lauantai 22. lokakuuta 2011

"KAIKKI TÄSSÄ MAAILMASSA ON ENNALTA ANTEEKSIANNETTUA JA SITEN MYÖS KYYNISESTI SALLITTUA."

Milan Kundera:  
Olemisen sietämätön keveys
Tsekinkielinen alkuteos: 
Nesnesitelná lehkost bytí (1983)
WSOY, 1988
390 sivua

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu.
   Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset. Heistä tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.
   Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset.

Eipä sitten tälläkään kertaa osattu valita yhtään helppolukuisempaa kirjaa lukupiirimme kanssa. Ensimmäisen parin kappaleen jälkeen teki mieli ehdottaa, että siirrytäänkö vaikka Nalle Puhiin tytöt, jookos. Minusta olemisen sietämätön keveys on hyvä esimerkki todella taitavasta kirjailijasta, joka silti ei saa aikaan eheää lopputulosta. Lukiessa tuntui kokoajan siltä, että tästä pitäisi tykätä, mutta enpäs vain tykännytkään, ainakaan niin kovin paljon. 

Kirja jakaantuu erilaisiin olemassaoloa filosofioiviin pohdintalukuihin, ja toisaalta neljän henkilön elämää seuraaviin katkelmiin. Usein näiden välille on onnistuttu rakentamaan sopivia aasinsiltoja, mutta välillä filosofiakappaleet tuntuvat irrallisilta ja hankalilta. 

Itse henkilöitä on minusta liikaa. Terezan ja Tomásin tarina oli kiinnostava ja heidän merkilliseen, tarpeeseen nojaavan suhteensa kuvaamisen olisi voinut minusta käyttää enemmän sivuja. Sabina ja Franz taas tuntuivat välillä täysin ylimääräisiltä ja tuo neljän henkilön ja usean eri maan rajojen yli pomppiva juoni oli välillä aika kankeaa.

Filosofia tuntuu olevan Kunderan ominta aluetta, ja niihin hän tuntuu vuodattaneen koko sydämensä. Yritin kohteliaasti hänen vuokseen keskittyä niihin kunnolla, vaikka silti odotin malttamasttomasti taas pääsyä itse tarinan pariin. Silti täytyy myöntää, että näissä kohdissa kirjailijan kielellinen lahjakkuus pääsee hyvin oikeuksiinsa; en ole koskaan tavannut kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa yhdeksän lukua putkeen paskasta ja sen vastakohtana pitämästään kitchistä ilman että lukijaa alkaa yököttää. Paskastakin siis saa taidetta kun on oikea henkilö asialla. 

Kirjassa oli puolensa, mutta siitä ei saatu rakennettua sellaista yhtenäistä kokonaisuutta, joka mahdollistaisi nautittavan lukukokemuksen. Silti voi olla, että minulla yhtenäisemmässä maailmassa eläneenä lapsena ei ole tarpeeksi tarttumapintaa suljettujen rajojen ja vakoilujen aikaan. 








Olimme tämän kirjan suhteen melko samanlaisissa tunnelmissa. Lähes kaikki olisivat toivoneet lisää painoarvoa Terezan ja Tomásin tarinalle, pitivät filosofiakatkelmia vaikeina ja kiittelivät lukujen lyhykäisyyttä. 

Ehkä kukaan meistä ei ihan lähitulevaisuudessa tule lukemassa lisää Milan Kunderan kirjoja. 

Kuitenkin kaikkien mielestä tässä oli silti aineksia, potentiaalia, kun ne vain sai kaivettua kaikkien vaikeuksien takaa esiin.

Kiitos taas tytöt, Anni, Riina, Sanna ja Tuulia!

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

"ZEUS TÄYTYY PITÄÄ EROSSA MORSIUSNEIDOISTA, MUTTA HÄITÄ EI VOI VIETTÄÄ ILMAN HÄNTÄ."

Marie Phillips:  
Huonosti käyttäytyvät jumalat
Englanninkielinen alkuteos:  
Gods Behaving Badly (2007)
Bazar, 2009
301 sivua

Olympos on ikuinen. Lontoo on jumalainen. Kreikkalaiset jumalat eivät unohtuneet antiikkiin, vaan elävät tälläkin hetkellä Pohjois-Lontoossa kimppakämpässä. He ovat menettäneet voimiaan ja ovat perin ikävystyneitä, mutta tekevät edelleen samaa kuin menneinä aikoina: kinastelevat pikkuasioista ja punovat juonia, kostoja ja lemmenseikkailuja. 

