tiistai 25. kesäkuuta 2013

"JOKA KERRAN KUN SANOT HÄNEN NIMENSÄ"

Jane & Anna Campion:  
Holy smoke - Pyhässä pilvessä
Englanninkielinen alkuteos: Holy smoke
Suomennos: Marja Alopaeus
Gummerus, 2000
274 sivua

Päähenkilö on nuori australialaistyttö Ruth, joka hurahtaa Intian-matkallaan Baba-nimiseen guruun. Äiti hakee hänet takaisin kotiin ja yhdessä perhe sulkee hänet amerikkalaisen ”uskontojen uhreihin” erikoistuneen terapeutin, P. J. Waltersin, käsittelyyn. Alkaa Ruthin ja P. J.: n välinen eroottinen ja henkinen taistelu, joka on viedä heiltä järjen ja hengen. Ruth on hyvin kaunis ja hyvin nuori, ja pian hän on pyörittänyt vanhemman miehen pikkusormensa ympärille. Hän leikittelee viattomasti naisellisuudellaan eikä tajua satuttavansa vanhempaa ja hauraampaa miestä. Kolmen päivän aikana koettu suhde ja tunteiden koko skaala jäävät merkittäväksi osaksi molempien elämää.


Tämä kulkeutui lukupinooni eräänä iltapäivänä Porissa, kun piipahdin kirjojen vaihtotapahtumassa paikallisessa kauppakeskuksessa. Toin vaihtoon neljä kirjaa ja valmistauduin viemään neljä niin ikään mukaani, mutta kuulemma kirjoja oli tullut enemmän kuin kukaan odotti ja he olivat hukkumaisillaan niihin, joten sain kehoituksen ottaa niin monta kuin ikinä löytäisin. Ja löytyihän niitä. Selkäni ilmaisi vastalauseensa reppuni syötyä kymmenennen kirjansa, joten sen jälkeen oli pakko lopettaa. Saalis oli aika huikea, mm. pari viime vuoden finlandiaehdokasta, Kjell Westötä, Jane Austenia... ja kaikki uudenveroisia! Tällaisia tapahtumia lisää ja myös Turkuun kiitos.

Holy smoke oli kiinnostava kirja lukea, koska minulla ei ollut mitään ennakkokäsityksiä. En ollut lukenut siitä yhtään kommenttia tai arvostelua, totta puhuen en ollut edes kuullut siitä. Harvoin sitä lukee nykyään kirjaa, josta ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä. 

Aihe oli minulle lähellä sydäntä opiskelujen takia ja muutenkin minua on aina kiinnostanut tiettyjen itämaisten uskontojen/kulttien imaisuvoima, joka yleensä kulminoituu liikken perustajan ja johtohahmon ympärille. Ehkä suurin syy on se, että ne tarjoavat erilaista rauhaa ja hyvää oloa, erilaisia vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Erityisesti nuorten, vielää itseään etsivien on kai helppoa tarttua tällaisiin eksoottisiin elämänkuviin. Juuri sellaisten kuin Ruth, nuori ja kaunis australialaistyttö, joka hurahtaa intianmatkallaan baban johtamaan kulttiin. Ruthin perhe ei sulata tytön äkillistä kääntymystä vaan päättää kääntää tämän pään. Avuksi hankitaan uskontoon hurahtaneiden auttaja, asiantuntija P.J.

Näiden kahden yhteiset päivät eivät ala helposti. Ruth on päättäväinen, ja on päättänyt pitää omat mielipiteensä painostuksesta huolimatta. Aluksi Ruth tuntee vihaa ja P.J turhautumista, mutta vahvoissa kielteisissä tunteissa on aina avain johonkin muuhun. Kun kumpikin ponnistelee päästäkseen niskan päälle, aseeksi nousee myös oma seksuaalisuus, varsinkin kun P.J haluaa riisua tytöltä yhden tämän uskonnollisen vakaumuksen symbolin, sarin. 

