"KALLIOLLA ON KOLME MIESTÄ: ISO, ISO JA PAKSU, PIENI JA HINTELÄ."

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY, 2012
475 sivua

Saanko esitellä Veljeskunnan, kolmikon joka haluaa hallita Porvoota ja sen jälkeen koko Suomea, miksei maailmaakin:

Ruoppaaja Jaakko Muttilainen, aikaansaava mies jolle Katri Helena on Suomen Marlene Dietrich. Konstaapeli Parviainen, uskon mies joka sortuu verityöhön Veljeskunnan edun vuoksi. Agronomi Hildén, Veljeskunnan aivot ja ylikuormitettu maksa, mies jolla on suunnitelma.

Veljeskunnan kunnallisvaalihaaveet unohtuvat, kun unholasta kaivetun uutisen mukaan Hitler ei kuollutkaan bunkkeriin Berliinissä vaan hänen jäänteensä ovat yhä vapailla markkinoilla.

Alkaa huima seikkailu ja pakoretki, joka vie kolmikon yhtä lailla saksalaisen pikaruokakeisarin hoviin kuin Mossadin sadistisen agentin tähtäimeen, Tove Janssonin saarelle ja meren syvyyksiin

Tästä kirjasta tuli erityisen tärkeä jo ennen lukemista, sillä onhan siinä kirjailijan signeeraus ja vielä minun nimellläni. Sain tämän siis sieltä WSOY:n kirjallisesta ensi-illasta, jossa esiteltiin kustantamon kirjasyksyn kotimaista kärkikastia. Jokaisen vieraan paikalla oli lahjapussi, josta paljastui joku illan aikana esitellyistä teoksista. Tämä löytyi minun pussini uumenista (...tai täytyy myöntää, ettei ihan omastani vaan sen vielä saapumatta olevan naapurini, jonka kanssa suoritin pikaisen vaihtokaupan hänen tietämättään).

Illan kruunasivat vielä kirjailijalta pyydetyt omistuskirjoutukset, jotka kaverini kanssa haimme kikatellen kuin pahaiset teinitytöt. Kirjailija kehotti meitä vielä pikaisen small-talkin lopuksi malttamaan lukemaan kirjan loppuun asti. Luettuani tajusin kyllä mitä hän tarkoitti. Kirjassa on kyllä kohta, jossa lopettaminen voisi käydä mielessä. Se kohta missä missä nauraminen tyylin koomisuudelle oli jo hieman laantunut, mutta varsinaiset tapahtumat antoivat vielä odottaa itseään. Minusta tuossakin kohdassa oli sen verran lupausta mukaansatempaavasta tulevaisuudesta, että olisin jatkanut sen yli joka tapauksessa.

Kirjaa on kuvailtu satiiriseksi veijaritarinaksi, ja juuri sellainen se oli. Isänmaa-aatteellinen mieskolmikko haluaa saada näkemyksilleen julkisuutta ja pyrkii politiikkaankin johtotähtensä ruoppaajayrittäjä Muttilaisen johdolla. Vaalien lähestyessä aatteelle tarvitaan pönkitystä, ja trio lähtee suoranaiselle pyhiinvaellusretkelle. Kotiin jää pari hämmentynyttä vaimoa, äkillisestä rauhasta nauttivat naapurit, muu tuttavapiiri ja yksi merkillinen hiippari.

Tarina on pääpiirteiltään vauhdikas, vaikka alussa käytettiinkin paljon aikaa päähenkilöihin tutustumiseen. Joidenkin lukijoiden mielestä alku kesti liian pitkään, mutta minä tavallaan pidin siitä, henkilöhahmojen pimeämmät puolet tulivat hyvin tutuiksi, samoin kuin heidän kieroutuneet suhteensa toisiinsa. Kun tapahtumien varsinainen vyörytys alkaa, tapahtuu kaikki minusta hieman liiankin vilkkaasti. Ehkä rauhallisen alun ja räjähtävän loppupuolen välinen kontrasti on vähän liian suuri. 

Kirja on tyyliltään juuri sellainen, että se taatusti jakaa mielipiteet. Osaltaan se jakoi myös minut. Osa minusta nauroi ronskille tekstille ja seurasi nautiskellen hervottoman miestrion toilailuja. Toisaalta osa minusta jotenkin vierasti kirjan tapaa käsitellä vakavia asioita. Kyllä minä voin lukea mukisematta huorissa käymisestä ja varisten ampumisesta, samoin kuin muusta epämoraalisesta toiminnasta, mutta kuolemien sivuuttaminen olankohautuksella vähän puistatti. Jos kirjailija tapattaa romaanihahmojaan, yleensä lukija tavoittaa edes häivähdyksen jotain tunnetta; surua, vihaa. Nyt hahmot vain katosivat, hupsista vaan... 

Nautittavinta Hitlerin kylkiluussa olikin varsinaisten tapahtumien sijaan tyyli, ja se miten erilaisen lukukokemuksen se tarjosi valtavirtakirjallisuuteen nähden. Minulle se oli suoranainen shokki-isku vasten kasvoja, mutta hyvällä ja herättävällä tavalla. Tämäntyylistä kirjallisuutta ei pysty kovin usein lukemaan, eikä montaa putkeen, mutta silloin tällöin annos ironiaakin piristää arkea. Kuitenkaan tällaista räjähtävää tapausta ei ole helppo ottaa sydämeensä, omakseen, ja ehkä tämä jäi siksi tunnetasolla jotenkin vajaaksi.

 







Kylkiluuta ovat koputelleet myös Booksy, Hemuli, Salla ja Suketus.

KIRJA JÄI KOTIIN, JOTEN ETSIN TÄHÄN MYÖHEMMIN OTSIKON ;)

Laura Paloheimo: Klaukkala
Otava, 2012
319 sivua
 

Luksuselämää ja vintagelaukkuja rakastava Julia on palannut maailmalta Suomeen ja päätynyt tv-tuotantoyhtiö Meisselin leipiin odottelemaan hääkellojen kilkatusta.

Kun unelmakihlaus rikkaan perijän kanssa purkautuu, koko kimaltava rakennelma romahtaa. Mutta pohjalla häämöttää jotain tuttua – vanha kotikunta Klaukkala, jossa kaikki ei totisesti ole ennallaan, vaikka kylänraitin tuulipuvut ja tukkamuoti ehkä ovatkin.

Tänä kesänä kaikki tiet vievät Klaukkalaan!

Tämän kanssa joudun nyt vähän pelaamaan muistitiedon varassa, kun sairastelun takia kirjan lukemisesta on kulunut jo kohta kolme viikkoa. En enää ehkä muista pienimpiä juonenkäänteitä, mutta yleiskuva tietenkin säilyi - kimalteleva ja lennokkaan humoristinen sellainen. 

Chick lit on minulle tyylilajina vieraampi, varsinkin suomesta kotoisin oleva. Asenteeni tällaiseen kevyempään kirjallisuuteen on kaksijakoinen, kirja on joko kivan ponnistelematon ja virkistävä lukukokemus, tai sitten liian höttöistä hömppää minun makuuni. Tuo ero on veteen piirretty viiva, joka ei aina näy päällepäin. Vaikka Klaukkala ensialkuun vaikutti juurikin vähän liian pintaliitoiselta, se ei kuitenkaan aiheuttanut kirjallista etomisreaktiota, niinkuin joillekin sen kollegoille on käynyt. Pidemmän päälle kirja toi itseasiassa mieleen Sophie Kinsellan (joka on tuttavapiirissäni julistettu laadukkaan ja luettavan hömpän peruispilariksi).

Kirja kertoo Juliasta, nuoresta naisesta, joka on tehnyt totaali-irtautumisen mielestään takapajuisesta kotikunnastaan Klaukkalasta. Aikansa maailmalla ajelehdittuaan hän tapaa kaikkien aikojen unelmamiehen; komean, rikkaan ja maineikkaan, jonka luottokortit mahdollistavat ylellisen elämän sekä kartano puitteet tuolle elämälle. Klaukkala näyttää jääneen ikuisesti menneisyyteen, vaan kuinka käykään?

Edellä mainittu elämä olikin jo hitusen liian upeaa voidakseen kestää, joten ennen pitkää Julia löytää itsensä sydän särkyneenä, kodittomana, lähes rahattomana ja potkujen uhka päällään leijuen pohtimassa mitä elämälleen tehdä. Hänen on rakennettava koko elämänsä uudelleen, mutta minne?

Kirja suorastaan pursusi muotia, ylellisyyttä, rakkautta ja vaaleanpunaisia unelmia. Joissain kohdin se toi mieleeni ylellisen muotiblogin tai muotilehden kolumnipalstan, toisissa taas (yli-ikäisen) teinin päiväkirjan, jossa valitetaan ensirakkauden kolhaisuista varsin mustavalkoisella ajatusmaailmalla. Tämä on varmasti todellinen unelmakirja niille, joita muoti ja ulkonäköasiat kiinnostavat enemmän kuin minua. Kirja oli kyllä hauska ja inspiroiva lukukokemus ja se sopi loistavasti keventämään opiskelujen alkamisen stressiä syyskuun alussa. Kuitenkaan useampaa tällaista en pystyisi peräjälkeen lukemaan, siinä astuttaisiin jo hömppäkertoimeni ylitse.

Kirjan juonenkäänteet olivat melko ennalta-arvattavia, mutta toisaalta se on varmaan lajityypille tyypillistä. Enpä muista chick lit kirjan koskaan yllättäneen minua. Palosaari rakentaa kuitenkin muuten arvattavaan loppuunsa mielenkiintoisen mausteen yllätystä ratkaistessaan lopulta Julian on-off -työtilanteen. 