Jotain on myös muuttunut. Apollon on TV-meedio, Artemis ulkoiluttaa ammatikseen koiria, Afrodite myy puhelinseksiä ja Zeus pysyttelee vintillä poissa tieltä. Maalliset asiatkin tuottavat huolta: asunnossa on kauhea sotku, eikä hyvän siivojan löytäminen ole helppoa Lontoossa. Onnekseen jumalat löytävät reipasotteisen Alicen, joka ottaa työn vastaan - mutta jumalten ja kuolevaisten kohtaaminen ei ole ennenkään sujunut ilman törmäyksiä...

Tämäkin käveli mukaan kirjamessuilta. Olen tutustunut paljon antiikin ajan eepoksiin ja jumaltaruihin, ja minua minusta idea sijoittaa nuo villit ja seikkailuhenkiset hahmot nykyajan Lontooseen on todella kiinnostava. Sitä paitsi takakansi viittaa vahvan satiiriseen tyyliin, ja sellaista olen lukenut aika vähän ja omistan sitäkin niukemmin.

Satiiria kirja pursuikin sitten yli ja ympäri. Parin ensimmäisen sivun jälkeen tuntui niin käsittämättömän kummalliselta että melkein lopetin siihen paikkaan. Tekstin sävy on hyökkäävä ja vyörytti kaikki jumalperheen luurangot heti lukijaparan niskaan. Kun kirjan ensimmäisiin sivuihin sisältyy paitsi sukurutsan harrastamista, seksipuheluihin vastaamista kuin tv-meedion haavettakin, ei lukija saa aukiloksahtanutta suutaan hetkeen kiinni. Vaikka alku pelästyttää helposti pois, se myös herättää uteliaisuutta - miten ihmeessä tästä sopasta saa kirjoitettua tarinan?

Itseasiassa aloin jotenkin pitää kirjasta. Hyökyaaltomaisesti etenevään juoneen tottui ja kaikkine outouksineen jumalien elämä on aika kiinnostavaa. Onneksi saamme myös ihmisnäkökulman; tyttö nimeltä Alice päätyy siivoojaksi tähän merkilliseen taloon ja hänen ystävänsä Neil roikkuu perässä huolestuneena - ja auttamattomasti rakastuneena. Tähän kuvioon kun sekoitamme yhden hyvin tähdätyn amorin nuolen, sammuneen auringon, pelastusretken manalaan ja aimo annoksen mustasukkaisuutta, rakkautta ja vahingoniloa, saamme totisesti aikaan aikamoisen tarinan.

Ylipäätäänkin antiikin jumalien mahdollinen olemassaolo nykymaailmassa on kiehtova ajatus. Antiikin jumalathan ovat ihmisenkaltaisia, ja heidän pariutumisestaan ihmisten kanssa syntyivät heerokset, kuten Herakles. He ovat kaikki jollain kieroutuneella Zeuksen lapsia, ja samalla silti suhteessa isäukkonsa kanssa. Kirjailija ei siis ole keksinyt hahmojen toikkarointia, vaan noudattaa hyvinkin tarkkaan muinaisten eeposten luomaa kuvaa. Ainoa erityinen piirre on nykyaika ja sen tuomat uudet mahdollisuudet. Minusta on jotenkin loogista, että antiikin rakkauden jumalatar on perin epäromanttiseen nykyaikaan turhautuneena päätynyt myymään puhelinseksiä saaden tyydytystä ainoastaan siitä, että kaikki pitävät häntä maailman kauneimpana olentona - kuten ovat aina pitäneet.

Tässä kirjassa riitti huumoria, seikkailua ja toimintaa, eikä sitä voi ottaa millään tasolla vakavasti. Silti pidin tästä, se oli omintakeisella tyylillään piristysruiske kaikkien niiden surullisenkaihoisten draamojen keskellä, mitä nykykirjat tuppaavat välillä olemaan. Suosittelen kaikille, joilla riittää huumorintajua ja kärsivällisyyttä päästä alkujärkytyksestä ohi.


perjantai 14. lokakuuta 2011

PUE BLOGISI PINKKIIN

Amma haastoi ajattelemaan pinkkejä asioita tänä perjantaina.

"Perjantaina 14.päivä vietetään Roosa Nauha -päivää.  Amman lukuhetki osallistuu tempaukseen sonnustautumulla vaaleanpunaiseen. Haastan kaikki kanssablogistit pukemaan bloginsa tavalla tai toisella pinkkiin sekä tukemaan rintasyöpätutkimusta joko lahjoittamalla tai ostamalla keräystuotteita. Kaikki mukaan tekemään hyvää ja sana kiertämään!"

Nyt ei rahallinen tilanne anna myöten lahjoittamiseen, mutta olen ajatuksessa ja hengessä mukana. Voimia kaikille jotka tai joiden läheiset joutuvat tämän kanssa kamppailemaan!