Tarina on kiehtova ja jännittävä, rakastin kahden päähenkilön välisiä hetkiä, jotka tuodaan esiin vuorotellen molempien silmien kaitta. Kahden erilaisen ihmisen tavat nähdä maailma poikkeavat toisistaan todella paljon, ja he tulkitsevat tilanteet aivan eri tavoin. Kun jompikumpi yrittää tulkita toista, asia saattaa olla juuri päinvastoin kuin hän kuvittelee.

Asia, josta en ollut niin innoissani, oli Ruthin perhe, joka välillä puuttuu tapahtumien kulkuun. Tämä villi ihmismassa muistuttaa pikemminkin Perhe on painajainen -elokuvaa kuin rakastavia läheisiä. Pieni annos hulluutta olisi ollut ihan virkustävääkin, mutta tämä meni yli, ja paljon. Toisaalta se kyllä selittää tytön halun lähteä etsimään rauhaa ja itseään Intian ihmisvilinästä.

Jos mielessään leikkaa isottelevat perheihmiset pois, kirja on kiinnostava ihmiskuvaus, inspiroiva ja erilainen. Ruthin naiiviin maailmaan on helppo samaistua ja P.J:n ponnistelut omassa näkemyksessään kiinni pysymisessä ja pidemmän korren vetämisessä ovat myös tutun tuntuisia. Kaikenkaikkiaan Holy smoke oli mielenkiintoinen lukukokemus, joka jää omalaatuisuutensa vuoksi mieleen pitkäksi aikaa. 



perjantai 21. kesäkuuta 2013

"SITTEN HÄN AVASI SUUNSA JA VETI VETTÄ HENKEEN."

Mikael Niemi: Veden viemää
Ruotsinkielinen alkuteos: Fallvatten
Suomennos: Jaana Nikula
Like, 2013
298 sivua 

Pohjois-Ruotsissa lähellä Norjan rajaa Lulejoessa on tuhka tiheässä vesivoimaloita, joiden padot vangitsevat mahtavia vesimassoja. Kiivaan runsassateisen jakson jälkeen tapahtuu jotain, minkä ei pitänyt koskaan olla mahdollista: padot murtuvat, ja kuin tyhjästä nousee korkea märänharmaa seinä, joka liikkuu. Veden kahlitut voimat ryntäävät vapauteen kohti kaukana odottavaa merta. Veden viemää marssittaa tuon jokitsunamin tielle kourallisen ihmisiä. Heidän maailmansa, ja joskus he itsekin, huuhtoutuvat ikuisesti pois.

Veden viemää ajautui lukulistalleni, koska Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä oli nuorena yksi lempikirjoistani ja ei se vieläkään ole menettänyt merkitystään. Aihe kyllä kieltämättä hieman arvelutti. Tulva Luulajassa? Siinä on kaksi asiaa, joita en olisi osannut sijoittaa samaan lauseeseen enkä yhteyteen. Onneksi huomasin muiden blogiarvioiden kautta yhteyden uutisiin ja kirja muuttui heti paljon uskottavamman ja todellisemman tuntuiseksi.

Muuten muiden blogiarvioiden lukeminen oli outoa. Välillä tuntui vahvasti, että luinko kokonaan eri kirjaa kuin muut. Moni kirjoitti kirjan imaisuvoimasta ja koukuttavuudesta, minä taas jäin jumiin kappaleiden väliin ja lukeminen tökki. Aina kun tempauduin mukaan, kappale vaihtui ja siirryttiin henkilöstä toiseen. Kun välillä pysähdyksissä ollessa kiinnitin huomiota tekstin hienouteen, olin itselleni kiukkuinen, etten päässyt sen mukaan.

Hienointa kirjassa olikin Niemen kirjoitustyyli, joka on niin piristävän erilaista ja ironisen rehellistä.. Se yhdistelee kauniita ilmaisuja raisuun huumoriin tavalla, joka tulee lähelle ihoa ja tarttuu kiinni. Hän myös käyttää vettä ihailtavalla tavalla metaforana ja teemana kautta kirjan sen ilmeisimmän tulvavesitsunamin lisäksikin. Pidin myös hahmoista. Ne olivat rajuja kategorisointeja ja kärjistyksiä tosielämän ihmisistä. Jotenkin hahmojen rajusti korostetut piirteet kuitenkin vaikeuttivat samaistumista. Tuntui enemmän kuin olisi katsellut teatterikappaletta kuin lukenut oikeista ihmisistä. 