Pidin kirjan huumorista, ja eniten minua hihitytti rikkaiden ihmisten pintaliitelyelämä ja erityisestä Julian tulevan/menneen miehen yrityspulmat. Elämä kahvi-imperiumin nousukkaan vaimokkeena ei aina ole herkkua, varsinkin kun joutuu maistamaan erilaisia juomasekoituksia. Rusketusta lisäävä kahvi kelpaisi kyllä minullekin, mutta ei taitaisi mennä alas, jos se tosiaan maistuu sille mille Julia sitä kuvaa. Pidin myös hauskoista väli-inserteistä "jos ______ olisi laukku, mikä laukku hän olisi". Julia tiivistää hauskasti tuttaviensa persoonallisuudet erilaisiin laukkuihin ja mielipiteen muuttuessa voi ystävä pudota laadukkaasta merkkilaukusta halpaan tekonahkajäljitelmään.

Koska Klaukkala on niin erilainen siihen nähden mitä yleensä luen, en oikein osaa arvostella sitä objektiivisesti. Ei se kyllä minun suosikeihini noussut, mutta toisaalta näen siinä piirteitä, jotka varmasti kiinnostavat erityylistä lukijaa. Kuten toinen kirjan lukenut bloggari Hanna toteaa: "ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä".

"HÄNTÄKIN OLI JOSKUS RAKASTETTU, LAPSENA, MUTTA RAKKAUS EI OLLUT KONKREETTISTA, ENNEN KUIN ITSE RAKASTI."

Petja Lähde: Poika

WSOY, 2012

189 sivua

On juhannuspäivän aamu, ja mies ajaa Volkswagen Golfia kohti Turkua. Kulahtaneen kylpytakin alta vilkkuvat siniset bokserit.
    Myös takapenkillä istuvalla pojalla on yllään kylpytakki. Hän on kolmekuinen, eikä vaippoja tullut mukaan, mutta nämä kaksi ovatkin ensimmäistä kertaa kahdestaa. Äiti on kotona lukittuna vessan oven taakse.

Tätä lukiessani ymmärsin ensimmäistä kertaa pienoisromaanin hienouden. Aiemmin pidin lajin edustajia vain liian lyhyinä kirjoina, jotka loppuvan ennen kuin ehtivät edes alkaa. Nyt huomasin miten lyhyestä tarinasta muotoutuu yksi vahva lukukokemus, joka puhuttaa myös viimeisen sivun sulkeuduttua. Tarina muodosti kokemuksen, juuri sellaisen pysähtyneen hetken, kun juo kahvilassa myöhästynyttä aamukahviaan ja avaa uuden kirjan kirjan... vain huomatakseen tuntia myöhemmin kirjan loputtua miten kahvinjämät ovat jo aikaa sitten kylmenneet kupinpohjalle. 

Tarina isästä ja pojasta on intensiteetiltään huikean voimakas. Mikä oikeus äidillä onkaan rakastaa lastaan enemmän kuin isällä? Tuoreiden vanhempien vaikeudet omassa nuoruudessaan heijastuvat nykyiseen suhteeseen, ja kummankin arvokkainta omaisuutta, lasta, ei ole enää haluta jakaa toisen kanssa.

Kirjassa on erilainen perspektiivi kuin muissa vastaavissa vanhemmuuden kasvutarinoissa. Hiljaisen pohdiskelun ja jatkuvat itseoikeutusten ja -syytösten ketjun sijaan tarinan valtaa isän rakkaus lapseensa ja opettelu vanhemmuuteen. Tapahtumista kuitenkin aistii kiireen tunnun, jotain tulee tapahtumaan pian ja se joku muuttaa kaiken. Lukija yrittää nauttia pojan ja isän välisistä hetkistä niin kauan kuin niitä kestää. 

Näin pieneen kirjaan mahtuu ihmeen paljon herkkän kaunista tekstiä, mutta sen ohella myös dramatiikkaa. Jotenkin kummasti näistä ei-niin-yhteensopivista palasista on saanut koottua hieno, mielenpainuva kokonaisuus, joka sisälsi suuria tunteita.

Poika oli teatteripiireistä tutun Petja Lähteen esikoiskirja ja sellaiseksi todella vaikuttava. Tällä kokemuksella olen kyllä ensimmäisenä jonossa kun häneltä joskus seuraava teos ilmestyy.

Poikaan on tutustunut myös Rachelle.

"SILLÄ HETKELLÄ KAIKKI TUNTUI RIIPPUVAN VINOSSA VAIN YHDEN NASTAN VARASSA, EIVÄT VAIN TALOT VAAN KOKONAISET KAUPUNGIT, MAAT JA KANSAT"

Julie Orringen:  
Näkymätön silta

Englanninkielinen alkuteos:  
The Invisible Bridge (2010)

Suomennos: Kristiina Savikurki

Otava, 2011

761 sivua

Nuori unkarinjuutalainen Andras Lévi saapuu vuonna 1937 Budapestista Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Mukanaan hänellä on salaperäinen kirje, jonka hän on luvannut toimittaa annettuun osoitteeseen.
   Kirje sinetöi Andraksen kohtalon. Se johdattaa hänet merkilliseen, kaikennielevään rakkaussuhteeseen.

Tätä kirjaa on kehuttu niin paljon, että paineet olivat kovat. Olisin ehkä halunnut odottaa tämän kanssa hetken ja antaa pölyn laskeutua, mutta minkäs teet kun se uutuushyllyssä nökötteli odottamassa ottajaansa.

Kiinnostuin heti juonesta ja ideasta. Olen lukenut monia kirjoja juutalaisvainoista ja toisesta maailmansodasta, mutta harvempia ajasta ennen varsinaisia vainoja. Juutalaisen kulttuurin hienoimpia puolia on lähimmäisenrakkaus ja vahva yhteisöllisyys, ja nämä piirteet korostuvat tarinassakin antisemitismin varjon levitessä Euroopan ylle.

Keskiössä on unkarilainen Lévin perhe, ja tarinan silminä ja korvina sen keskimmäinen poika Andras. Ajankohta sotien välillä ei tarjoa kolmelle fiksulle ja eloisalle pojalle heidän ansaitsemiaan elinmahdollisuuksia, mutta pojat ottavat irti kaiken minkä voivat. He ovat keskenään samanlaisia, mutta silti luonteeltaan niin kovin erilaisia, mikä tekee heistä henkilöhahmoina mielenkiintoisia seurattavia. Muutkaan henkilöt eivät jää kiinnostavuudessa heidän taakseen. Erityisesti Andraksen opiskelija-aikainen juutalaipoikanelikko on luotu hienosti, samoin kuin pakkotyöaikainen lehtimiestoveri Mendel.

Mielipiteeni kirjasta muuttui moneen kertaan lukemisen edetessä. Ensin olin aivan rakastunut. Se Pariisilainen opiskelijamiljöö, taide ja teatteri sekä tietysti juutalainen maailma vetivät magneetin lailla puoleensa. Keskivaiheilla  rakkaus ja sen pakkomielteinen voima alkoi vaikuttaa hieman liioitellulta ja suhtautumiseni muuttui skeptisemmäksi. Sotavaiheen alkaessa kirja kuitenkin nykäisi takaisin otteeseensa ja sen kautta rakkaustarinaankin saatiin syvempiä sävyjä, eikä keskiosakaan haitannut enää. Ja tuosta takaisinnykäyksen voimasta kertoo se, että siinä kohdassa minun piti lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa vain muutama sivu, mutta jotenkin kummasti laskin kirjan kädestä vasta kolmen aikaan yöllä kun olin saanut sen loppuun. Kirjaa ei vain kertakaikkiaan voinut keskeyttää.

Kirjasta teki erityisen hienon sen vivahteikas tasapainoilu onnen ja surun, hyvän ja pahan rajamailla. Kirja ei missään vaiheessa hypännyt liikaa melankolian puolelle vaan kuvaa vaikeimpiakin aikoja rehellisen tunteikkaalla tavalla, kuitenkin sisällytttäen kokoajan mahdollisuuden onneen ja parempaan.

Kirjan huomattava paksuus oli minulle ainoastaan positiivinen asia, yleensähän kirjat loppuvat kesken ennen kuin ennättävät alkaakaan.Näkymätön silta oli silti huikean laaja kokonaisuus. Tuntuu, että olisin lukenut monta kirjaa, tai ainakin käynyt läpi kokonaisen ihmisiän. Mutta niinhän minä lukijana tavallaan kävinkin. 







Näkymätöntä siltaa ovat astelleet myös Miia, Sanna ja Leena Lumi.

"KATSELEN ULOS, TUNNEN ÄKILLISTÄ RIEMUA SIITÄ, ETTÄ ON PÄIVÄ, UUSI JA VALOISA."

Ida Rauma: Katoamisten kirja

Gummerus, 2011

377 sivua

Isä on poissa ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa. 

   Ida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

 Tätä olen pitkään käsiini yrittänyt saada ja nyt vihdoin tärppäsi. Silloin vielä spekuloitiin Rauman mahdollisesta finlandiaehdokkuudesta ja nyt kirjan luettua täytyy myöntää että ihmettelen; kyllä tämä sinnen listalle kuuluisi. 

Katoamisten kirja on hieno itsensä löytämisestä ja kadottamisesta. Eihän itseään voi löytää uudestaan myöntämättä, että on hukassa. Taustalla vaikea äiti-lapsi-suhde, isän katoaminen ja lapsuuden ensi-ihastumisen jättämät traumat. Koko lapsuusmaisema traumatisoituu eikä muutto uuteen kaupunkiinkaan tuo helpotusta, koska olo tuntuu niin irralliselta. Opiskelupaikan pääsykoe jäi käymättä, ja uutta paikkaansa maailmassa on vaikea löytää.

Päähenkilöön on helppo samaistua. Haavoittuvainen, itseään etsivä nuori nainen, jonka maalauksista on kadonnut nykyisyys ja sielu, niissä näkyvät vain entisen elämän kasvot. Isä on kadonnut, äiti on kadottanut nykyisen itsensä, vanhainkodin vanhukset menettävät oman itsensä ja katoavat vanhuutensa alle. Miksi sitä itsekään jaksaisi pitää kiinni nykyisestä, kun kaikki muu on jo kadonnut?