Puen nyt blogini pinkkiin muutamilla pinkeillä kuvilla. Maailmassa on paljon kaikkea vaaleanpunaista...














































































































Liity sinäkin mukaan!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

"SINÄ OLET PARAS YSTÄVÄNI ELÄMÄN LOPPUUN ASTI."

John Boyne:  
Poika raidallisessa pyjamassa
Englanninkielinen alkuteos:  
The Boy in the Striped Pyjamas (2006)
Bazar, 2008
204 sivua

Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava tarina. Yleensä takakannessa kerrotaan jotain kirjan tapahtumista, mutta tässä se luultavasti häiritsisi lukukokemusta. On tärkeää, että aloitat kirjan tietämättä liikaa sen juonesta.

Kun avaat tämän kirjan, lähdet matkalle yhdeksänvuotiaan Bruno-pojan kanssa. (Tämä ei kylläkään) ole kirja yhdeksänvuotiaille.) Ennen pitkää saavutte Brunon kanssa aidalle. Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa.  

Tämä kirja on nakuttanut pitkään takaraivossa, mutta tuntui olevan mahdotonta hankkia. Kirjaston lainajono oli melkoinen ja kirjakaupastakin painokset loppu. Lopulta kirjamessuilta tärppäsi, ja ihan uutukainen sinikantinen ihanuus siirtyi kirjahyllyyni viitosen sopuhintaan. 

Ja kyllä tämä lunasti kaikki odotukseni. Tiesin, että kirja tulisi nostattamaan vahvoja tunteita, mutta näin suurta vyöryä en odottanut. Olen lukenut todellisiin kokemuksiin perustuvia muistelmia sieltä aidan sisäpuolelta, niitä jotka kertovat koruttomuudessaan kaiken karmeuden jota siellä tapahtui eivätkä ne liikuttaneet samalla tavoin, vaan pikemminkin salpasivat tunteet kokonaan pois. 

Pienen pojan silmin näkyy koko holokaustin järjettömyys nousee aivan uudelle tasolle. Miksi on olemassa aita, joka estää ihmisiä kohtaamasta toisiaan? Miksi niillä toisilla on hassun raidalliset vaatteet? Miksi ne toiset ovat niin laihoja ja sairaan näköisiä? Miksi poika ei saa leikkiä heidän kanssaan? Näitä kysymyksiä itsekin varmaan miettisin jos olisin seissyt tuollaisen aidan vierellä.

Bruno tiivistää hyvin omat tunteeni koko holokaustia kohtaan, jotka voi tiivistää sanaan ihmettely. En vain voi uskoa miten sellaista on voinut tapahtua. Jaan samat tunteet kuin Bruno silloin, siksi tarina tuntuikin niin läheiseltä ja reagoin siihen niin vahvasti. 

Kirjassa korostuu se, että sodassa kaikki ovat lopulta uhreja, pelkkiä sätkynukkeja narut raajoista roikkuen - niin raitapukuiset ihmiset aidan toisella puolen joilta heiltä on viety vapaus, saksalainen poika jolta on viety leikkitoverit, leirin vartijasotilaat joilta on viety normaali elämä ja sydän. Kaikilta on viety vapaus tehdä niin kuin haluaa tai oikeaksi näkee. Sota on vain politiikkaa, jonkun mielivaltainen halu vallata jotain toisen omaa. Sota asettaa ihmisen kaiken toiminnan motiiviksi ainoastaan pelon.

Kerronnasta tai muista kirjoitusteknisistä seikoista en osaa sanoa paljon mitään, koska en huomannut niitä ollenkaan. Kirja vei mukanaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen, eikä päästänyt otteestaan vielä viimeisenkään sivun jälkeen. Muistan vain miten ihailin kirjan kerrontaa, sitä miten kaikki tapahtui lapsen silmien kautta. Ihan kuin koko kirja olisi kirjoitettu Brunon omalla kielellä, joka vain läheisesti muistuttaa aikuisten kieltä. Brunon maailmassa leiripaikka on Aus-vitsi, ja pelottava mies jota kaikki tottelevat on Hilleri. Brunon maailmassa tämän tarinan teema on ystävyys. 

Täytyy keventää tunnelmaa tähän loppuun toteamalla, että kansi on yksinkertaisesti upea, ja että takannen teksti on ihan kuin itseni kirjoittama (sulkeisiin tehtyä lisähuomautusta myöten). Oli tärkeää, ettei kirjasta tiennyt etukäteen paljoa ja takakannessa oli hauska tapa ilmaista se. Tästä tuli blogihistoriani kolmas viiden tähden kirja. 