Jotenkin sama tunne jatkui muillakin osa-alueilla. En päässyt irti tunteestä, että olen lukemassa kirjaa, kun yleensä lukiessani hyppään itse mukaan sisälle ilman mitään muistikuvaa muusta maailmasta. Katselin hahmojen kamppailua ja pelastustoimia etäältä, ja jotenkin päällimmäisesi tunteeksi jäi ahdistus. En löytänyt sitä mukaansatempaavaa punaista lankaa, joka johdatti monet lentäen läpi kirjan. Minä jäin kai sinne vesimassojen alle vielä kirjan loputtuakin.

Minulle Veden viemää oli kokoelma mukaansatempaavia ja jännittäviäkin katkelmia, jotka eivät yhdistyneet päässäni toivotunlaiseksi kokonaisuudeksi. Päätin, että tämä ei vain ollut minun kirjani. Vaikken oikein saanutkaan langanpäästä kiinni, annan täyden tunnustuksen kirjailijalle. Niemi on kirjoittanut jännittävän selviytymiskertomuksen, joka on monella tavalla ravisteleva ja kiinni ajassa. Minut se vain ravisteli liian aikaisin irti.










Veden vietäväksi ovat joutuneet myös Ahmu, Annami, Annika K. JoriKirsi, Mai Laakso, Notkopeikko, Sanna, Taika ja Valkoinen kirahvi.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

"MIKSI AINA TÄRKEIMPIÄ OVAT NE, JOTKA LÄHTEVÄT?"

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013
269 sivua

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin, myöhemmin kokonaan. Jäljelle jäivät laulut: “Suzanne”, “I’m Your Man”, “Take This Waltz”. Niistä aikuinen Frida yrittää koota isäänsä ehjäksi jälleen.
    Isänisä Poju kuului niihin, jotka lähtivät ja jättivät. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita.
   Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?

Tätä kirjaa on luettu ja blogattu paljon ja arviota sijoittuvat laidasta laitaan. Jotkut löysivät uuden lempikirjailijansa tai sielukirjansa, jotkut pitivät ihan hyvänä ja jotkut jäivät ihmettelemään mitä muut tässä näkevät. Jotenkin nämä aiemmat arviot heijastuivat lukemiseeni (ei pitäisi kai ikinä kai lukea arvioita ennen kirjaa), yritin kokoajan mielessäni sijoittaa itseäni tykkäyskentässä - pidänkö vai enkö pidä. Ja samalla toivoin pitäväni, ehkä liikaakin.

Tarinassa on paljon henkilöhahmoja ja siinä liikutaan useammassa eri aikatasossa. Nykyhetkessä elävän Fridan tekemiä valintoja peilataan suvussa taaksepäin, hänen isäänsä Raimoon, isoisäänsä Pojuun ja isoisoäitiinsä Sigridiin. Osa heistä jäi, osa lähti, ja lukija jää odottamaan mitä tekee Frida. Jääkö hän Emilin luokse, rupeaako äidiksi, perustaako perheen?

Osaltaan pidin kirjasta kovastikin. Pidin sen taiteellisesta otteesta ja Cohenin laulujen kytkemisestä tarinaan. Pidin myös sen hahmoista. Harno on luonut moniulotteisia henkilöitä, joissa on on persoonaa ja ulottuvuutta, yksikään ei jää latteaksi. Vaikka jokaiseen pystyy eläytymään omalla tavallaan, joissain kohdin hahmoja tuntui olevan vähän liikaa. Kun keskeytti lukemisen, joutui seuraavan kerran jatkaessa kertaamaan kuka oli kenenkin lapsi ja mitä aikaa nyt sitten eletään.

Moni bloggari kirjoitti saavansa vähiten tarttumapintaa Fridasta ja enemmän suvun vanhemmasta polvesta. Minä taas samaistuin Fridaan eniten. Hänen rationaalista ja taiteellista yhdistelevä ajattelutapansa tuntui olevan lähellä omaani, samoin kuin elämän järjestäminen laulujen kautta. Muut hahmot olivat jotenkin niin erilaisia, vaikka samaistuin heihin, en osannut ajatella samalla tavalla. Minä kai olen se joka jäisi - en osaisi lähteä. 

