoi aihetta koettaa laajemminkin hänen kirjallisuuttaan. Oikukas kuolema löytyi kirjaston palautushyllystä ohikulkiessani. 

Tämän luettuaan ei oikein voi muuta kuin pysähtyä hämmentyneenä muistelemaan juuri lopettamaansa tekstiä. Saramagon ajatusleikit todellakin lensivät vallan uudelle tasolle tässä kirjassa. Idea on minusta nerokas. Ihmiset eivät useinkaan pysähdy ajattelemaan kuolemaa, ja sitä mikä siinä tällaisenaan on hyvää. Saramago valottaa meille tunnelmia siitä mitä tapahtuu, kun kuolemanasiat keikahtavatkin päälaelleen. Mitä tapahtuu kun kukaan ei kuolekaan? Ja mitä sitten jos jokainen saa varoituksen lähestyvästä lopusta viikkoa ennen kuolemaansa - violetilla kirjelappusella? 

Tekstin kertoja tarkastelee tapahtumia yläpuolelta, ikäänkuin hän myöhemmin kaiken tapahduttua kirjoittaisi dokumenttia. Kertoja välillä viekoittelee lukijaa, välillä pyytelee anteeksi , palaa takaisin ja täsmentää, pyytää unohtamaan epäolennaisuudet ja tarkentaa huomiomme tiettyihin seikkoihin. 

Erikoista kirjassa on se, että siitä puuttuvat lähes tyystin henkilöhahmot. Muutamat yksittäiset henkilöt päätyvät nimettöminä kertojan havainnointien kohteeksi, mutta heihin emme lähemmin tutustu. Mielenkiintoisin hahmo on itse kuolema, tuoni - huomaa, pienellä kirjoitettuna. Tämä naishahmoinen ja -luontoinen kuolemanlähettiläs törmää ongelmaan, kun eräs kirje ei suostukaan toimittumaan vastaanottajalle. Tuoni tutustuu sen seurauksena yhteen ihmiseen, sellistiin, jolla on iso musta koira ja siihen lähes ihmismäinen suhde.  

Tarinassa olisi kaikki ainekset, ja kielellisesti Saramago osoittaa semmoista taituruutta, että on selkeästi nobelinsa ansainnut. Kuitenkin hän vie kielellisen kikkailunsa minusta aivan liian abstraktille tasolle tässä kirjassa. Kun yhteen virkkeeseen sisältyy parikymmentä eri lausetta, saman verran lauseen aloittavia isoja kirjaimia ja useampia puhujia vuoron perään (kaikki tämä siis samassa virkkeessä!), vaaditaan lukijalta aivan tavatonta keskittymis ja havainnointikykyä. Siis aivan liikaa kuumaan alkukesän päivään, kun ympärillä pyörii kolme ampiaista ja hiki valuu.  

Juuri tuo vaikeus tekee Oikukkaasta kuolemasta vaikean niin lukea kuin arvioida. Tarina ja sen ideahan on aivan loistava, ja tuo kielellinen tanssi on taidetta. Mutta minusta se oli liikaa tähän. Joskus yksinkertainen, tai edes hivenen yksinkertaisempi on kaunista.  

Viimeinen huomio: kirja loppuu samaan lauseeseen kuin millä se alkaa. Se on se, minkä valitsin myös tämän postauksen otsikoksi - "Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut." On hauskaa leikitellä ajatuksella, että kirja sittenkin alkaa lopusta ja jatkuu alusta tai tapahtuu uudelleen lopun jälkeen alusta. 

"TÄMÄN PELIN TARKOITUS ON SE, ETTÄ PUIJAA ITSEÄÄN VÄHÄN AIKAA. NIIN ETTÄ ASIAT EIVÄT OLE SITÄ MITÄ NE OVAT."