Iida Rauma kirjoittaa erittäin kypsästi ja raikkaasti, varsinkin nuoreksi esikoiskirjailijaksi. Alussa ehkä joidenkin erit. seksiin liittyvien kohtien räikeä sanallinen suorasukaisuus hieman särähti silmiin, mutta kyllä se istuu kokonaisuuteen. Täytyi vain päästä irti ajatuksesta, ettei tässä nyt olla lukemassa vanhaa klassikkoteosta, joissa kierrellään, kaarrellaan ja keksitään kaikelle pehmentäviä kiertoilmauksia. Tällaista on nykykirjallisuus. Ja hienoa sellaista. 

Kirja muodostaa hienon kokonaisuuden, jota ei malttaisi laskea käsistään. Vasta viimeisten sanojen jälkeen oikeastaan pysähdyin ajattelemaan, ja sen jälkeen ajatuksia riittikin oikein urakalla. Täytyy myöntää, että odotan innoissani Rauman seuraavaa teosta, tässä on varteenotettava lupaus Suomen kirjalliselle tulevaisuudelle. 

"HÄN LUULEE TIETÄVÄNSÄ KAIKEN. MUTTA TIETÄMINEN EI OLE SAMA ASIA KUIN YMMÄRTÄMINEN."

Mari Strachan:  

Hiljaisuus soi h-mollissa

Englanninkielinen alkuteos:  

The Earth Hums in B Flat (2009)

Karisto, 2010

337 sivua

12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan. Gwennin viaton kertojaääni luo melankoliseen tarinaan ihastuttavan kontrastin, joka tekee lukijaan lähtemättömän vaikutuksen. 

Tätä kirjaa eräs blogiani lukeva tutuntuttu suositteli joskus kuukausia sitten. Ensimmäistä kertaa löysin tämän kirjastosta pari viikkoa sitten ja kotiutin - takakantta edes vilkaisematta. Ja täytyypä myöntää, että takakannen luettuani aloin hieman ihmetellä. Takakansi antaa hieman oudon lapsenomaisen ja hieman yliluonnollisen vaikutelman ja väistämättäkin tuli mieleen, että mahdoinkohan kuitenkin erehtyä kirjan nimessä. Silti minuun nimenomaan vetoaa kaikki sadunomaisuus, mystisyys ja muu mielikuvituksellisuus, en vain arvannnut, että jotain tällaista olisi osattu minulle suositella. Joka tapauksessa pidin kirjasta kovasti.

Samaistuin Gwenniin ja kuten takakansikin jo suitsuttaa, hän tuo tarinaan ihan omanlaisensa äänen. Jotenkin lapsen viattomalla äänellä kerrottuna tarinaan tulee enemmän voimaa, koska lapsen tapa tarkastella maailmaa on niin utelias ja rehellinen. Olisipa itsellänikin vielä tallella tuo lapsen usko ja uteliaisuus. Muuten kyllä muistutan Gwenniä paljon, varsinkin mielikuvitukselta. En vain osaa lentää - edes unissani. 

Minua kiehtoi kirjan fantasioanomaisuus, vaikka en täysin ymmärrä miten se muodostuu, eihän tarinassa loppujenlopuksi mennä ollenkaan todellisuuden tuolle puolen. Kuka tahansa meistähän voi lentää unissaan. Ehkä myös siksi kirjasta tuntuu olevan niin kovin vaikea kirjoittaa. Kai sitä väkisinkin yrittää napata omaan tekstiinsä edes palan kirjan sävystä ja tunnelmasta. 

Kirja pitää otteessaan viimeiseen saakka, ja jokainen pienikin juonenkuvio tuo jonkin hienon yksityiskohdan kokonaisuuteen. Harvoin sitä saa lukea kirjaa, jossa ei ole mitään irrallisen tuntuista. Juoni on moniulotteinen, ja tytön silmin siitä näkyy ihana suoruus. Maailma on tytölle vielä osittain vieras, joten hänen ei kuulukaan aina ymmärtää.

Kirjassa käsitellään mielenkiintoisesti erilaisuuden teemaa hulluuden kautta. Kumpi onkaan lopulta epänormaalimpaa, olla oma omintakeinen itsensä vai pitää niin voimakkaasti yllä normaaliuden kulliseja että koko elämä suistuu raiteiltaan? Entä kumpaa uskovat ovat lopulta oikeassa?

"JOS HE AIKOVAT SURMATA SINUT, HEIDÄN ON SURMATTAVA MYÖS MINUT."

Susan Donnell: Pocahontas

Englanninkielinen alkuteos:  
Pocahontas (1991)

WSOY, 1995

422 sivua

Pitkä ja verinen taistelu näytti välttämättömältä, kun englantilaiset 1600-luvun alussa nousivat maihin Amerikan rannikolla ja saivat vastaansa mahtavan intiaanipäällikön.

   Päällikön lemmikkitytär Pocahontas pyrki rakentamaan rauhaa ja sovintoa. Hän ystävystyi englantilaisen seikkailijan John Smithin kanssa, ja ystävyys muuttui rakkaudeksi, joka oli niin syvää että Pocahontas oli valmis uhraamaan henkensä pelastaakseen rakastettunsa isän vihalta. 

   Vielä vuosia myöhemmin, kun Pocahontas englantilaisen aatelismiehen puolisona ja juhlittuna sankarina saapui Lontooseen kuninkaan hoviin, rakkaus John Smithiin piti häntä vallassaan. 

Ostin tämän joskus kirpparilta pilkkahintaan ajatuksena lähinnä verrata sitä Disneyn Pocahontas-elokuvaan (joka on yksi kaikkien aikojen suosikeistani). En odottanut liikoja, eihän tämä ole suinkaan ainoa Pocahontaksen elämästä kertova kirja ja pelkäsin tämän olevan väkisin väännetty teos. Esipuhe kuitenkin pelasti paljon. Kirjan kirjoittaja on itse Pocahontasin jälkeläinen, ja hän haluaa kirjoittaa tarkasti totuuden mukaan, koska kyse on hänen omasta historiastaan. Ainoa varmistamaton asia on Pocahontaksen ja John Smithin rakkaus, eihän tuollaista rakkautta voi koskaan todistaa. Ehkä tässä kirjassa olisi siis kuitenkin joitain aineksia. 

Ihan kivaksi kokonaisuudeksi kirja osoittautuikin. Tarina on huomattavasti monisyisempi kuin Disneyn elokuvasta tietonsa ammentaneet voivat olettaa - elokuva kuvaakin tarinaa vain reilun sadan ensimmäisen sivun osalta. Siinä missä elokuva loppuu dramaattiseen pelastukseen, ei todellisuudessa olla tarinassa vielä edes päästy alkuun. Oli kyllä mielenkiintoinen kokemus syventää yhden lempielokuvani maailmaa nähden samalla miten tarina jatkui. 

Toivottavasti kukaan ei saa blogistani kulttuuri-uskonto-taide -yliannostusta, mutta jälleen minun on pakko pysähtyä ihailemaan tarkkaa uskonnosen elämän kuvausta, erityisesti intiaaniuskonnon ja kristinuskon kohdatessa. Kyseessä on vieläpä yksi kristinuskon vähäeleisimpiin kuuluvista muodoista, anglikaanisuus, joka muodostaa todella räikeän kontrastin intiaanien uhrimenoja pursuavalle hartauselämälle.

Harmi kyllä, Susan Donnell ei ole itse kirjailijana mitenkään loistelias. Teksti ei pääse sujuvasti leijumaan eteenpäin, vaan etenee hieman nytkähdellen. Henkilöiden nimiä myös hoetaan kokoajan liiemmin korvaavia persoonapronomineja käyttämättä, ja toisto jäi välillä hieman häiritsemään. (Kuulen päässäni kirjallisen viestinnän opettajan äänen, joka juuri meille paasasi tekstin sidosteisuudesta, jota siis tästä kirjasta puuttuu). Kuitenkin tämä kirja kertoo tarinan, ajaa asiansa, ja on varmasti kunniakas tapa tutkia ja jakaa suvun historiaa. 

Hauskana yksityiskohtana tämä tarjosi välietapin kirjallisella matkallani. Maan lapsien esihistoriasta pomppaus tänne 1500-luvun lopulle ennen paluuta nykyaikaan. Pieni pehmeä lasku on aina tarpeen.

"TÄMÄN PELIN TARKOITUS ON SE, ETTÄ PUIJAA ITSEÄÄN VÄHÄN AIKAA. NIIN ETTÄ ASIAT EIVÄT OLE SITÄ MITÄ NE OVAT."

Ali Shaw:  

Tyttö, joka muuttui lasiksi

Englanninkielinen alkuteos:  

The Girl With Glass Feet (2009)

Atena, 2011

393 sivua

Sinä talvena St. Hauda’s Landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ihmisruumiita – ja Ida Maclaird muuttui hiljalleen lasiksi.
Nuori valokuvaaja Midas Crook törmää joulukuisena iltapäivänä metsässä harhailevaan, hauraan oloiseen tyttöön, joka ontuu polulla kainalosauvoineen. Midasin ja tytön ystävyys alkaa hapuillen: Midas välttelee ihmisiä ja Ida eristäytyy säilyttääkseen salaisuutensa. Kun Midas saa selville, että Idan jalat ovat paksua läpinäkyvää lasia, heidän välilleen syntynyt varovainen luottamus uhkaa särkyä.
Salaisuuden paljastuminen sysää tapahtumat liikkeelle: Midas haluaa pelastaa Idan lasittumiselta, mutta yritys on toivoton. Lasittumisen syytä ei tunneta eikä parannuskeinoa ole. Idan ja Midasin rakastuminen on yhtä väistämätön kuin Idan muuttuminen lasiksi, ja kumpikin tietää, että aika käy vähiin.
Tyttö joka muuttui lasiksi on tummasävyinen ja kieleltään vivahteikas aikuisten satu toivosta ja kohtalon vääjäämättömyydestä. Todellisuus ja fantasia kietoutuvat teoksessa yhteen huikealla tavalla ja saavat aikaan omaperäisen, haikean rakkaustarinan, jonka ei toivoisi loppuvan ihan vielä.

Tämä kirja jäi mieleen, kun joku mainitsi sen yhdeksi kaikkein kauneimmista kansista (mistä olen ehdottomasti samaa mieltä). Kun näin sen kirjaston uutuushyllyssä, niin ajattelin katsoa ulottuuko kirjan lumovoima kansien väliinkin. Ja ulottuihan se.