Hieman sekavasta hahmokavakadistaan huolimatta kirja oli minusta hienosti kirjoitettu. Se eteni tekstitasolla kauniin sulavasti, miltei runollisesti, muttei silti sortunut turhaan kikkailuun. Vaikka olisinkin jollain tavoin tiivistänyt tarinaa, oli kirja silti kelpo teos ja Tua Harno on nimi, joka varmasti on tullut jäädäkseen. 

Kirjan sulkeuduttua jäin pohtimaan yhtä kirjan opetuksista, haaveilun mahtia. Ei pidä unelmoida tulevaa elämäänsä liian tarkasti ja liian ruusuiseksi. Silloin oikea toteutuva tulevaisuus ei koskaan voi olla unelman veroista ja se jää tyhjäksi. Sigridin sanoin siihen jää railo. Minulle tuli itsetutkiskelun paikka, koska olen pahemmanlaatuinen haaveilija ja aina pää pilvissä. Toivon, ettei minulle tule koskaan samanlaista tilannetta, sitä etten olisi tyytyväinen elämääni unelmien takia. Luultavasti silti ei tule, koska maailma on kaunis, enkä sitä osaa enää kauniimmaksi kuvitella.







Niihin, jotka jäivät kuuluvat myös Annika K. Hanna, Heidi Kirjavinkeistä, Helmi-Maaria Pisara, Jenni S. Joana, Katja, Katri, Kuutar, Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Mari A. Minna, Minna Jaakkola, Risto Uusikoski, Sanna, Sara, Susa, Taika, Valkoinen kirahvi,

maanantai 17. kesäkuuta 2013

KATSAUS KIRJASYKSYYN

Nyt kun kevät on rauhoittunut pikkuhiljaa kesäksi, oli minullakin viimein aikaa tehdä kunnon katsaus kirjasyksyyn. 

En lisännyt listaani niitä muutamia liian itsestäänselviä kirjoja, kuten Khaled Hosseinia, Chimamanda Ngozi Adichieta ja Zadie Smithiä. Olen varma, että tulen ne lukemaan ja pidänkin niistä, mutta halusin katsauksessani keskittyä enemmän uusien helmien löytämiseen. Syksyn kirjoissa olikin paljon kivoja uskonnollisia näkökulmia, sekä syksyyn sopivaa mystistä sadunomaisuutta, mutta myös huumoria ja herättäviä aiheita

Atena
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa.
Perimmäisiä kysymyksiä uskosta ja rakkaudesta, puettuna psykologiseen kauhukertomukseen. Luen juuri Lumikkoa ja olen umpirakastunut Jääskeläiseen.
Jukka Laajarinne: 72
Millainen on muslimin taivas? Onko se ihanteellinen paikka neitsyineen vai jotain ihan muuta? Mielenkiintoista lukea aiheesta suomalaisesta näkökulmasta


Bazar 
Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika 
Maailma muuttuu ja teini-ikäisen tytön on selvittävä sen lisäksi omista murheistaan.
Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta 
Khmerien kuparitaulut voivat muuttaa historian suunnan. Mystiikaa, arkeologiaa ja jännitystä, niistä voi koostua loistopaketti.  
Eowyn Ivey: Lumilapsi 
Sadunkaltainen tarina Alaskan julman luonnon keskeltä. Pulitzer-finalisti. Yksi mielestäni kiinnostavimmista syksyn kirjoista.

Gummerus
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Nuoren lestadiolaisparin tarina, josta kiinnostuin heti.
Peter Watts: Sokeannäkö
Jos maailmaan tulee vierailijoita avaruudesta, ketkä kootaan vastaanottamaan heitä? Herätti huomioni asenteellaan ja mielenkiintoisella ihmiskuvallaan.

