TTT - LUKUPAIKAT

Tiistai on taas täällä ja niin on myös tuesday top ten! Kirsi veti taas askeleen paremmaksi listaamalla halloweenin kunniaksi pelottavimpia kirjoja. Minä kun en ole lukenut ensimmäistäkään Kingiä tai muuta kauhuun listattavaa kirjaa, joten minun kauhulistauksestani olisi tullut sangen nössö. Sen sijaan toista viikkoa jatkuvan flunssan kunniaksi listaan lempparilukupaikkojani, niitä kun on tullut kulutettua viime aikoina.

10. Sauna
Ei siis sauna yleensä, mutta tähän liittyy yksi tarina. Olin joskus isoäitini luona samaan aikaan kuin pienemmät serkkuni. Uusin Harry Potter (olisiko silloin ollut Liekehtivä pikari?) oli juuri ilmestynyt ja kun en muuta rauhallista lukupaikkaa keksinyt, kömmin saunan lauteille sitä lukemaan. Siellä oli kyllä ikkuna, muuten olisi voinut tulla aika klaustrofobinen olo. Muutenkin kyllä lukisin saunassa mielelläni jos joku kehittäisi kostumattoman kirjan ja huurustumattomat silmälasit.
9. Ranta
Mikäs olisikaan parempi paikka kesäiselle lukuhetkelle kuin auringonpaisteinen ranta? Rusketuskin tulee kuin itsestään kun uppoutuu kirjaan... ja palaminen yleensä heti perässä.
8. Pihakeinu
Kahden koivun alla pihakeinussa saa vaikka sadekin tulla, eikä silti tarvitse lähteä kirjoineen sisälle.
7. Vessa
Tunnustaudun täten vessalukijaksi!
6. Kampus
Ennen luentoa, hyppytunnilla, ruokailun lomassa jos ei saa ketään seuraksi, luennon jälkeen... Aina yleensä mukana kulkee joku romaani, johon voi tukeutua kun koulukirjat tunkevat korvista ulos.
5. Kahvilan nurkkapöydät
Nämä on yleensä varattu tenttilukemiselle, mutta kyllä niissä romaaneja tietysti mieluiten lukisi. 
4. Kirjasto
Ai, täälläkin voi lukea?
3. Bussi
Mieluiten pidemmän matkan bussi, kuten täältä Turusta kotikonnuilleni Poriin. Kaupunkibussissa lukeminen on turhan vaarallista kun silloin tulee helposti ajaneeksi oikean pysäkin ohi.
2. Sohva
Pari kynttilää ikkunalaudalle, suitsuketikku palamaan ja lukuhetki voi alkaa.
1. Sänky
Se on se loppujenlopuksi paras paikka lukea. Mikä olisi parempaa raskaan päivän jälkeen kuin käpertyä peiton alle hyvän kirjan kanssa? Illalla ei tule uni silmään ilman kirjaa, ja vaikka joskus se tulee vieläkin hitaammin jännän kirjan jälkeen, onpahan ainakin päivän murheet karistettu pois ajatuksista.

Charles Courtney Curran: Girl Reading (1797)

  
Missä te mieluiten luette?

KIRJAMESSUKUULUMISIA

Eilen oli kyllä yksi antoisimmista päivistä aikoihin - nimittäin kirjamessut. Tuliaisina sieltä sain paljon kokemuksia, kirjoja sekä kipeät niskat niiden kantamisesta.

Messuseurakseni sain Sannan, jonka kanssa oli kiva päivä aloittaen aamun junamatkasta ja päättyen samaiseen matkaan takaisinpäin. Meillä oli aika samanlaiset intressit päivälle, ei tarvinnut riidellä ketä mennään missäkin vaiheessa kuuntelemaan ja minne suunnataan seuraavaksi, nälkäkin tuli molemmille yhtä aikaa. 

