sunnuntai 27. marraskuuta 2011

"SUMMA SUMMARUM: AJATTELEMINEN ON PALJON VAIKEAMPAA KUIN PUHUMINEN."

Kristina Carlson:  
William N. päiväkirja
Otava, 2011
153 sivua
Finlandiaehdokas (2011)

3.10.1898 Veljeni Fredrik toisteli aikanaan sanontaa: ei haittaa vaikka olisit väärässä, kunhan pysyt sitkeästi kannassasi, koska silloin saatat tietyllä hetkellä olla oikeassa kuten pysähtynyt kaappikello, joka kaksi kertaa vuorokaudessa näyttää oikean ajan.

Pääsinpä taas nauramaan itselleni ja omille kommenteilleni. Juuri pääsin nimittämästä edellistä Jenni Linturin kirjaa pienikokoiseksi, kun kirjastosta sain tämän. Ja eipäs se näyttänyt enää ollenkaan pieneltä tämän rinnalla! Päiväkirjamuotoiselta kirjalta silti sopii odottaakin nasevuutta, joten ennakkoasenteeni ei saanut kolausta.

Kirja osoittautui mukavan kevyeksi ja hyväntuuliseksi, humoriseksikin. Hieman höpsähtäneen, mutta omasta mielestään aina oikeassa olevan vanhanherran huomiot ympäröivästä maailmasta ovat parhaimmillaan kerrassaan hulvatonta luettavaa.

William N; jäkälätutkija, on taitavasti rakenneltu hahmo, kun ottaa huomioon että tutustumme häneen hänen omien sanojensa kautta. Ja nuo sanat ovat todella kuvaavia läpi kirjan. Niiden läpi suodattuu ihan omanlaisensa maailmankuva, jossa on monellekin meistä omaksuttavaa. William tietää, että hänen sydänverta vuodattaen tekemänsä jäkälätutkimukset eivät tee hänestä arvostettua ja kuuluisaa, mutta silti hän jatkaa omaa työtään. Riittää, että hän itse tietää olevansa oikeassa. Silti jyrkän ulkokuoren takaa näkyy välillä vilauksia haikeudesta ja yksinäisyydestä.

Mieletön ironia, joka suodattuu tutkijamme mielipiteistä, on kirjan parasta antia. Hän laukoo mielipiteitään mm. nenäkarvojen kasvusta, appelsiinin oikeanlaisesta kuorimistavasta ja siitä millaista on olla hyvä ihminen. Pakko jälleen vastoin tapojani liittää muutama ylimääräinen lainaus.

"Naisen lanteet keinuvat puolelta toiselle kuin vene aallokossa, ja sen nähdessäni minä tulin melkein merisairaaksi."
"Ehkä minun sieluni muistuttaa kuivattua rusinaa, mutta en voi vihata itseäni, koska ei minulla ketään muutakaan ole."

Kaiken tämän kielellisen kunnioitettavuuden jälkeen en voi kuitenkaan olla miettimättä, että mikä tämän kirjan syvempi ansio oli. Se oli mukavaa luettavaa, hauska ja todellisuudentuntuinen, mutta minä en siitä mitään kovin paljon syvyyspohjaa löytänyt. Koska oikeastikin olemassa olleen tutkijan merkinnät ovat täysin keksittyjä lopun kirjettä lukuunottamatta, olisin mielelläni nähnyt tarinassa hieman rytminvaihteluita. Nyt se oli samaa massaa koko sadanviidenkymmen sivunsa mitalta, eivätkä alku ja loppukaan mitenkään erottuneet. Jäin odottamaan sitä potkua, joka olisi nostanut teoksen seuraavalle tasolle.





1 kommentti:

  1. lainauksesi toivat mymyn huulilleni..
    niin ja tuo ihana pysähtynyt kello. se täytyy muistaa..
    Vois vaikka lukeakin =)

    VastaaPoista

peikkoneito kiittää kommenteista - jokaisesta