Kirjaa on kuvailtu termillä aikuisten satu, ja sellainen se onkin - tosin satu vailla onnellista loppua. Pahuus ei henkilöidy ihmiseen vaan saaren salaperäisiin voimiin ja opetuskin on upotettu hienosyiseen tunteiden verkkoon. Kaikista mysteereistä ei koskaan saada selvyyttä ja salaperäisyys kietoutuu koko tarinan ympärille.

Henkilöhahmotkin ovat sadunomaisia, mutta eläviä. Idan hauraus ja herkkyys mausteenaan pieni annos kipakkuutta ja Midaksen valokuvaajan kauneutta etsivä sielu tasapainottavat toisiaan. Heihin on helppo samaistua, vaikka olosuhteet ovatkin maagisen pelottavat, epätodellisen tuntuiset. Kirjaan on ripoteltu myös muita kiinnostavia henkilöitä, jotka ovat kuitenkin ohikulkijoita Idan ja Midaksen tarinassa, eikä heidän kohtalonsa koskaan selviä.

Idan ja Midaksen aika on loppumassa, ja lukija eläytyy tarinaan niin vahvasti, että tuntee ajan tikittävän ihollaan vääjäämättämästi, nopeutuen eteenpäin. Kun tuntee lähenevän lopun painostuksen, ei kirjaa enää malta laskea käsistään. Kun pääsee loppuun, tulee tyhjä olo. Nytkö se loppui? Näinkö?

Yksi kirjan parhaita puolia on se, että kirja on todella erilainen kuin ne mitä tavallisesti päädyn lukemaan. Jos maaginen realismi on yleensä tätä tasoa, niin siihen voisi enemmänkin tutustua. 

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin anni.m, Susa, Satu ja Cathy.

"YHTÄ TOTTA KUIN MIKÄ TAHANSA MUU. TOTTA KUIN SORSAT, JOTKA UIVAT AURAJOKEA EDESTAKAISIN LAAHAAVAN LOSSIN YMPÄRILLÄ."

Emma Puikkonen:   

Turkulainen näytelmä

WSOY, 2001

233 sivua

"Nadia koettaa muistaa kuka oikein on, mihin tarinaan kuuluu ja mitä roolia näyttelee."

Emma Puikkosen raikas esikoisromaani kuvaa nuoren naisen elämää kahdesta näkökulmasta: Nadia Reunanen elää ja opiskelee tämän hetken Turussa, Sigrid Stålarmintytär puolestaan kävelee Turun linnan kivisiä käytäviä Josef Juselius Wecksellin näytelmässä Daniel Hjort. Nadia törmää Sigridiin harjoitellessaan tämän roolia Turun ylioppilasteatterissa ja pikkuhiljaa kahden naisen elämänkentät alkavat sekoittua. Talven aikana Sigrid odottaa sotaa, Nadia omien ihmissuhteidensa selkiintymistä ja jonkin uuden alkamista. 

Näin tuoreena Turkulaisena tämä kirja tarttui käteen melkein huomaamatta. Kansi on minusta todella vangitseva, tuo harmaan ja pinkin taiteellinen kontrasti toimii ja kiinnittää huomion, ja tietenkin tarinalle tärkeä Turun linna saa kannessa erityishuomiota.

Kirjassa sekoittuvat siis kaksi tarinaa, Nadian venäjänopiskelijan arki ja näytteleminen ylioppilasteatterissa ja Sigridin näytelmähenkilön askeleet Turun linnassa vuosisatoja sitten. Ja kun sanon, että tarinat sekoittuvat, niin ne todella sekoittuvat. Alkukirjassa Nadia vasta tutustuu Sigridiin roolinsa kautta ja Sigrid esitellään omana itsenään, mutta mitä enemmän Nadia uppoutuu rooliinsa, sitä enemmän aikakaudet menevät sekaisin ja Sigridin voi nähdä kävelemässä pitkin ravintolalaivojen kansoittamaa aurajoenrantaa.

Nadian päänsisäinen maailma muistuttaa välillä fantasiaa, ja hänen maailmaansa kuuluvat niin Sigrid, muutama vuosi sitten itsensä "kuoliaaksi runoillut" ystävä Milko ja näytelmän 1800-luvulla kirjoittanut Wecksell. Nadian eristäytyessä muusta maailmasta hän elää yhä enemmän mielikuvituksessaan ja kuolleiden ystäviensä ympäröimänä. Teatterin lava on selkeä kontakti todelliseen maailmaan, ja se onkin ainoa paikka, missä hän tuntuu kadottavan yhteyden Sigridiin, vaikka sillä hetkellä hänen juuri pitäisi olla hän. 

Sigridin näytelmäminän tasolla tekstistä tekee erityisen mielenkiintoista se, että tyttö tavallaan tietää olevansa näytelmässä. Hän tietää, mitä tulee tekemään, on tehnyt sen jo monta kertaa ennenkin. Hiljalleen hän yrittää pyristellä irti roolistaan ja tehdä jotain, joka muuttaisi tarinaa - kuitenkaan pystymättä siihen. Koleassa kellarikopin vankityrmässä hän käy anelemassa itsensä vankilaan kirjoittaneelta Weckselliltä tarinan muuttamista. Sigrid haluaa olla sankari, tai petturi, ei vain olla se traaginen nainen, jonka ympärillä kaikki tapahtuu. 

Luulen, että kirjassa tulee turkulaisuus ja Turku niin vahvasti esille, että ei-turkua-tunteville se ei merkitse samaa. Jos ei tiedä, miten öljyisen samettiselta aurajoen vesi näyttää öiseen aikaan, miten Cosmicissa on vaikea keskustella kun musiikki soi aina liian lujalla ja milta Turun linnan kylmä, rosoinen kivi tuntuu käsien alla, menettää osan kirjan lumosta. Minä sain vielä jotain aivan erityistä irti kirjasta, koska Nadia asuu samassa paikassa kuin minäkin, Iso-Heikkilässä. Kaikkein hauskinta on kuulla Nadian puhuvat yksiöstään Iltatähdentiellä, sen pienuudesta ja laatikkomaisesta huoneesta. Tiedän täsmälleen mistä hän puhuu, meinasinhan itsekin muuttaa Iltatähdentielle yksiöön, ja kävin katsomassa yhtä, juuri samanlaista kuin missä hän asuu. Päädyin kylläkin hieman vähemmän laatikkomaiseen yksiöön, isompien puiden äärelle hieman satamaanpäin. 

Jos tämä oli nuoren kirjailijanalun esikoiskirja, niin kyllä lähden kieli pitkällä metsästämään lisää hänen teoksiaan, tästä kirjailijattaresta voi tulla vielä jotain suurta. Kieli on nerokasta ja saa oivaltavuudellaan usein hymyn huulille ja välillä nauramaan ääneenkin, samoin kuin uppoutumaan ja tuntemaan sympatiaa henkilöhahmoja kohtaan.

MAAILMANVALLOITUSMAA: Suomi

"OLEN SANKARI. SANKARINA OLEMINEN ON HELPPOA. JOS IHMISELLÄ EI OLE KÄSIÄ EIKÄ JALKOJA, HÄN ON JOKO SANKARI TAI VAINAJA."

Ruben Gallego: 

Valkoista mustalla
Venäjänkielinen alkuteos:  

Beloe na chernom (2003)

Sammakko, 2006

201 sivua

Jotkut voivat pitää tätä kirjaa surullisena, jotkut taas hauskana. Niin tai näin, Gallegon kirjan luettuamme julma ja pelottava maailmamme näyttää hiukan paremmalta ja valoisammalta. 

   On kirjoja, jotka tekevät kipeää ja on kirjoja, jotka parantavat. Ruben Gallago on kirjoittanut kirjan, joka on sekä kipeä että parantaa. Hän kirjoitti pikkupojasta nimeltä Ruben. Pojan kärsimyksistä riittäisi jaettavaa meille kaikille. Hän kirjoitti miehestä, joksi tämä poika kasvoi. Tuska ja kärsimys eivät hävinneet, mutta miehestä tuli vahva ja hän oppi voittamaan tuskansa. Hän vangitsi sen ja puki sen sanoiksi. Mustat kirjaimet valkoisella paperilla. Valkoiset kirjaimet yöllä mustassa katossa. Valkoista mustalla.  

Pelkäsin vähän, että näin vaikuttavan tunteikkaan kansikuvan, ja sisältöä ylistävän takakannen jälkeen sisältö jäisi niiden varjoon. Mutta kyllä sisältökin lunasti itsensä. Mietin pitkään millä adjektiivilla tätä kirjaa voisi kuvata, ja päädyin loppujenlopuksi sanaan vaikuttava. Mukavaa luettavaa, tai kevyttä tämä ei ole, mutta ei toisaalta liian kauhuissa mässäilevää ja vaikeaakaan. 

Kirja pomppii ajassa kuvaten eri asioita pienen ja vähän isomman Rubenin elämässä. Kun asuu Neuvostoliitossa, eikä ole kävelevä - siis omista toimivaa jalkaparia - on tuomittu lastenkotiputken jälkeen kuolemaan vanhainkodin kurjuudessa ilman mitään hoitoa. Ruben tietää tulevaisuutensa, ja välillä itkee epätoivoaan kenenkään näkemättä tai kuulematta. Kuitenkin välillä elämä tarjoaa myös pieniä ilon pilkahduksia ja toivoa, palan sinistä taivasta tai muutaman ystävällisen sanan. 

Ruben katsoo maailmaa lapsen uteliaisuudella ja kirjoittaa suurella tunteella lyhyitä lauseitaan. Harvoin olen nähnyt näin paljon sanomaa luotavan näin vähillä sanoilla. 