Kustantamoiden tarjontaa oli kiva kierrellä katsomassa, vaikka hinta ei antanutkaan myöten ostaa kirjoja uusina. Lavoja oli ripoteltu pitkin messualuetta ja lähes jokaisen nurkan takana näki kirjailijoita puhumassa teoksistaan. Tarkemmin kävimme kuuntelemassa Johan Bargumia, Aki Ollikaista, Tuomas Kyröä ja Joel Haahtelaa. Kyrö taisi olla näistä selvästi suosituin; jok'ikinen tuoli oli täynnä ja väkeä parveili niiden ympärilläkin niin, että hyvä kun näki vilauksen itse lavasta. Haahtelasta kiinnostuin haastattelun perusteella yhä enemmän. Hänen tuotoksistaan olen pitänyt, mutta en myönnä itseäni sellaiseksi haahtelistiksi kuin muutama muu. Jotenkin hänen mielenmaailmansa oli kiehtova, ja enpä ole ikinä kuullut niin hyvää vastausta kysymykseen miksi kirjoitat.

Aktikvariaattien puolella tuli vietettyä paljon aikaa, vaikka suosikkipuoti löytyikin nopeasti. Kun kaikki kirjat ovat kolme euroa, on innostus taattu, mutta kun vielä kymmenellä eurolla saa neljä, on toivo rahojensa säästämisestä turha. Ensimmäisten neljän satsiemme jälkeen palasimme vielä päivän päätteeksi hakemaan toiset samanlaiset. Kumma miten sieltä hyllyistä löytyy aina jotain kiinnostavaa uutta vaikka ne katsoisi monta kertaa läpi.

Mukaan lähti yhteensä 12 kirjaa. Puolustukseksi on sanottava, että ei noihin mennyt rahaa kuin reilut 30 euroa, ja kaikki olivat uusia tai muuten vaan hyvässä kunnossa.

Ensimmäinen nelikko sisälsi:
Iida Rauman Katoamisten kirjan
Turkka Hautalan Salon
Bo Carpelanin Kesän varjot 
Ja Alice Walkerin Häivähdyksen purppuraa
 

Yksikseen löytyi Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias, joka on kiinnostanut minua jo pitkään. Luin siitä joskus kuukausia sitten jostain blogista, mutta koska muistin nimen olevan Kabulin kirjakauppa, en löytänyt sitä hakemalla kirjastosta enkä googlesta. No, nyt löytyi, ja tuli varmistettua nimen oikea kirjoitusasukin.

Seuraava joukkio löytyi Bazarin pöydästä, jossa viiden euron kirjoja sai kympillä kolme. Ilokseni löysin yhden viime vuoden suosikkilukukokemuksistani, Geert Kimpenin Kabbalistin ja sen seuraksi Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot sekä Jennifer Lee Carrellin Shakespearen salaisuuden.

Lopuksi paluu lempparihyllylleni tuotti vielä
Michael Cinnunghamin Säkenöivät päivät,
Piia Postin Talven jälkeen valon,
Bo Carpelanin Alkutuulen
ja Mikko Rimmisen Nenäpäivän




Kotiinpaluussa yksi paras asia oli uusien kirjojen hipelöinti ja niiden sijoittelu kirjahyllyyn. Täytyy tunnustaa, että vaikka etukäteen epäilinkin ettei sinne mahdu kuin pari kirjaa lisää, sain mahdutettua niitä kokonaista kymmenen. Nyt on hylly kuitenkin auttomattomasti täysi ja täytyy varmaan toivoa joululahjaksi kirjojen sijaan uutta kirjahyllyä.

TUESDAY TOP TEN - LASTENKIRJAMUISTOT

Tämö hauska idea alkoi viime viikolla edetä kirjablogeissa ja innoistuinpa minäkin siitä. Mielessä olisi varmaan sata kategoriaa vakavista hullunkurisiin, parhaista huonoimpiin ja menneestä nykyiseen. Odottakaapa vain! 

Viimeviikkoisista listauksista jäi erityisesti mieleen Kirsin Kymmenen kirjaa, joita en tule koskaan lukemaan,vaikka kenties pitäisi. Teki mieli yrittää listata oma kärkikymmenikkö tähän kategoriaan, mutta en onnistunut löytämään kymmentä, joita voisin vahvalla äänellä luvata olla lukematta - ja nekin vähät samoja kuin Kirsillä. 

