"KATSELEN ULOS, TUNNEN ÄKILLISTÄ RIEMUA SIITÄ, ETTÄ ON PÄIVÄ, UUSI JA VALOISA."

Ida Rauma: Katoamisten kirja

Gummerus, 2011

377 sivua

Isä on poissa ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa. 

   Ida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

 Tätä olen pitkään käsiini yrittänyt saada ja nyt vihdoin tärppäsi. Silloin vielä spekuloitiin Rauman mahdollisesta finlandiaehdokkuudesta ja nyt kirjan luettua täytyy myöntää että ihmettelen; kyllä tämä sinnen listalle kuuluisi. 

Katoamisten kirja on hieno itsensä löytämisestä ja kadottamisesta. Eihän itseään voi löytää uudestaan myöntämättä, että on hukassa. Taustalla vaikea äiti-lapsi-suhde, isän katoaminen ja lapsuuden ensi-ihastumisen jättämät traumat. Koko lapsuusmaisema traumatisoituu eikä muutto uuteen kaupunkiinkaan tuo helpotusta, koska olo tuntuu niin irralliselta. Opiskelupaikan pääsykoe jäi käymättä, ja uutta paikkaansa maailmassa on vaikea löytää.

Päähenkilöön on helppo samaistua. Haavoittuvainen, itseään etsivä nuori nainen, jonka maalauksista on kadonnut nykyisyys ja sielu, niissä näkyvät vain entisen elämän kasvot. Isä on kadonnut, äiti on kadottanut nykyisen itsensä, vanhainkodin vanhukset menettävät oman itsensä ja katoavat vanhuutensa alle. Miksi sitä itsekään jaksaisi pitää kiinni nykyisestä, kun kaikki muu on jo kadonnut?

Iida Rauma kirjoittaa erittäin kypsästi ja raikkaasti, varsinkin nuoreksi esikoiskirjailijaksi. Alussa ehkä joidenkin erit. seksiin liittyvien kohtien räikeä sanallinen suorasukaisuus hieman särähti silmiin, mutta kyllä se istuu kokonaisuuteen. Täytyi vain päästä irti ajatuksesta, ettei tässä nyt olla lukemassa vanhaa klassikkoteosta, joissa kierrellään, kaarrellaan ja keksitään kaikelle pehmentäviä kiertoilmauksia. Tällaista on nykykirjallisuus. Ja hienoa sellaista. 

Kirja muodostaa hienon kokonaisuuden, jota ei malttaisi laskea käsistään. Vasta viimeisten sanojen jälkeen oikeastaan pysähdyin ajattelemaan, ja sen jälkeen ajatuksia riittikin oikein urakalla. Täytyy myöntää, että odotan innoissani Rauman seuraavaa teosta, tässä on varteenotettava lupaus Suomen kirjalliselle tulevaisuudelle.