Avoimeksi jää, kuka Rubenin pelastaa kuolemasta vahusvaivaisten keskellä. Saamme tietää vain, että hänellä on vaimo ja lapsi, he asuvat Saksassa. Välillä näemme välähdyksenä matkan Amerikkan ihmemaahan, jossa kaikkiin kahviloihin pääsee luiskaa pitkin ja sähköinen pyörätuoli tottelee pienintäkin vivun liikahdusta. Tuonne ihmemaahan hän ei ilmeisesti enää päädy, mutta toivottavasti löysi oman onnensa perheensä keskeltä.

Ruben toteaa mieleenpainuvasti, että vaikka hänen lapsuutensa oli julma ja kauhea, se oli yhtäkaikki lapsuus. 

MAAILMANVALLOITUS: Venäjä

"SIIS JOS NYT OIKEIN YMMÄRRÄN, TE TEETTE, JA TIEDÄTTE MIKSI TEETTE, MUTTA ETTE TIEDÄ MIKSI TIEDÄTTE ETTÄ TIEDÄTTE MITÄ TEETTE."

Umberto Eco: Ruusun nimi

Italiankielinen alkuteos:  

Il nome della rosa (1980)

WSOY, 2009

546 sivua

Englantilainen fransiskaani William Baskerville kutsutaan Italiaan järjestämään sovintoa Paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välille. Mutta ennen kuin neuvottelut ehtivät kunnolla käyntiin, luostarin asukkaat järkyttyvät aina uuden aamun valjetessa löytyneestä ruumiista...

   Ruusun nimi on murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä suurromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun benediktiiniläisluostariin. Teoksen kuvaamassa uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa ja valtapoliittisessa juonittelussa on nähtävissä yhtymäkohtia meidänkin aikaamme. 

Klassikkohaaste sai sysäyksen eteenpäin. Olipa muuten paras kirja, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Uskontotieteen ja taidehistorian opiskelijana kiinnostunut kaikenlaisista luostarikertomuksista ja yleensä kun olen sellaisia lukenut, niin olen saanut osakseni vinoja katseita ja ihmettelyä - lähinnä sitä "nevöhöörd" -fiilistä. Oli hienoa huomata, että kerrankin tällainen kirjallisuus on saanut pukeutua klassikon kansiin..

Ruusun nimi sitoo luostarielämään eskatologiseen murhamysteerin ja kietoo kaiken uskonnollisten kysymysten ja juonittelujen vaippaan. Minulla olisi kiinnostusta riittänyt ilman salapoliisimeininkiäkin, mutta se liimaa lopullisesti kiinni juoneen ja sai lukemaan kirjan lähes yhdeltä istumalta. Tarttuvasta juonesta kertoo sekin, että olin lukenut lähes sata sivua, ennekuin tajusin satunnaisten latinankielisten kohtien suomennosten löytyvän kirjan takaa. Ensin luulin, ettei niitä vain kuulunut ymmärtää.

Monikerroksisen juonen pinnalla näkyvä murhakuvio on sekin jännittävä, ja syyllistä ei hyvän salapoliisiromaanin tapaan pysty heti arvaamaan, vaan lukija harhautuu vääriin johtopäätöksiin - ainakin minä. Murhien keskuspaikkana toimiva salaperäinen kirjastolabyrintti tietysti vetoaa heti kirjafanin luonteeseen, ja muutenkin luostari on paikkana salaperäisen kutsuva. Myös munkit ovat hämmästyttävän erilaisia persoonia samanlaisten kaapujensa alla. Päähenkilönä ja tarkkailijana toimiva Adson jää hiukan silti etäiseksi, tuoden kuitenkin ilmi noviisimaista epävarmuuttaan.

Kaikkein uskomattominta tässä kirjassa on silti minusta sen todenperäisen kiistakapulat. Oikeasti ihmisiä on murhattu, koska ollaan eri mieltä siitä, oliko Jeesus köyhä, tai nauroiko hän koskaan. Taustalla on tietysti paljon muutakin, eikä vähimmässä määrin se, saako itse omistaa tai nauraa. Minä näen aina kauheudestaan huolimatta tahatonta komiikkaa näissä kristinuskon opinkiemuroiden vääntelyissä.

Pikaisesta netinselailusta päätellen tämä kirja jakaa ihmisiä. Vaikka itse kuuluinkin siihen ahmaistaan-lähes-yhdeltä-istumalta -kategoriaan, ymmärrän heitäkin, jotka pitkästyivät ja putosivat matkan varrella pois. Olihan kirjassa kohtia, jotka olisi voinut hieman lyhyemminkin ilmaista ja tehdä lukijalle helpommaksi. Hyvänä esimerkkinä otsikosta löytyvä pohdintalause, josta alkaa kadota punainen lanka,samoin kuin pää ja häntäkin.

"OLENKO OLLUT HYVÄ ÄITI? JOKAINEN ÄITI HALUAISI KYSYÄ SITÄ, MUTTA USEINKAAN HE EIVÄT SAA TILAISUUTTA. TAI USKALLA KYSYÄ."

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Englanninkielinen alkuteos: 

Life on the Refrigerator (2007)

Otava, 2008

233 sivua 

Clairen ja hänen äitinsä yhteinen aika on loppumassa. He eivät vain tiedä sitä vielä.

15-vuotiaan Clairen elämän täyttävät koulu, pojat ja kaverit. Lääkäri-äiti taiteilee yksinhuoltajana työn ja yksityiselämän ristipaineissa. Arjen kiireet vievät aikaa yhdessäololta, ja ristiriidat ovat väistämättömiä.

Tätä kirjaa katselin joskus Kirjatorilla, mutten raaskinut ostaa. Kirjastosta sen sijaan se asettui kuin itsestään kainaloon ja käveli kanssani lainaustiskille.  

Terveisin äiti on mielenkiintoisella tavalla rakennettu kirja, se koostuu kokonaan viesteistä, joita äiti ja tytär jättävät toisilleen jääkaapinoveen. Viestit kuvastavat kummankin persoonaa. Tytär kirjoittaa äkkipikaisen tunteikkaasti käyttäen puhekieltä, capsia ja huutomerkkejä sekä älähtäen heti jos äiti unohtaa maksaa viikkorahan. Äiti puolestaan kirjoittaa äidilliseen, välillä anteeksipyytävään sävyyn. Molemmat yrittävät järjestää enemmän yhteistä aikaa, mutta heidän aikataulunsa kulkevat pahasti ristiin.

Kirja kulminoituu äidin sairastumiseen. Se saa jääkaappiviestinnän tuntumaan entistäkin riittämättömältä kommunikaatiovälineeltä kaikkien murrosten keskellä. Loppua kohti mennessä huomaa, että äiti ja tytär löytävät enemmän yhteistä aikaa, mutta silti viestittely ei vähene. Jääkaappiin on helppo kirjoittaa tunteistaan kiittää toista, tai vain ilmoittaa siitä, että on jo nukkumassa kun toinen saapuu kotiin.

Uudenlainen kerrontatapa saa kirjan vaikuttamaan raikkaalta. Se on elämänmakuinen ja siihen on helppo eläytyä - juuri tuollaisia viestejä varmaan monet ovat nuoruudessaan kirjoittaneet omalle äidilleen. Kuitenkin tuo tapa saa kirjan kulumaan kovin nopeaan. En oikein laske kovin positiiviseksi asiaksi, jos kirjan saa luettua puolessa tunnissa, vaikka kuinka lukisi sen syventyen ja ajatuksella. Sivuilla on paljon tyhjää, ja kun sivuja on vain vähän päälle kaksi sataa, jää lukukokemus valitettavan lyhyeksi. Olisikohan isompi sivumäärä auttanut, kirjassa on kuitenkin kiva idea?

Vaikka en olekaan lopullisesti vakuuttunut, uskallan suositella tätä kaikille, jotka ovat pohtineet äiti-tytär-suhteita. Niiden maailmaan tämä kirja tuo uusia näkökulmia ja ymmärrystä. 

"SILLOIN LUULIN VIELÄ VOIVANI HUIJATA ALMANAKKAA JA JUOSTA AJAN KIINNI."

Carlos Ruiz Zafón:  

Tuulen varjo

Espanjankielinen alkuteos: 

La Sombra del Viento (2001)

Otava, 2005

647 sivua

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän.

   Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjailijaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja pelon labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänenkin elämässään. 

Olin lukenut Enkelipelin pari vuotta sitten. Tiesin, että Tuulen varjo olisi samantyylinen - sellainen mitä ei tee mieli lukea yksin illalla pimeässä. Ja sitä se olikin.

Yksi selkeä syy sai minut tarttumaan tähän ja se oli Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Ajatus siitä, että jossain tässä maailmassa olisi salaperäinen valtava kirjasto, jonne on piilotettu kirjoja, joita ei enää muisteta, vei mukanaan. Kuinka paljon kirjoja sinne olisikaan jo päätynyt, kilometreittäin kirjahyllyjä ja kirjoja jotka saisivat ehkä joskus uuden tilaisuuden. Jos joskus ikinäkään pääsisin käymään jossain paikassa jonkin kirjan sisällä, niin tämä olisi aika hyvä vaihtoehto.

Tuulen varjo on silti paljon muutakin kuin Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Se on samalla kertaa sekä jännitystä, kauhua, mystiikkaa, ihmissuhteita että rakkautta. Onneksi en ole se ihminen, jonka tehtävä olisi päättää mihin genreen tämä kuuluu. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Daniel kirjansa kirjoittajan tarinaa selvittävänä, pikkuhiljaa mieheksi kasvavana poikana, joka heijastaa omaa elämäänsä kirjoittajan elämästä selvittämiinsä palasiin. Julían Carax kirjansa sivuilta esiin kurkottavana, konkreettiseksi muuttuvana voimana. Kerjäläisestä kirjakaupan luottokasvoksi ja Danielille korvaamattomaksi avuksi osoittautuva Fermín. Kaikki kirjan hahmot kietoutuvat jollain tavoin Julían Caraxin tarinaan, kaikilla hahmoillla on oma merkityksensä tarinassa - yksikään ei jää vaille merkitystä. Kirja myös ehtii yli kuudensadan sivunsa turvin tuomaan hahmoille syvyyttä, johon lyhyemmissä kirjoissa harvoin kyetään. Pitkissä kirjoissa on muutenkin positiiviset puolensa, ne eivät lopu ihan heti. 