Sitten päätin lähteä Lauran ja Irene K:n linjalle lapsuudenkirjojen pariin. Ensin lähdin kohti Anni Polvia ja Viisikoita, mutta kun sattumalta olin viikonloppuna kotosalla, oli pakko kaivaa vanha lastenkirjalaatikko esille. Sitä selatessa sukelsin aikaan, jolloin en vielä osannut lukea, mutta nautin silti kirjoista ihan yhtä paljon - kuunnellen. Tästä tulikin siis lapsuuden kuvakirjojen lista. Minulle kun on luettu ääneen ihan pienestä asti, siitä kai kirjarakkautenikin kumpuaa. 
Tässä siis lapsuuteni kuvakirjojen kärkikymmenikkö: 

10. Aino ja tiikeri (Kristiina Louhi)
Minulla oli muitakin Ainokirjoja ja pidin niistä kaikista. Mutta tämä on erityinen siksi, että kerran se oli minulla mukana päiväkodissa ja kun meillä aina ennen päiväunia luettiin joku kirja, silloin luettiin minun Ainoni. Muistan vielä, että kun se oli luettu, sain sen viereeni sänkyyn ja olin iloinen ja ylpeä kun minun kirjani oli luettu!

9. Hyvä hammaskeiju (Fran Thatcher / Kath Mellentin / Tim Wood / 
Sanna Lukander)
Tässä oli vain niin ihanat karkkivärit ja suloisesti piirretyt keijut. Kannessa oli vielä tarralla kiinni pieni pussi, johon irronneen hampaan saattoi sujauttaa. Minun hammaskeijuni kyllä haki hampaani tyynyn alta eikä mistään pussista. 

8. Punasilmäinen lohikäärme (Astrid Lindgren / Ilon Wikland)
Pieni sikolätissä asusteleva ja kynttilänpätkiä syövä lohikäärme olisi ollut haluttu lemmikki. Tosin kirjan lastenkin luota se lensi pois. 
 
7. Käpymetsässä punertaa (Kazuo Iwamura / Sinikka Sajama)
Tätä oli kivaa lukea synttäreitteni tienoilla lokakuussa kun puiden lehdet olivat samanvärisiä kuin pienten oravanpoikasten ihmettelemät kirjassa. Silloin vielä satoi lokakuussa joskus luntakin.

6. Tiikerin kadonneet raidat (Walt Disney) 
Tämä oli pienenä hauska kirja, mutta ei mikään erityinen lemppari. Tärkeäksi sen teki kuitenkin vähän myöhemmin se, että opettelin sen avulla Nalle Puh -hahmojen piirtämistä. Sitkeästi yritin saada niistä samannäköisiä kuin kirjassa, mutten oikein koskaan onnistunut.

5. Natalia Nukentekijä (Kirsti Manninen / Pirkko Kanerva)
Tämä oli kuvakirjoistani kenties kaikkein taiteellisin. Tulevana käsityö- ja askarteluihmisenä lumouduin tietysti nukkejen ja nukkekotien maailmasta, jossa oli mukana myös vähän taikuutta.

4. Eukko pikkurilli mustikassa (Alf Prøysen / Björn Berg / Kirsti Kunnas)
Silloin tämä oli ehkä enemmän äidin suosikki kuin minun, mutta sittemmin olen ymmärtänyt kunnolla sen hienouden. Pippurinen eukko huijaa niin kettua, sutta kuin karhuakin ja oppii että jurottaviin ukkoihin tepsivät vain pannukakut mustikkahillolla.

3. Turlutiinit ja aurinkojuoma (Anne-Marie Chapouton / Taija Sippel / 
Gerda Müller)
Tämä oli yksi lapsuuden ehdoton suursuosikki, auringonkeltainen kirja iloisista pikku turlutiineista, joiden kylään olisin halunnut muuttaa (mutta olisin kyllä ollut liian iso). 
 