Into
Laura Gustafsson: Anomalia
Huorasatua en oikein ymmärtänyt, mutta tämä kuulostaa paremmalta. Pakko antaa mahdollisuus.
Susan Seller: Vanessa ja Virginia
Vanessa kirjoittaa kirjetta sisarelleen Virginia Woolfille. Pala kirjallisuushistoriaa eri tavoin puettuna.

Like
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Miten kirjailijaäidin paha olo vaikuttaa lapseen? Vahvaa tunnetta huokuva kuvaus antoi kovat odotukset.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Pienoisromaani mielisairaudesta uskonnon keskellä. Aihe kiinnostaa, mutta lukisin jo pelkän nimen perusteella.

Minerva
José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Voiko Jumalan olemassaolon todistaa tieteellisesti? Sen mikäkin haluaisin tietää!

Otava
Kjell Westö: Kangastus 38
Film noir -henkisiä menneisyyden haamuja. Ja Westö nyt vain on.
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Ulkopuolisuuden päiväkirja. On taas aika katsoa jos minustakin tulisi haahtelisti.

Lukisin kyllä jo pelkän nimen perusteella, vaikkei olisikaan Haahtela.
Mo Yan: Seitsemän elämääni
Mies elää elämänsä uudelleen eri olomuodoissa. Herätti heti mielenkiinnon.


Siltala
Tuomas Kyrö: Kunkku
Millaista on olla kuningas? Siihen on Kyröllä varmasti sanavalmis mielipide.

Tammi
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Mitä tapahtuu kun perheessä elää sekä neurotieteilijä että eläinten oikeuksien puolustaja? Valtonen osaa varmasti luoda siitä mehevän vastauksen.
Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Sisaruudesta sijaislapsiperheessä ja lapsen näkökulmasta. Herkäntuntuinen ihmiskuvaus.
Judith Schalansky: Kirahvin kaula
Ääridarwinistinen opettaja, joka joutuu tarkistamaan maailmankuvaansa, on ihminen, johon haluaisin tutustua, edes kirjan kautta.

Teos
Jenni, Linturi: Malmi, 1917
Itsenäistymisen aikaisessa Suomessa oli jo kylvetty sisällissodan siemenet. Rakastin Linturin esikoista (se olisi saanut voittaa Finlandian) ja tämän aihe tuntui vielä paremmalta.
Annika Luther: Opettajanhuone
Satiiria opettajan työn haastavuudesta. Vaikkei minusta opettajaa tulekaan, osaan kyllä eläytyä monien kavereideni tulevaan ammattiin.
Niina Miettinen: Israel-tyttö
Kaksi tyttöä etsii Luvattua maata ja sen ihmeitä. Varmasti herättävä kertomus.


WSOY
Asko Sahlberg: Herodes
Herodes murehtii menneitä tekosiaan. Erikoinen aihe ja perspektiivi, heti lukujonoon.
Miki Liukkonen: Lapset auringon alla
Mitä ovat uuszeniläiset? Siitä minä haluan ainakin ottaa selvän.
Vikas Swarupt: Nuoren naisen koetukset
Houkutteleva tarjous, onko se liian hyvä ollakseen totta? Sitäpaitsi Tyhjentävä vastaus on edelleen yksin parhaista ikinä lukemistani kirjoista.
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää
Tosikertomus Ahvenanmaan noitavainoista. 


    
Philipe Mercier: A young girl reading by candlelight




















Innolla syksyn pimeneviä lukuiltoja odotellen...

maanantai 10. kesäkuuta 2013

"MEITÄ ON KAIKKIALLA. ÄLÄ IKINÄ KIELLÄ ITSEÄSI."

Jonas Gardell:  
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä 
paljain käsin
1. Rakkaus
Ruotsinkielinen alkuteos: 
Torka aldrig tårar utan handskar  
1. Kärleken (2012)
Suomennos: Otto Lappalainen
WSOY, 2013
291 sivua

On vuosi 1982.
   Nuori ja kaunis Rasmus astuu junasta Tukholman keskusasemalla. Taakse jää pikkukylä Värmlannissa, edessä syntinen Tukholma. 
   Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa ihmisille Jumalasta. Mikään ei voi horjuttaa hänen uskoaan paitsi, että oven sattuu avaamaan Paul; Jumalan luomista homoista lämpimin, hauskin ja flirtein ikinä.
   Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen.