Kerronta tapahtui Danielin kautta antaen välillä äänen myös henkilöille, jonka kautta hän selvitti Julíanin tarinaa. Kun samat henkilöt yhdistyvät sekä nykyisyyteen (Danielin nykyhetkeen) että menneisyyteen (Julíanin tarinaan), syntyy jännittävä verkko, joka pitää otteessaan viime metreille asti. Tarina ei unohda yllätyksellisyyttä, varsinkaan loppunsa osalta.

Lopusta on pakko vielä sanoa, että sen olisi voinut kirjoittaa monella eri tavoin pieleen, ja olen iloinen, ettei kirjailija sortunut helppoihin ratkaisuihin. 

Neljän tähden kirous jatkuu. Seuraavalle lupaan antaa jotain muuta. 

"MINÄ EN HALUA, ETTÄ MINULLA OLISI VAIKEAA, IHAN SEN TAKIA, ETTEN HALUA HEIDÄN OLEVAN OIKEASSA.

Maija Haavisto: 

Marian ilmestyskirja

Ilmestyy keväällä 2011

Muruja-kustantamo

Maria sairastuu äkillisesti kesämökillä ja tulee sairaalasta kotiin pyörätuolissa. Lääkärit eivät pääse yksimielisyyteen sairauden laadusta, tai onko sitä ensinkään olemassa. Rempseä poikatyttö Kiki, itsetuhoinen taiteilija Sini, Guillain-Barrén halvaannuttama punkkarinörtti Teo, nivelpsoriaasia sairastava taideopettaja Lyydi ja muut ystävät auttavat Mariaa kasvamaan aikuiseksi, mutta ulkopuolisuuden tunteesta hänen on vaikea päästä eroon. 

Tämä oli ensimmäinen ei-vielä-julkaistu kirja, jonka olen lukenut, ja samalla ensimmäinen, jonka luin tietokoneen ruudulta.  Ja niin paljon inhosin tietokoneella lukemista, että kuivempi kirja olisi voinut jäädä kesken, pisteet siis kirjalle mielenkiintoni ylläpitämisestä. Silti taidan lukea tämän vielä uudelleen sitten kun se ilmestyy - ilman särkeviä silmiä ja muuta oheisoireita. 

Kirjan aihe on mielenkiintoinen, eikä siitä ole turhan turhan monia kirjoja vielä kirjoitettu, varsinkaan nuoren näkökulmasta. 

Päähenkilönä Maria on kiinnostavan omanlaisensa. Lukiessa hänestä huomaa, miten hän käyttää tietyllä tavalla huumoria (ja ironiaa) apunaan luodakseen itselleen suojakilven. Hän ei ehkä uskalla käsitellä tapahtuneita asioita liikaa, ettei romahda. Muut hahmot olivat hieman karikatyyrisiä, mutta tyyliin sopivia. Tuntuu hieman kuin Maria ajatuksissaan olisi vahvistanut heidän tiettyjä piirteitään ja luonut heille rooleja. Kerronnasta kokonaisuudessaan tulee mielikuva, että olemme Marian ajatuksissa, emmekä katsele tapahtumia ulkopuolisina. 

Kirjoitustapa on jollain tavalla lennokas, humoristinenkin. Asiat tulevat päin vailla hidasteluja, eikä niihin jäädä roikkumaan. Kuitenkin juuri tuo huumori, minkä minä tulkitsin Marian luonteenomaiseksi puolustuskeinoksi tekee tästä kirjasta raikkaan erilaisen. Tällaista aihetta olisi niin helppo lähestyä taiteellisen surumielisesti, tai lähteä etenemään eri kertojien kautta. Ihailen sitä, että kirjoittaja pitää näkökulman Mariassa ja hänen tunteissaan, missä riittääkin pureksittavaa. 

Vaikka nautin kovasti tarinasta, sen näennäisestä keveydestä ja helposta etenemisestä, jäi siitä puuttumaan jokin lisäsyvyys, jota olisin kaivannut. Jokin Marian syvällisempi itsepohdiskeluhetki tai jotain. Ensin myös loppu häiritsi, painelin alanuolta enkä oikein ymmärtänyt, että tämähän loppui. Toisaalta myöhemmin mietin, että ei kirjan loppu tarvitse aina olla täynnä dramatiikkaa. Oikeastaan lopetus sopii kirjan tyyliin. Mutta silti jotain pientä kaipasin lisää. 

Hieman kritisoin myös sitä yhtä asiaa, mikä Marialle tapahtuu, sitä pahinta. Se oli minusta vain yksinkertaisesti liikaa, eikä minusta vienyt tarinaa eteenpäin, tai antanut siihen paljoa lisää. Se vei huomiota pois muuten niin hienosti edenneestä kasvutarinasta. 

Kannesta pidin kovasti, se vahvistaa juuri sellaista kuvaa, kuin sain Mariasta henkilöhahmona. Se aiheuttaa kysymyksiä ja halua lähteä selvittämään niitä kirjasta.

Pisteiden kanssa oli aikamoista pohtimista. Kuitenkin päällisin puolin kirjasta jäi hyvä maku suuhun, ja erottuvan tyylin ansiosta aion lukea kirjoittajalta lisää heti kun sellaista ilmestyy.

"TÄMÄ EI OLE SYÖMISTÄ, TÄLLE TARVITAAN JOKIN UUSI SANA."

Erica Bauermeister: 
Elämän lempeät maut

Englanninkielinen alkuteos:  
The School of Essential Ingredients (2009)

Bazar, 2009

216 sivua

Elämän lempeät maut on lumoava tarina yhteen kietoutuvista ihmiskohtaloista sekä ruoasta ja sen lähes taianomaisesta voimasta. Mauista, jotka palauttavat mieleen kaukaisia muistoja, aineksista, jotka ilahduttavat tai rauhoittavat, ja tuoksuista, jotka lohduttavat.  

Lillian on tarkkanäköinen kokki, joka pitää ravintolassaan Lempeiden makujen kokkikoulua. Hän on jo lapsuudessaan oppinut, että oikeanlainen ruoka paitsi täyttää vatsan myös tyydyttää henkisen nälän. Lillianin kurssille kokoontuu kerran kuussa kahdeksan sangen erilaista oppilasta, joilla on jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Mukana ovat esimerkiksi Claire, nuori äiti, joka pelkää kadottaneensa itsensä vaipanvaihdon ja imetyksen uumeniin, ja Tom, surumielinen asianajaja, joka ei ole toipunut kokemastaan suuresta menetyksestä.  

Lillianin hellävaraisessa ohjauksessa kurssilaiset oppivat paitsi ruoanlaittoa myös paljon uutta itsestään ja muista oppilaista. Monet huomaavat löytäneensä sellaista, mitä he eivät edes olleet tienneet etsivänsä. Yksi kohtaa kurssilla sydänystävän, toinen saa tunneilta voimaa muuttaa elämänsä. 

Alkuodotuksena oli jotain hyväntuulista ja virkistävää - ja sitä tämä kirja todellakin tarjoaa, vaikka vaikeita asioita sivuaakin. Sokoksen "3+1 päivää" -alennusmyynneistä viime viikolla tämän nappasin, olisiko ollut kolmisen euroa?

Kirja etenee hauskasti Lillianin Lempeiden makujen kokkikoulun tuntien kautta. Jokaisella tunnilla näemme eri hahmon silmien läpi. Jokaisella hahmolla on oma tarinansa ja vaikeat paikkansa, ja heidän muistojensa kautta jokainen kokkaussessio saa erilaisen sävyn. Vaikka muutama ehkä aluksi tuleekin kokkikouluun puolivahingossa tai vanhempiensa kustantamalla lahjakortilla, tarjoaa se kaikille heille jotain tärkeää. 

Vaikka aluksi pelkäsin tekstin olevan rikkonaista kertojien vaihtelemisen takia, kirja pysyi kuitenkin hyvin raiteillaan. Kaikkien hahmojen tarinat kulminoituvat nykyhetkeen ja Lillianin suloiseen ravintolaan, joka toimii yhdistävänä elementtinä. Kokkikoulun edetessä hahmot myös tutustuvat toisiinsa ja heitä alkaa pulpahdella toistensa kerronnassa. Kirja on siis melko ehyt kerronnaltaan, mikä ei aina ole pääosin hyvä asia. Olisin toivonut hahmojen tarinoille lisää yksilöllisyyttä, lisää erilaisuutta. Nyt kirja vaikuttaa yhden ihmisen kertomalta, vaikka se kuvaakin eri ihmisiä. Varsinkin ruokia kuvaillessa (mitä tapahtuu hyvin paljon), kaikkien kertojien kautta ruoka näyttää täsmälleen samankaltaiselta, yhtä taivaalliselta. En kyllä tiedä, jos oikeasti kaikkien intohimoisten kotikokkienkin suhtautuminen basilikanlehden repeytymisestä pirskahtelevaan tuoksuun onkin yhtä intohimoinen kuin kirjassa, mutta vähän liioittelua siinä on.

Kun kirjan aihepiiri pohjautuu ruoan laittamiseen, on ruoalla tärkeä rooli kirjassa. Sitä kuvaillaan niin elävän rikkaalla tavalla, että nälkähän siinä tulee. Itseasiassa tämä oli pahin ruokahalunherättäjäkirja, minkä olen ikinä lukenut. Nyt jäi Pieni suklaapuoti ja Viisikotkin toiseksi. En voi ymmärtää, miten jopa paistettu kalkkuna saadaa kuulostamaan niin herkulliselta, että melkein tekisi mieleni maistaa (jopa minun, vaikka olen siis ollut kasvissyöjä jo useampia vuosia).

Elämän lempeät maut oli nimensä mukaan lempeältä maistuva lukukokemus, joka olisi ehkä kaivannut hieman lisää pippuria pintaansa. Kirja on myös melko lyhyt, ja ehkä muutama lisäsivu olisi tuonut tarinaan lisää syvyyttä. Suosittelen tätä sellaiseen tilanteeseen, kun tekee mieli lukea jotain keveää ja pehmeää. Ja suosittelen myös valmiiksi varautumaan hankkimalla hyvää ruokaa käsien ulottuville. 