2. Kettusten koulukirja (Aulikki Miettinen)
Tämä oli varmaan kaikkein useimmin luettu kirja, ja kun mentiin kirjastoon niin sieltä piti lainata kokonainen kasa kettusia. Tästä olen myös kuulemma kysynyt pikkuisena hauskoja kysymyksiä, kuten että miksi Siiri-Sofia pyyhkii pullalla poskea?? (pitelee siis sämpylää kädessään posken edessä).

1. Kuinkas sitten kävikään? (Tove Jansson)   
Tätä on luettu ihan pikkuruisena, jolloin se oli vähän pelottava, vähän isompana, jolloin kurkistusaukot olivat parasta, sitten kun itse oppi lukemaan se ei tuntunut muiden kuvakirjojen tapaan lapselliselta, ja tietenkin vielä aikuisenakin se lumoaa ja siitä löytää uutta joka lukukerralla.  

Mary Cassatt: Nurse reading to a little girl (1895)

Mitä te muut luitte ihan pieninä?

"HÄN OLI TOISESTA MAAILMASTA, ERILAINEN. MUTTA NIIN OLIN MINÄKIN, SALAA."

Sarah Winman:  
Kani nimeltä jumala
Englanninkielinen alkuteos:  
When God Was a Rabbit (2011)
Suomennos: Aleksi Milonoff
Tammi, 2012
324 sivua

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Tämä oli yksi syksyn uutuuksista, joita eniten odotin. Kannen kuvassa ja takakannen tekstissä oli valtavasti lumovoimaa, joka antaa odottaa itse kirjaltakin paljon. Pelkäsin kirjan musertuvan ennakko-odotuksien taakan alle, mutta onneksi se pysyi pinnalla!

Kirja kertoo Eleanor Maudin, Ellyn kasvutarinan peilaten sitä hänen veljensä Joen ja ystävänsä Jenny Pennyn tarinoihin. Elly on lapsena juuri sillälailla hieman erikoinen, ettei oikein koskaan sopeudu joukkoon. Siksi hänellä onkin erityisen lämmin suhde veljeensä, joka omalta osaltaan täydentää häntä. Veli myös hankkii tytölle tämän ensimmäisen oikean ystävän, belgianjänis Jumalan. Toisen ystävän hän saa erikoisesta luonnonlapsesta, Jenny Pennystä, joka tekee hänestä kokonaisen, on hänen toinen puoliskonsa. Maailma heittää kolmikon erilleen, mutta heitä yhdistäviä lankoja se ei saa poikki, vaikka yrittääkin. Aikuisuus ei tule heille helpolla, mutta onneksi on aina olemassa mahdollisuus aloittaa alusta.

Ensimmäisen osan hellyttävän lapsenomainen tunnelma kasvaa aikuisuuden mittoja vastaavaksi kypsyydeksi tuoden mukaan uutta vakavuutta ja entistä tummempia sävyjä. Samoin Ellyn kertojaääni kasvaa vaivihkaa lapsen maailmasta kohti täysikasvuisuutta, heijastaen kokoajan ikänsä ja ympäristönsä kaikuja. Vaikka muiden lukijoiden tapaan erityisesti ensimmäinen osa vei sydämeni, oli toinen osa sille luonnollinen toinen puolisko, jota ilman ensimmäinen olisi jäänyt vajaaksi.

Romaani osaa olla samaan aikaan vakava ja hersyvän hauska, viaton ja silti ironiantajuinen. Monien muiden kirjojen tapaan se ei tasapainoile vaihdellen vakavuuden ja hauskuuden rajalla vaan on nimenomaan niitä molempia samaan aikaan. Se on tiukasti nykyajassa kiinni monine tuoreine kysymyksineen, mutta tuntuu samalla hellyttävän vanhanaikaiselta, jotenkin retrolta. Ehkä tunne tulee kansikuvan omenanpunaisista kengistä tai Ellyn ja Jenny Pennyn mielikuvituksellisista puuhailuista tai ehkä jumalan hieman pikkuvanhasta äänestä. Kuitenkin se tekee kirjasta jotenkin todella omanlaisensa, uniikin. 

