Otava, 2010
159 sivua
finlandiaehdokas
Sattuman kaupalla mieslääkäri törmää kadulla ranskalaiseen Magda Roux’hun, joka on tullut Suomeen etsimään kadonnutta miestään. Naisella on johtolanka: Raija Siekkisen kirjoittaman teoksen ranskalainen laitos. Mies muistaa lukeneensa Siekkistä, pitäneensä kirjasta, ja päättää auttaa. Seuraavana päivänä Magda katoaa hotellistaan varoittamatta. Jokin yhtälössä jää vaivaamaan miestä. Mitä hän lopulta tietää tapaamastaan naisesta, tämän etsimästä miehestä, Raija Siekkisestä? Hän haluaa tietää enemmän.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Haahtelani. Pienillä paineilla alkoi kirjailijaan tutustuminen, osa kirjamaailmasta kun tuntuu nostaneen hänet jopa kirjallisen puolijumalan asemaan.
Minä en kyllä näin ensimmäisen lukukerran perusteella herran jumalallisuudesta ihan vakuuttunut. Ylipäätään tuntuu, että Haahtelalta pitäisi lukea useampi kirja, ennenkuin hänestä muodostaa mitään johtopäätöstä. Kun tulee tutuksi tällaisen lähes kaiken aukijättävän juonen, ja kauniin sanataiteilun kanssa, tarinakin varmasti aukeaa paremmin.
Minulle kävi nyt niin, että tarina jäi sanojen ja muotojen varjoon. Kiinnitin huomioni hienoihin lausekuvioihin, ihailin leveiden valkoisten sivureunojen tuomaa rauhallista vivahdetta ja eläydyin tekstin tunnelmaan. Pysähdyin maistelemaan miten hauskan suomalaiselta nimi Raija Siekkinen kuulosti romanttisenkuuloisten ranskalaisten nimien välissä ja näin mielessäni kuvia taidehistorian luennoilta kun tekstissä vilahti tuttuja taloja. Itse juoni kulki ikäänkuin näiden takana, varjossa.
Silti juonessakin oli hienoutensa. Pidin siitä miten kirjoittaja ei ole valmiiksi pureskellut tarinaa, vaan antaa lukijan itse värittää aukot. Pidin päähenkilön epäselviksi jätetyistä tarkoitusperistä ja avoimesta luonteesta. Pidin tarinan totuuspohjasta (olisinpa vielä itsekin lukenut jotain Siekkiseltä). Pidin etsimisestä ja sen ymmärtämisestä ettei etsivä aina löydä. Pidin sateesta, sateenvarjoista ja soutuveneestä. Pidin tunteesta, etten ymmärtänyt kokonaan sitä mitä luin.
Silti olisin jotenkin halunnut ymmärtää enemmän.
Kimurantti suhtautumiseni pienoisromaaneihin koheni väliaikaisesti Petja Lähteen Pojan avulla, mutta tämän kanssa palasin takaisin vanhaan kaavaan. Taiteellisuudeltaan ja muilta ominaisuuksiltaan niin hyvä kuin Katoamispiste olikin, minusta se oli auttamattomasti liian lyhyt. On totta, etten osaisi kuvitella samatyylistä tekstiä pidempään kirjaan, ja etten edes tiedä miten olisin tätä pidentänyt, silti tarina taas kerran loppui heti kalkkiviivan ylitettyään. Minua ei vain ole luotu tällaisia kirjoja varten. Silti taidan antaa Haahtelalle vielä uuden yrityksen.
Katoamispisteitä ovat etsineet lukupiirityttöjemme Anni, Riina, Sanna, Tuulia) lisäksi myös Linnea, Hanna, Sara, Pekka, Naakku ja Katja.
Kerrankin olimme lukupiirissä railakkaasti eri mieltä kun kaksi haahtelistiamme ottivat yhteen meidän muiden kanssa. Onneksi kaikki kuitenkin ihan pidimme kirjasta, eikä syntynyt kuin pieniä erimielisyyksiä.
Yksi kysymys nousi, aukko jota kukaan meistä ei osannut täydentää: miten mies pääsi pois sieltä saarelta? Ilman venettä, puhelinta ja kaukana ihmisten ilmoilta.