"JA HÄN TAJUSI, KUINKA PITKÄÄN AIKAAN EI OLLUT VETÄNYT KEUHKOJAAN KUNNOLLA TÄYTEEN ILMAA."

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Englanninkielinen alkuteos: 

Let me sing you gentle songs (2005)

Gummerus, 2009

330 sivua

Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.

   Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjalija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odotta, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.

   Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot. 

Ennen aloittamista kuvittelin tämän kirjan jotenkin raskaaksi lukea, tai pelkäsin sen olevan sitä. Mutta ei suinkaan. Pikemminkin tämä oli raikas ja puhdistava lukukokemus (kuulostan Puhdistuksen takakannelta, ja toisin kuin tämä, mielestäni Puhdistus ei ollut kovin puhdistava lukukokemus, vaan erittäin rankka).

Herttainen tarina kietoo kahden naisen kipeät tarinat hienosti nykyhetkeen, metsämansikoiden ja kesätuulien ulottuville. Tekstissä ei ole takaumia, vaan naiset kertovat menneisyytensä tarinoita toisilleen, molemmat vuorollaan. Juuri tarinan sijoittuminen pieneen kylään ja elämänmakuinen, hetkessä elävä kerronta tuovat tekstiin sen raikkaan sävyn. Vaikeat asiat eivät ehkä tunnu aivan niin vaikeita, kun ne kertoo ihmiselle, jonka kanssa jakaa sillä hetkellä melkein koko elämänsä.

Kirjan alussa molemmat naiset ovat yksinäisyytensä ja surujensa painamia, erakkoluonteisia. Hiljalleen he löytävät toisistaan kuuntelijan, sielunsisaren. On hienoa tutkia hiljalleen heidän välilleen kehittyvää ystävyyttä, luottamusta. Luottamuksen mukana aletaan jakaa omia salaisuuksia ja menneet avautuvat. Veronika löytää Astridin elämästä kadonneen inspiraationsa ja Astrid Veronikassa uuden alun.

Pidin kovasti Linda Olssonin tyylistä kirjoittaa. Tarina etenee henkäyksittäin, ei pysähdy minnekään liian pitkäksi aikaa tai ala juosta vauhdilla eteenpäin. Tähänkin vaikeaan aiheeseen hän on kutonut kauniin toiveikkuuden. Täytyy ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan.

Tuntuu, että kaikki kirjat saavat neljä tähteä, kummallista, tylsääkin? Joko nappailen hyllystä vain liian hyviä kirjoja, en osaa nähdä kirjojen kielteisiä puolia, tai olen muuten vaan jäänyt paikalleni junnaamaan. Neljä tähteä kun on vain niin helppoa antaa kirjasta, johon uppoutuu niin paljon ettei huomaa vikoja - josta pitää, mutta joka ei ihan mullista maailmaa.

"PIIRRÄ MINULLE ÄÄRIVIIVAT. RAJAA PELKO ULOS JA SUOJELE."

Riikka Pulkkinen: Raja

Gummerus, 2006

399 sivua

Anja Aropalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori, on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestä kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa.

Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat.

Raja luotaa harvinaisen kypsästi ihmisyyden suuria kysymyksiä. Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Minkälaisen paikan maailmassa täytämme, kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä? Pulkkisen tarkkanäköinen proosa kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan.

Tartuin tähän kirjaan ilman ennakko-odotuksia, vaikka olinkin kuullut paljon positiivista palautetta. Jotenkin halusin lukea Pulkkiselta tämän ennen Tottaa, koska tämä on hänen esikoisensa. Sitäpaitsi haluan usein odottaa, että yleinen julkisuuden pöly laskeutuu pois kirjan ympäriltä ennen kuin luen sen. Siitä syystä Totta on vielä lukematta, vaikka äidillä se olisi aivan valmiina kun vain aloittaisi. 

Kun edellinen kirja, jonka luin, Kuiskausten talo, oli kerronnaltaan hieman mystisen taiteellista, oli Rajan kerronta sitä vastoin todella todentuntuista, elävää - pakottamatonta. Tarina imaisi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta. Siihen oli helppo eläytyä, todella uppoutua. Ehkä yksi syy niin vahvaan mukanaelämiseen oli tarinan sijoittuminen niin lähelle itseäni. Suomen nykyaika kaikkine pahvipurkkivaniljajäätelöineen on niin käsinkosketeltavan tuttu.

Kirjan teemat ovat vaikeita moraalisia kysymyksiä. Hahmojen pohtiessa niitä omalta kannaltaan, ei kirja syyllisty minkäänlaiseen moralisointiin tai yritä antaa sitä kuuluisaa "tarinan opetusta". Kysymykset ovat osa elämää, ja elämän kautta niitä käsitellään. Lukijalle annetaan mahdollisuus itse muodostaa mielipiteensä hahmojen kautta, eikä yritä syöttää valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja. 

Hahmot ovat todellisentuntuisia, heihin voi samaistua ja heidän tunteensa kokea ominaan. Vaikka minulla ei sinällään ole mitään samaa kokemuspohjaa kuin miehensä sairauden kanssa kamppailevalla Anjalla, pystyin kirjan kautta omimaan myös hänen tuntemuksensa. Äänen saavat Anjan ja Marin lisäksi Marin äidinkielenopettaja Julian ja tämän tytär, kuusivuotias Anni. Anni on keskellä vaikeita kysymyksia ihanan raikas tuulahdus ja kun hän katsoo aikuisten maailmaa oman lapsenkatseensa ja kuningatarviittansa suojista, asioihin tulee kokonaan uusi perspektiivi. 

Raja oli kaiken suitsutuksensa arvoinen, raikas, ennakkoluuloton teos. Riikka Pulkkinen kuuluu kyllä suomalaisen kirjallisuuden eturiviin.

"PIIRSIN SUKUNIMENI PAIKALLE KALAN."

Alice Sebold: Oma taivas

Englanninkielinen alkuteos: 

The Lovely Bones (2002)

WSOY, 2003

409 sivua

Kun ensi kerran tapaamme Susie Salmonin, hän on jo kuollut. Tarkkaillessaan elämää taivaspaikaltaan hän kertoo tarinan, joka hämmentää vuoroin rajuudellaan, vuoroin kauneudellaan.

Oma taivas on kertomus perheestä ja siitä riistetystä tytöstä. Mutta se on myös tarina ilosta, joka ihmeellisesti löytää paikkansa surun keskelle. Alice Seboldin esikoisromaani herättää lukijassaan niin järkytyksen, innostuksen kuin hellyydenkin tunteita.

Oma taivas oli pienen lukupiirimme ensimmäinen yhteinen kirja. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, koska onhan se keikkunut must-to-read -luettelossani jo yli vuoden, mutta en ole sitä näppeihini saanut. Kun Sanna vielä sen ystävällisesti minulle lainasi, niin pääsin aloittamaan. 

Alkuodotukset olivat kovat, eivätkä ne pettäneet. Tiesin tulevani itkemään, ja niin minä itkinkin. Toivoin näkeväni uuden näkemyksen taivaasta, ja niin näinkin. Halusin voida eläytyä tarinaan, ja niin totisesti eläydyinkin.

Kirjan alku oli järkytys. Koska tiesin, että Susie on ensihetkestä lähtien jo kuollut, en odottanut hänen kuvaavan ensimmäisenä kuolemaansa johtaneita tapahtumia maissipellolla. Kyllä tiesin, että hän jossain vaiheessa niistä puhuu, mutta jotenkin odotin ensimmäisenä näkeväni palan hänen taivastaan ja ehtiväni hieman hengähtää. Mutta kun ensishokista toipuu, niin järjestys vaikuttaa oikeastaan hyvältä, tehokkaalta, kauniilta.

Kerronta tapahtuu Susien näkökulmasta sieltä ylhäältä käsin. Hän katselee perheenjäseniään ja ystäviään, peittäen ikäväänsä sillä, että saa nähdä ja kuulla heidät - mutta luokse ei pääse, ei vaikka miten haluaisi. Maan päällä tunnelma vaihtuu kadonneen tytön vielä hieman toivoa sisältävästä etsinnästä murhatutkimuksen kautta surun epätoivoon ja siitä kohti hidasta toipumista. Jokainen käsittelee suruaan omalla, yksilöllisellä tavallaan. Toiset muistelevat, toiset pakenevat, välttelevät. Yhteistä on se, että kaikki kokevat hetkittäin Susien vahvan läsnäolon ja joskus kuiskaavat hänen nimensä ilmaan. Susie seuraa läheistensä lisäksi myös murhaajaansa. Vaikka miten hän toivoo tämän jäävän kiinni, ei niin näytä käyvän. Poliisi on umpikujassa, todisteita ei ole.

Katsoja tempautuu väkisinkin Susien luo taivaaseen ja katselee tapahtumia sieltä käsin. Taivaasta käsin on helppo arvostella mitä maan päällä tapahtuu. Miten poliisi voikin tuntua niin järkyttävän tyhmältä, tehottomalta? Miksi äiti tekee mitä tekee, eikö hän ajattele muuta perhettä?

Oma taivas on hienoa luettavaa. Se on surullinen uppoutumatta liikaa tuskaansa vaan keskittyy toivoon. Kaikkein hienointa oli minusta silti kuvaus taivaasta. Sellaiseksi minäkin olen taivaan kuvitellut, omaksi taivaakseni.

Oma taivas oli myös lukupiirimme ensimmäinen kirja. Yritin itse tiivistää yhteisiä mietteitämme, mutta huomasin kirjoittavani lähes sanasta sanaan samalla tavoin Riinan kanssa. Nyt minun on pakko kopioida Riinan pallot, seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa itse. Eli näistä kaikki kunnia Riinalle!