Ali Shaw:  

Tyttö, joka muuttui lasiksi

Englanninkielinen alkuteos:  

The Girl With Glass Feet (2009)

Atena, 2011

393 sivua

Sinä talvena St. Hauda’s Landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ihmisruumiita – ja Ida Maclaird muuttui hiljalleen lasiksi.
Nuori valokuvaaja Midas Crook törmää joulukuisena iltapäivänä metsässä harhailevaan, hauraan oloiseen tyttöön, joka ontuu polulla kainalosauvoineen. Midasin ja tytön ystävyys alkaa hapuillen: Midas välttelee ihmisiä ja Ida eristäytyy säilyttääkseen salaisuutensa. Kun Midas saa selville, että Idan jalat ovat paksua läpinäkyvää lasia, heidän välilleen syntynyt varovainen luottamus uhkaa särkyä.
Salaisuuden paljastuminen sysää tapahtumat liikkeelle: Midas haluaa pelastaa Idan lasittumiselta, mutta yritys on toivoton. Lasittumisen syytä ei tunneta eikä parannuskeinoa ole. Idan ja Midasin rakastuminen on yhtä väistämätön kuin Idan muuttuminen lasiksi, ja kumpikin tietää, että aika käy vähiin.
Tyttö joka muuttui lasiksi on tummasävyinen ja kieleltään vivahteikas aikuisten satu toivosta ja kohtalon vääjäämättömyydestä. Todellisuus ja fantasia kietoutuvat teoksessa yhteen huikealla tavalla ja saavat aikaan omaperäisen, haikean rakkaustarinan, jonka ei toivoisi loppuvan ihan vielä.

Tämä kirja jäi mieleen, kun joku mainitsi sen yhdeksi kaikkein kauneimmista kansista (mistä olen ehdottomasti samaa mieltä). Kun näin sen kirjaston uutuushyllyssä, niin ajattelin katsoa ulottuuko kirjan lumovoima kansien väliinkin. Ja ulottuihan se.

Kirjaa on kuvailtu termillä aikuisten satu, ja sellainen se onkin - tosin satu vailla onnellista loppua. Pahuus ei henkilöidy ihmiseen vaan saaren salaperäisiin voimiin ja opetuskin on upotettu hienosyiseen tunteiden verkkoon. Kaikista mysteereistä ei koskaan saada selvyyttä ja salaperäisyys kietoutuu koko tarinan ympärille.

Henkilöhahmotkin ovat sadunomaisia, mutta eläviä. Idan hauraus ja herkkyys mausteenaan pieni annos kipakkuutta ja Midaksen valokuvaajan kauneutta etsivä sielu tasapainottavat toisiaan. Heihin on helppo samaistua, vaikka olosuhteet ovatkin maagisen pelottavat, epätodellisen tuntuiset. Kirjaan on ripoteltu myös muita kiinnostavia henkilöitä, jotka ovat kuitenkin ohikulkijoita Idan ja Midaksen tarinassa, eikä heidän kohtalonsa koskaan selviä.

Idan ja Midaksen aika on loppumassa, ja lukija eläytyy tarinaan niin vahvasti, että tuntee ajan tikittävän ihollaan vääjäämättämästi, nopeutuen eteenpäin. Kun tuntee lähenevän lopun painostuksen, ei kirjaa enää malta laskea käsistään. Kun pääsee loppuun, tulee tyhjä olo. Nytkö se loppui? Näinkö?

Yksi kirjan parhaita puolia on se, että kirja on todella erilainen kuin ne mitä tavallisesti päädyn lukemaan. Jos maaginen realismi on yleensä tätä tasoa, niin siihen voisi enemmänkin tutustua. 

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin anni.m, Susa, Satu ja Cathy.

"YHTÄ TOTTA KUIN MIKÄ TAHANSA MUU. TOTTA KUIN SORSAT, JOTKA UIVAT AURAJOKEA EDESTAKAISIN LAAHAAVAN LOSSIN YMPÄRILLÄ."

Emma Puikkonen:   

Turkulainen näytelmä

WSOY, 2001

233 sivua

"Nadia koettaa muistaa kuka oikein on, mihin tarinaan kuuluu ja mitä roolia näyttelee."

Emma Puikkosen raikas esikoisromaani kuvaa nuoren naisen elämää kahdesta näkökulmasta: Nadia Reunanen elää ja opiskelee tämän hetken Turussa, Sigrid Stålarmintytär puolestaan kävelee Turun linnan kivisiä käytäviä Josef Juselius Wecksellin näytelmässä Daniel Hjort. Nadia törmää Sigridiin harjoitellessaan tämän roolia Turun ylioppilasteatterissa ja pikkuhiljaa kahden naisen elämänkentät alkavat sekoittua. Talven aikana Sigrid odottaa sotaa, Nadia omien ihmissuhteidensa selkiintymistä ja jonkin uuden alkamista. 