Kirjaa on blogeissa verrattu niin Irvingiin kirjoitustapansa puolesta kuin Shafferin/Barrowsin Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville herttaisen rakastettavuutensa vuoksi. Allekirjoitan ehdottomasti nämä huomiot. Oli myös ilo lukea muita blogiarvioita kun ne olivat samaa mieltä, mutta ilmaisevat sen kaikki eri sanoilla. Jotenkin siksi tästä olikin vaikeaa kirjoittaa. Adjektiivit kun loppuvat kesken, eikä juonestakaan halua paljon ennakkoon kertoa. Kuten kirjan ensimmäisenä löytänyt Laurakin sanoi, se pitää itse kokea.

 





Jumalan ääntä ovat kuunnelleet myös Laura, Katja, Sara, Tuulia ja Villasukka kirjahyllyssä.

WSOY:N KIRJALLINEN ENSI-ILTA

Vihdoinkin tällaisia kirjallisia iltamia tapahtuu muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. Kun ei tällaisella tavallisella opiskelijalla ole arkipäivänä aikaa tai varaa matkustaa sataaviittäkymmentä kilometriä molempiin suuntiin.

Ja mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa syntymäpäiväänsä kun pukeutua hienosti ja mennä yhteen Turun hienostuneimmista klubeista kuuntelemaan ja keskustelemaan kiinnostavasta kirjallisuudesta. 

Ensialkuun olo oli hieman eksyksissä oleva kaikkien niiden kirja-alan ammattilaisten joukossa kynttilöillä valaistussa juhlasalissa skumppapikarillisten äärellä. Onneksi mukana oli myös tuttua seuraa - lukupiirikollegani Anni, Riina, Sanna ja Tuulia, sekä Kirsi, joka ensimmäisestä tapaamiskerrasta huolimatta tuntui tutulta, niin kuin olisi pidempäänkin tuntenut.

Itse tilaisuus oli kiinnostavasti rakennettu. Kirjoihin tutustuttiin joko trailerien tai luettujen katkelmien perusteella ja sen jälkeen uppouduttiin kirjailijan haastattelun kautta syvemmälle kirjoitusprosessiin ja kirjojen taustoihin. Esittelyssä olivat Annukka Salaman fantasiaesikoinen Käärmeenlumooja, Martti Turtolan historiallinen Mannerheimin ristiriitainen upseeri, Riku Korhosen rakkaustarinaan Nuku lähelläni, Pete Suhosen huumoria ja vakavaa aihetta yhdistelevä Hitlerin kylkiluu, Panu Rajalan hauska elämänkerta Veikko Huovisesta Hirmuinen humoristi, Taina Latvalan äiti-tytär-kasvutarina Välimatka, ja Pekka Hiltusen Lontooseen sijoittuva jännitysnäytelmä Sysipimeä. 

Vaikka kuunteleminen kuinka kiinnostavaa olikin, nenän alla tuoksuva ruokapöytä vei välillä huomiota toiseen suuntaan. Ehkäpä pieni tauko haastatteluiden välissä olisi ollut paikallaan, vaikka sellainen ruokatauon mittainen. Silti tilaisuus oli mielestäni todella hieno, ja yksi sen hienoimmista tuliaisista oli uusiin kirjoihin tutustuminen, sain nimittäin lukulistalleni pari kirjaa, jotka jostain syystä olin kokonaan aiemmin ohittanut.

Tietenkin tuliaispussi oli yksi illan jännittävimmistä seikoista. Suomalaisen tuolikirjan lisäksi pussista paljastui joku illan aikana esitellyistä romaaneista. Minun pussini uumenista löytyi Hitlerin kylkiluu, joka olikin tehnyt esittelyssä suuren vaikutuksen ronskilla huumorillaan. Kävin vielä jännittyneenä hakemassa kirjaani kirjailijan omistuskirjoituksen ja se tekeekin kirjan heti jollain tavalla todella arvokkaaksi. 

Kiitos hienosta illasta, näitä lisää!