Tämä oli minulle yksi odotetuimmista kevään kirjoista. Aikanaan katalogia katsellessani pidin tätä kiinnostana, mutta lopullisesti rakastuin katsottuani kirjan pohjalta tehdyn minisarjan. Jo silloin tiesin rakastuvani kirjaan, koska niin hyvää sarjaa ei olisi huonon romaanin kautta saanut tuotettua. Ja koska kirjahan vielä yleensä pesee elokuvat... Enkä lopulta arvannut väärin, rakastin kirjaa yhtä paljon kuin sen näyteltyä kaimaakin.

Aiheena homomaailma ei ole minulle kovin tuttu, mutta tunnen sitä kohti vahvaa sympatiaa. Minusta ihmiset ansaitsevat olla onnellisia sellaisena kuin ovat, omana itsenään. Enempää en ota aiheeseen kantaa, mutta kysynpä vain, että tekeekö muiden tuomitseminen jostain ihmisestä paremman? Minä olen onnellinen omana itsenäni, ja haluan antaa muiden olla sellaisia kuin ovat. Ja siitähän kirja pohjimmiltaan kertoo; halusta olla oma itsensä ja löytää oma paikkansa maailmassa ja sitä kautta rakkaus. Tämän rakkauden hinta vain on korkeampi - joidenkin on uhrattava sen tieltä niin perheensä kuin aiemman elämänsäkin.

Tarina etenee neljää polkua. Yhtä kuljettavat historian lehdet ja dokumentit, toisia kulkevat Rasmus, Benjamin ja Paul. Rasmus ja Benjamin ovat vielä matkalla, tietämättä minne mennä tai millainen olla kun taas Paul on avoimesti mitä on ja auttaa muitakin uudessa elämässään alkuun.

Kirjan tunnelma on uskomattoman moniulotteinen. Poikien ponnistelu rakkauden kautta itsensä löytämiseen ei ole helppo, eivätkä onnen hetket varjottomia. Kaiken yllä leijuu kokoajan nimetön uhka, lähestyvä katastrofi, joka tulee viemään korkean hinnan näistä ilon päivistä. Kun alusta asti tietää ettei kirja saa onnellista loppua, suhtautuu heidän tunteisiinsa jotenkin suuremmalla kiihkolla. Kuin kannustaen heitä antamaan kaikkensa noina lyhyinä onnen päivinä.

Onnistuin samaistumaan heihin kaikkiin. Sekä Rasmukseen, joka ei koskaan sopeudu joukkoon ja kirjoittaa nimensä sormella ikkunan huuruun että Benjaminiin, joka pohtii elämän suuria kysymyksiä ja omaa paikkaansa painaessaan lapsen kätensä ikkunanlasiin. Molempien lapsuus ja kasvu piirretään muutaman tarkkaan valitun, vahvan visuaalisen muiston kautta, ja näiden muistojen kautta he tuntuvat heti läheisiltä. Yllättäen samaistuin myös Pauliin. Tavallaan hän on alussa poikien vastakohta, niin avoimesti homo kuin olla ja voi, ja vielä samalla eräänlainen äitihahmo muille. Paulin hahmo toi myös kaivattua huumoria herkkien kasvutarinoiden keskelle.

Kaikkein eniten rakastin kirjassa sen visuaalisuutta ja vahvoja tunteita. Harvoin muutamalla sanalla saa maalattua yhtä monta kuvaa ja nostettua yhtä monta tunnetta aina ilosta pelkoon ja surusta kiukkuun. Tietenkin minua kiinnosti kovasti myös uskonnollinen puoli. Odotan suurella mielenkiinnolla Benjaminin tulevia kamppailuja uskon ja rakkauden välillä ja sitä mitä hän tuntee ja ajattelee. Tässä osassa ehdittiin oikeastaan vasta raapaista pintaa.