Näin tuoreena Turkulaisena tämä kirja tarttui käteen melkein huomaamatta. Kansi on minusta todella vangitseva, tuo harmaan ja pinkin taiteellinen kontrasti toimii ja kiinnittää huomion, ja tietenkin tarinalle tärkeä Turun linna saa kannessa erityishuomiota.

Kirjassa sekoittuvat siis kaksi tarinaa, Nadian venäjänopiskelijan arki ja näytteleminen ylioppilasteatterissa ja Sigridin näytelmähenkilön askeleet Turun linnassa vuosisatoja sitten. Ja kun sanon, että tarinat sekoittuvat, niin ne todella sekoittuvat. Alkukirjassa Nadia vasta tutustuu Sigridiin roolinsa kautta ja Sigrid esitellään omana itsenään, mutta mitä enemmän Nadia uppoutuu rooliinsa, sitä enemmän aikakaudet menevät sekaisin ja Sigridin voi nähdä kävelemässä pitkin ravintolalaivojen kansoittamaa aurajoenrantaa.

Nadian päänsisäinen maailma muistuttaa välillä fantasiaa, ja hänen maailmaansa kuuluvat niin Sigrid, muutama vuosi sitten itsensä "kuoliaaksi runoillut" ystävä Milko ja näytelmän 1800-luvulla kirjoittanut Wecksell. Nadian eristäytyessä muusta maailmasta hän elää yhä enemmän mielikuvituksessaan ja kuolleiden ystäviensä ympäröimänä. Teatterin lava on selkeä kontakti todelliseen maailmaan, ja se onkin ainoa paikka, missä hän tuntuu kadottavan yhteyden Sigridiin, vaikka sillä hetkellä hänen juuri pitäisi olla hän. 

Sigridin näytelmäminän tasolla tekstistä tekee erityisen mielenkiintoista se, että tyttö tavallaan tietää olevansa näytelmässä. Hän tietää, mitä tulee tekemään, on tehnyt sen jo monta kertaa ennenkin. Hiljalleen hän yrittää pyristellä irti roolistaan ja tehdä jotain, joka muuttaisi tarinaa - kuitenkaan pystymättä siihen. Koleassa kellarikopin vankityrmässä hän käy anelemassa itsensä vankilaan kirjoittaneelta Weckselliltä tarinan muuttamista. Sigrid haluaa olla sankari, tai petturi, ei vain olla se traaginen nainen, jonka ympärillä kaikki tapahtuu. 

Luulen, että kirjassa tulee turkulaisuus ja Turku niin vahvasti esille, että ei-turkua-tunteville se ei merkitse samaa. Jos ei tiedä, miten öljyisen samettiselta aurajoen vesi näyttää öiseen aikaan, miten Cosmicissa on vaikea keskustella kun musiikki soi aina liian lujalla ja milta Turun linnan kylmä, rosoinen kivi tuntuu käsien alla, menettää osan kirjan lumosta. Minä sain vielä jotain aivan erityistä irti kirjasta, koska Nadia asuu samassa paikassa kuin minäkin, Iso-Heikkilässä. Kaikkein hauskinta on kuulla Nadian puhuvat yksiöstään Iltatähdentiellä, sen pienuudesta ja laatikkomaisesta huoneesta. Tiedän täsmälleen mistä hän puhuu, meinasinhan itsekin muuttaa Iltatähdentielle yksiöön, ja kävin katsomassa yhtä, juuri samanlaista kuin missä hän asuu. Päädyin kylläkin hieman vähemmän laatikkomaiseen yksiöön, isompien puiden äärelle hieman satamaanpäin. 

Jos tämä oli nuoren kirjailijanalun esikoiskirja, niin kyllä lähden kieli pitkällä metsästämään lisää hänen teoksiaan, tästä kirjailijattaresta voi tulla vielä jotain suurta. Kieli on nerokasta ja saa oivaltavuudellaan usein hymyn huulille ja välillä nauramaan ääneenkin, samoin kuin uppoutumaan ja tuntemaan sympatiaa henkilöhahmoja kohtaan.

MAAILMANVALLOITUSMAA: Suomi