"IHAN KUIN OLISI OLLUT PAKATTUNA PUSSIIN JO VUOSIKAUDET JA SITTEN YHTÄKKIÄ PÄÄSEE ULOS."

Richard Yates: 
Revolutionary Road
Englanninkielinen alkuteos:  
Revolutionary Road (1961)
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2008
388 sivua

Kun Frank ja April Wheeler olivat nuoria ja rakastuneita, he uskoivat saavuttavansa elämässä vielä jotain suurta. Frankista ei kuitenkaan tullut mitään konttorirottaa kummempaa ja April on joutunut hautaamaan haaveet näyttelijättären urasta. Kliseinen esikaupunkielämä tylsine naapureineen tuntuu tuskallisen tyhjältä.
   Wheelerit alkavat unelmoida muutosta Pariisiin. Uusi epäsovinnainen elämä romanttisessa Euroopassa näyttäytyy heille täydellisenä pakotienä arjen latteudesta. Sydäntäsärkevät myötätuntoisesti ja murhaavan terävästi Richard Yates näyttää, miten Frank ja April aidompaa elämää tavoitellessaan tulevat lopulta pettäneiksi paitsi toisensa myös omimman itsensä. 

Revolutionary Road on pitkään kummitellut lukupiirimme seuraavan kirjan mietinnässä, mutta aina jäänyt jotenkin valitsematta. Nyt se vihdoin sai oman vuoronsa. 

Tämä oli kokonaisuudessaan vahvojen tunteiden kirja, mutta päällimmäisin tunne minulla oli kyllä kiukku. Kirjassa kerrotaan ihmisistä, jotka kaikki luulevat olevansa parempia kuin naapurinsa. Näille ihmisille paikalleen jämähtäminen ja senhetkisestä elämästä nauttiminen ovat kirosanoja, eikä kukaan ole tyytyväinen mihinkään. Pitää tavoitella korkeammalle, saavuttaa ne korkealentoiset unelmansa ja olla kultturellimpi, sivistyneempi, älykkäämpi kuin muut. Lapset ovat elämänilon sijaan kahlitseva ankkuri, jonka sitomana joudutaan sopeutumaan normaalin tylsän ähiöperheen elämään. 

Juuri näin on käynyt myös Frank ja April Wheelerille. Aprilin näyttelijänhaaveet vaihtuvat kotiäitiyteen ja Frankin lupaavalla alulla oleva työura tylsään paperinpyörittelyyn mitäänsanomattoman firman konttoritalossa. Sisäisesti he tietävät kuitenkin olevansa parempia, koska eivät ole alistuneet olosuhteiden armoille vaan jaksavat pitää haaveitaan elossa. Hienompi elämä kangastelee silmissä, ja siksi perhe alkaakin suunnitella muuttoa Eurooppaan.

Wheelerien lisäksi kirjassa tutustutaan muutamiin heidan naapureihinsa, joilla on enemmän tai vähemmän suuria tavoitteita. Pohjimmainen kysymys kirjassa tuntuukin olevan se, että kuka onkaan lopulta onnellisin - nykyiseen elämäänsä saumattomasti sopeutuneet, paremmasta jalat maan pinnalla haaveilevat, vai Wheelerien kaltaiset.

Kirja on upeasti kirjoitettu ja sen draaman kaari ulottuu loppumetrien käänteisiin asti. Hahmot ovat moniulotteisia, mutta en oikein tavoita sitä heidän sisintään. He ovat ehkä yksinkertaisesti liian kaukana minun maailmastani, enkä oikein ymmärrä heidän tapaansa ajatella.

Jäin miettimään kysymystä onnesta. Frankille ja Aprilille tuntui olevan tärkeintä näyttää ulospäin olevansa tärkeitä, ja siinä sivussa unohdettiin niin perheen kuin itsensäkin tarpeet. He eivät olleet onnellisia, koska eivät halunneet olla onnellisia siinä elämäntilanteessa, ikäänkuin onni keskeneräisissä puitteissa olisi itsensä ja unelmiensa pettämistä. Ajatusleikki siitä, mitä olisi tapahtunut jos he olisivat saavuttaneet kaiken haluamansa, on myös kiinnostava. Heidän luontoonsa kai kuuluu tavoitella aina enemmän, joten tuskinpa he olisivat olleet onnellisia edes maailmankuuluna näyttelijättärenä ja huippuluokan liikemiehenä fiinissä talossaan jossain Euroopan kulturelleimmassa kaupungissa. 