• Kaikki pidimme kirjasta kokonaisuudessaan. Vaikka kirja olikin aihepiiriltään raskas, välittyi siitä kuitenkin myös taivaan ihana ilmapiiri. Tosin kritiikkiä tuli murhan yllättävästä kuvailusta, kaikki eivät olleet varautuneet sellaiseen kuvailun suoruuteen.
• Henkilöhahmoista suosikeiksi nousivat ilman muuta Lindsey sekä isoäiti. Toisaalta taas Susien äidin toiminta herätti kummastusta jokaisessa lukijassa. Myös isän käytöstä pohdittiin.
• Muutenkin ylimääräistä suhdesotkua kommentointiin, sen olisi voinut jättää vallan mainiosti pois ilman, että tarina olisi siitä juurikaan kärsinyt.
• Miinusta kirja sai paitsi kliseiden myös loppupuolella tapahtuneen "vaihdoksen" vuoksi. Kukaan meistä ei kieltänyt sitä, etteikö se olisi ollut kaunis kohta, mutta se oli tunnelmaltaan aivan erilainen kuin sitä ympäröinyt kohta ja tuntui siten kamalan irtonaiselta. 
• Lisäksi poliisien yleinen munattomuus ihmetytti, tuntui kuin kaikkia oltaisiin aliarvioitu ja vihjeitä jätettiin huomiotta vain siksi, että joitakin henkilöitä ei pidetty ehkä aivan täysijärkisinä.

"ME EMME PÄÄSSEET RIMAN YLI SIKSI, ETTÄ USKOIMME PYSTYVÄMME SIIHEN VAAN SIKSI, ETTÄ PELKÄSIMME KUOLLAKSEMME ETTEMME PYSTY."

Chimamanda Ngozi Adicie: 

Purppuranpunainen hibiskus

Englanninkielinen alkuteos:  

Purple Hibiscus (2003)

Otava, 2010

334 sivua 

Valloittavan tarinankertojan värikylläinen kuvaus nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Nigeriassa. 

15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.

Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.

Ensimmäinen tunne, joka tähän kirjaan tarttuessani vallitsi, oli pikkuinen pelko. Tästä kirjasta olen lukenut paljon ylisanoja ja kehuvia arvosteluja, alkoi mietityttää voiko se oikeasti olla niin hyvä. Onko? Ja entä jos ei olekaan?

Kun kirjan avaa, ihailtuaan hetken upeaa kantta, on jo välittömästi myyty. Ei sitä pelkoa pitkälle riittänyt, kun juoni jo imaisi täysin mukaansa. Ei siinä vain enää voinut ajatella mitenkään rationaalisesti, kun istui jo mielessään hätistelemässä Nigerialaisia hyttysiä Afrikan suuren taivaan alla.

Isä, Papa, muodostaa tarinan ankkurin, voimahahmon, joka hallitsee elämää Achikeiden kodissa. Hänen maailmankuvansa on niin voimakkaasti sidoksissa kirkkoon ja uskoon, että mikään elämän osa-alue ei irroittaudu siitä. Uskonnollisuus huokuu jokaisesta askeleesta, jokaisesta hikipisarasta, jokaisesta rukoukseen lausutusta nuotista. Uskonto hallitsee perhettä hallitsemalla isää. Isä ei tiedä pehmeämpiä keinoja kotinsa hallitsemiseen kuin tuon tiukan kurin ja väkivallan sävyttämän diktatuurin. Äiti ja nuoret yrittävät kaikilla teoillaan miellyttää isää, hakevat hänen hyväksyntäänsä ja pelkäävät kuollakseen hänen suututtamistaan. Lopulta ei ole selvää uskovatko he enää itse uskontoon, vai vain isään.

Kun Kambili ja Jaja pääsevät näkemään maailmaa isän muodostaman kehyksen ulkopuolelta he alkavat muodostaa itse näkemystään siitä mitä elämä on. Uudet ajatukset ilmenevät molemmissa omalla yksilöllisellä tavallaan, Kambilissa uutena onnen ja naurun aaltona, Jajassa hivenen kapinahenisenä rohkeutena.

Perheen tapahtumien ylle leimansa lyö maan poliittisesti tulenarka tilanne. Kirja näyttää meille palan sotaisaa vallankaappausta pienten yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Loppujenlopuksi sota on yksittäiselle ihmiselle vain kokoelma erilaisia elämää hankaloittavia rajoituksia ja paljon pelkoa.

Kambili-tyttö kuvaa elämäänsä ihmeellisen elävästi. Melkein voi tuntea paljaan lattian jalkojensa alla nuorten hiipiessä huoneisiinsa, nähdä hibiskusten punainen loisto puutarhassa ja kuulla igbonkielisten ylistyslaulujen kaiun kirkon ovien lomasta. Väliin sirotellut igbonkieliset sanat tuovat eksoottisen tuulahduksen tekstiin. Kirjailija on käyttänyt niitä viisaasti, ei liikaa, ei liian vähän. Hän ei myöskään "suomenna" niitä tekstin kielelle, vaan jättää lukijan arvailtaviksi. En ole vieläkään ihan varma mitä nne tarkoitti, mutta koska äiti puhutteli sillä aina Kambilia, sanaan takertuu äidillisen lämmön tuntu.

Mietin taas uskallanko antaa viittä pistettä. Mutta - ikuinen kysymys - miksi ei?

MAAILMANVALLOITUS: Nigeria

"MUA ALKOI PELOTTAA OLINKO OLLENKAAN OLEMASSA. EHKÄ KAIKKI MUUT IHMISET OLIVATKIN LUMETTA JA MÄ OLIN YKSIN MAAILMASSA."

Elina Tiilikka:  
Punainen mekko

Gummerus, 2010 
288 sivua

Riisu se

Kun juttu oli ohi ja pystyin ajattelemaan kokemusta selkeästi, tajusin sen olevan helpoin koskaan ansaitsemani satanen. Ehkä se oli hetken epämukavaa, mutta eikös kaikki työ ollut? Ero oli vain siinä, että tämä kesti paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä.

Miksi pitäisi siivota toisten sotkuja, kun paremman palkan saa kauppaamalla ruumistaan? Näin järkeilee Punaisen mekon päähenkilö. Nooralle prostituoidun työn aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle, ja rahaa virtaa. Mutta Noora eristäytyy ja muuttuu sulkeutuneeksi. Ei ole yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi. Eikä lopettaminen ole helppoa – ei vaikka iho ja itsetunto revitään riekaleiksi. Vuokra on maksettava. Asiakkaita on tyrkyllä. Raha houkuttaa. 

Voitin tämän kirjan Kirjapedon arvonnasta (kiitos vielä sinulle♥) ja olen superinnoissani, koska tämä on kirja, jota ei voi jättää lukematta. Kun nyt sopivasti tenttikin on ohi niin voi rauhassa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan ja olemaan onnellinen.

Tekisi mieli käpertyä takaisin sohvalle, tästä on nimittäin hirmuisen vaikea kirjoittaa. Selvästi se on kommenttien perusteella jakanut lukijat kahtia, toiset pitivät ja toiset eivät saaneet siitä kaikkea odottamaansa. Minä itsekin jakauduin jotenkin kahtia, pidin ja en pitänyt, mutta ehkä silti enemmän pidin kuin olin pitämättä.

Teksti oli päiväkirjamaista ajatuksenlentoa ja se heijasti kyllä hienosti nuoren näkökulmaa - puhetta myöten. Aluksi minua häiritsi se puhekielisyys ja muutenkin tekstin töksähtelevyys lyhyine lauseineen, en oikein osannut uppoutua itse tarinaan kun sanataso riiteli totutun tekstityylin kanssa. Kuitenkin siihen tottui, ja kun tarinan tapahtumat alkoivat riistäytyä käsistä, ei tekstiasuun muistanut enää kiinnittää huomiota. Loppuun päästyäni aloin huomata kyllä, että tyyli tuki kirjan luonnetta - ikään kuin sitä ei olisi ollenkaan kirjoitettu vaan jonkinlainen nauhuri olisi tallentanut tytön ajatukset siinä järjestyksessä kun ne mieleen pulpahtelivat. Näin korostui tunteenomaisuus, hetkellisyys, satuttavuus.

Tarinasta minun on niin vaikea sanoa mitään, ja se kummastuttaa. Ei, minulla ei ole prostituutiosta minkäänlaista kokemusta, mutta eipä toisaalta ole monesta muustakaan aiheesta, mitä olen lukenut. Ehkäpä vaikeus nousee siitä, että vaikka aihe on niin kaukana, se on toisaalta kumman lähellä. Eihän se periaatteessa vaadi kuin sen yhden ilmoituksen ja kivet alkavat vieriä.

Tapahtumat kulkevat seuraten tytön mielen muutoksia. Ensin hän lupaa olla satuttamatta itseään, antamatta sen kaiken vaikuttaa itseensä mitenkään. Pikkuhiljaa hän alkaa tuntea itsensä halvaksi, ja raadollinen kaksoiselämä alkaa vallata kaikki ajatukset. Kun hän lopulta tajuaa miten pitkälle pahaan hän on päätynyt, ei enää löydy keinoja ja voimia lopettaa. Punaisesta mekosta huomaa todenteolla sen, miten ihmisen sielu ei ole ruumiista ja ajasta irrallinen olento, vaan kosketuksissa jokaiseen elämn osa-alueeseen. Kun sielu voi pahoin, miten helposti ihminen laittaakaan pahan kiertämään - voimatta sille mitään. 

Kirjaan kyllä uppoutuu, ja tytön mielenmaisemaan pääsee sisälle. Hän on niin nuori, haavoittuvainen, ihan kuin kuka tahansa meistä. Ehkä se kieli on kuitenkin lopulta se, mikä minulla estää täysin nauttimasta tästä kirjasta. Vaikken osaakaan kuvitella tätä kirjoittuna muulla tavoin, silti kieli on se jarru, mikä estää minua täysin pääsemästä sisälle. Ehkä olen vain liikaa tapojeni orja ja arvostan enemmän kielellisiä korulauseita ja sanoilla kikkailua enemmän kuin elämää hehkuvaa puhekieltä. 

Kaikesta huolimatta tämä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Se koskee mailmaa, jossa me kaikki elämme, ja tietä, johon periaattessa jokainen meistä voi pahimmillaan sortua.