Kirjasta ei puhuta kolmiosaisena sarjana vaan nimenomaan yhtenä kolmeen niteeseen jaettuna tarinana. Siksi arvostelu onkin hieman vaikeaaa. Eihän sitä yleensäkään lopeta lukenista ja kirjoita arvostelua luettuaan tarinasta vain kolmasosan. Näinollen ei kirjan "lopetusta" voi oikein moittia ja se olikin ainoa asia, mitä en rakastanut varauksetta. Osan loppupuoli lipsui nimittäin historiallisvoittoiseksi jättäen Benjaminin ja Rasmuksen lumisateeseen tulevaisuus ja tunteet täysin auki. Epäilemättä tarina lähtee seuraavassa osassa lentoon, mutta sitä pitäisi nyt sitten odotella lähes vuosi. Piinallista! Ja ruotsia kun en osaa niin hyvin, että voisin yrittää alkuperäiskielellä.

Tästä tuli minulle heti tärkeä kirja, ja tiedän että seuraavista kahdestakin tulee. Joskus mitä synkimmistä tarinoista ja hetkistä löytyy se kaikkein aidoin onni.


maanantai 3. kesäkuuta 2013

PALUUPOSTAUS

Olen nyt pitänyt tahtomattani blogitaukoa loppukevään ajan. Syitä on ollut monia, suurimpina kandi ja koulu muutenkin. Kun käyttää kaiken aikansa lukemiseen ja sitä referoivaan kirjoittamiseen, ei jotenkaan niinä vapaahetkinä tunnu haluttavalta alkaa lukea ja sitten kirjoittaa lukemastaan. 

Toisaalta en ole myöskään lukenut mitään, josta olisin voinut kirjoittaa. Kaiken keskellä vapaahetket täyttyivät ns. lohtukirjoista, niistä vanhoista hyviksi havaituista suosikeista. Tänä aikana on tullut luettua Kotiopettajattaren romaanit, Ylpeydet ja ennakkoluulot, Tytöt ja helmikorvakorut, Geishan muistelmat ja Pienet talot preerialla. Sitten aloin kaivata sarjoja, jottei tarina loppuisi niin nopeasti ja nappasin hyllysta Hobitin ja Tarut sormusten herrasta, joihin antoi sysäyksen Hobitti-elokuvan ilmestynyt DVD. Sitten vähän esihistoriaa Maan lapsien parissa ja putki päättyi lopulta syntiseen kirjanautintooni True Bloodeihin.

Oikeastaan olen ikävöinyt bloggausta kovasti, mutta toisaalta tauko teki hyvää. Nyt olen pinonnut pöydälle komean läjän kirjoja, joita aloitan sormet syyhyten. Kevään uutuuskirjoja, kirjakauppalöytöjä ja muita odottamiani opuksia. Tänään nappasin pinon päällimmäisen, Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin, ja hipsin puutarhakeinuun lukemaan.Jotenkin joskus tarvitsee lomaa järkevistä ja itselle uusista kirjoista, jotta niistä osaa taas nauttia kunnolla. Ja nyt nautin enemmän kuin miesmuistiin, tosin kirja harmittavasti hupeni jo puoleenväliin ja kahta seuraavaa osaa pitäisi odottaa ensi vuoteen. Kiduttavaa. 

Ihanaa taas ujuttautua pikkuhiljaa takaisin blogimaailmaan. 

Winslow Homer: Girl on a swing (1897)


 

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

MAALISKUUN MATALIKOT

Kruunaan nyt historian surkeimman blogikuukauden vielä myöhässä kirjoitetulla koontipostauksella, ja puolustaudun sillä että kandini palautukseen on vajaat kaksi viikkoa ja sen jälkeen hankin taas elämän.

Marja Björck: Poika
Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@

Tässä sivussa olen ehtinyt silti lukea vähän lisääkin. Hieman liian lapsellinen fantasiaseikkalu Beautiful Creatures ei kunnolla vakuuttanut, mutta mahtava Makeannälkä palautti jo melkein kadonneen uskoni McEwaniin. Nyt kesken on Mikael Niemen Veden viemää, jonka kanssa en tiedä itkeäkö vai nauraa. 

Ihania kevään kirjoja tulossa myös tulevina viikkoina. 

Arnold Böcklin: Children carving may flutes (1877)