Jos lasketaan lukiessa noussut ärtymystasoni, voisi helposti olettaa etten pitänyt kirjasta. Enkä oikeastaan pitänytkään - se oli yleistunnelmaltaan jotenkin synkän väritön, ja minähän rakastan värejä. Kuitenkin ymmärrän teoksen kirjalliset arvot ja tunnustan sen loistavasti kirjoitetuksi kirjaksi ja hienoksi ihmiskuvaelmaksi voimakkaita tunteita unohtamatta. Tajusin tätä kirjoittaessani ensimmäisen kerran, että kirjasta ei tarvitse pitää vaikka se onkin mielestäni hyvä. 

Revolutionary Roadia ovat ajaneet myös Amma, Ideanus, Kaisa, Laura, Leena Lumi ja Merenhuiske.

Lukupiirimme kokoontui tänään hilpeän kaatosateen ropistessa ulkona. Ilma oli hyvinkin kuvaava, koska kirjasta tuli itselläni ainakin samalla tavalla jotenkin kaunis, mutta samalla surullinen olo kuin sateesta. 

Jotenkin ehkä olimme kirjan kanssa eri aaltopituudella kun aloimme jo pian harhautua sivupoluille. Nostimme kuitenkin Yatesin hienon kirjoitustyylin esille, ja häntä verrattiin mm. Cunninghamiin. Lukukokemuksiimme vaikutti myös paljon se, oliko nähnyt elokuvan vai ei. Itse sitä en ollut nähnyt, ja kirja olisikin varmaan menettänyt osan tehostaan jos olisin tiennyt lopun tapahtumat etukäteen. Jo kirjaa lukiessa huomasi miten elokuvallinen se on, miten se varmasti kääntyisi loistavaksi elokuvaksi. Ja kääntyihän se, kun oli ehdolla ja voitti vaikka kuinka monta elokuvapalkintoa. Ehdottomasti katselulistalle!

NOBEL-PALKINTO, NO MENIKÖ OIKEIN?

Jo toisen kerran peräkkäin Nobelin kirjallisuuspalkinto menee kirjailijalle, josta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Katson kyllä lukevani melko paljon, ja keskustelevani kirjoista sitäkin enemmän, mutta silti olen aina ihan ummikko mitä tulee Nobel-veikkailuihin. 

Jos minulta olisi kysytty suosikkia, olisin päätynyt johonkin tuttuun laatukirjailijana pitämääni taiteilijaan, kuten Haruki Murakamiin, Joyce Carol Oatesiin tai Margaret Atwoodiin. Heille sen kyllä mielelläni soisin, jos ei tänä vuonna niin sitten seuraavina. Toisaalta jos olisi pyydetty arvaamaan lopputulos, olisin luultavasti vastannut juurikin että joku kiinalainen, josta en ole ikinä kuullutkaan. Ja sehän meni tavallaan oikein.

Tänä vuonna palkinto siis meni kiinalaiselle Mo Yanille. Raadin mukaan hänen "hallusinatorisessa realismissaan" yhdistyvät kansantarut sekä historia ja nykyaika. 

Mo Yanin kirjoja ei ole vielä suomennettu, mutta Otava on uutisoinut julkaisevansa kirjat Life and death are wearing me out ja Big breasts & wide hips suomeksi. Paineita luovaan suomennosurakkaan ryhtyy kiinankielen kääntäjä Riina Vuokko. 

Kiinnostavilta kyllä kuulostavat tuoreen palkinnonsaajan kirjat. Varsinkin nimet ovat jotenkin niin ihastuttavan rohkeita ja puhuttavia. Täytyy ehdottomasti tutustua lähemmin kun ne aikanaan suomeksi ilmestyvät.