MAAILMANVALLOITUS: Saksa

perjantai 7. lokakuuta 2011

"HÄN LUULEE TIETÄVÄNSÄ KAIKEN. MUTTA TIETÄMINEN EI OLE SAMA ASIA KUIN YMMÄRTÄMINEN."

Mari Strachan:  
Hiljaisuus soi h-mollissa
Englanninkielinen alkuteos:  
The Earth Hums in B Flat (2009)
Karisto, 2010
337 sivua

12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan. Gwennin viaton kertojaääni luo melankoliseen tarinaan ihastuttavan kontrastin, joka tekee lukijaan lähtemättömän vaikutuksen. 

Tätä kirjaa eräs blogiani lukeva tutuntuttu suositteli joskus kuukausia sitten. Ensimmäistä kertaa löysin tämän kirjastosta pari viikkoa sitten ja kotiutin - takakantta edes vilkaisematta. Ja täytyypä myöntää, että takakannen luettuani aloin hieman ihmetellä. Takakansi antaa hieman oudon lapsenomaisen ja hieman yliluonnollisen vaikutelman ja väistämättäkin tuli mieleen, että mahdoinkohan kuitenkin erehtyä kirjan nimessä. Silti minuun nimenomaan vetoaa kaikki sadunomaisuus, mystisyys ja muu mielikuvituksellisuus, en vain arvannnut, että jotain tällaista olisi osattu minulle suositella. Joka tapauksessa pidin kirjasta kovasti.

Samaistuin Gwenniin ja kuten takakansikin jo suitsuttaa, hän tuo tarinaan ihan omanlaisensa äänen. Jotenkin lapsen viattomalla äänellä kerrottuna tarinaan tulee enemmän voimaa, koska lapsen tapa tarkastella maailmaa on niin utelias ja rehellinen. Olisipa itsellänikin vielä tallella tuo lapsen usko ja uteliaisuus. Muuten kyllä muistutan Gwenniä paljon, varsinkin mielikuvitukselta. En vain osaa lentää - edes unissani. 

Minua kiehtoi kirjan fantasioanomaisuus, vaikka en täysin ymmärrä miten se muodostuu, eihän tarinassa loppujenlopuksi mennä ollenkaan todellisuuden tuolle puolen. Kuka tahansa meistähän voi lentää unissaan. Ehkä myös siksi kirjasta tuntuu olevan niin kovin vaikea kirjoittaa. Kai sitä väkisinkin yrittää napata omaan tekstiinsä edes palan kirjan sävystä ja tunnelmasta. 

Kirja pitää otteessaan viimeiseen saakka, ja jokainen pienikin juonenkuvio tuo jonkin hienon yksityiskohdan kokonaisuuteen. Harvoin sitä saa lukea kirjaa, jossa ei ole mitään irrallisen tuntuista. Juoni on moniulotteinen, ja tytön silmin siitä näkyy ihana suoruus. Maailma on tytölle vielä osittain vieras, joten hänen ei kuulukaan aina ymmärtää.

Kirjassa käsitellään mielenkiintoisesti erilaisuuden teemaa hulluuden kautta. Kumpi onkaan lopulta epänormaalimpaa, olla oma omintakeinen itsensä vai pitää niin voimakkaasti yllä normaaliuden kulliseja että koko elämä suistuu raiteiltaan? Entä kumpaa uskovat ovat lopulta oikeassa?



sunnuntai 2. lokakuuta 2011

"JOS HE AIKOVAT SURMATA SINUT, HEIDÄN ON SURMATTAVA MYÖS MINUT."

Susan Donnell: Pocahontas
Englanninkielinen alkuteos:  
Pocahontas (1991)
WSOY, 1995
422 sivua

Pitkä ja verinen taistelu näytti välttämättömältä, kun englantilaiset 1600-luvun alussa nousivat maihin Amerikan rannikolla ja saivat vastaansa mahtavan intiaanipäällikön.
   Päällikön lemmikkitytär Pocahontas pyrki rakentamaan rauhaa ja sovintoa. Hän ystävystyi englantilaisen seikkailijan John Smithin kanssa, ja ystävyys muuttui rakkaudeksi, joka oli niin syvää että Pocahontas oli valmis uhraamaan henkensä pelastaakseen rakastettunsa isän vihalta. 
   Vielä vuosia myöhemmin, kun Pocahontas englantilaisen aatelismiehen puolisona ja juhlittuna sankarina saapui Lontooseen kuninkaan hoviin, rakkaus John Smithiin piti häntä vallassaan. 

Ostin tämän joskus kirpparilta pilkkahintaan ajatuksena lähinnä verrata sitä Disneyn Pocahontas-elokuvaan (joka on yksi kaikkien aikojen suosikeistani). En odottanut liikoja, eihän tämä ole suinkaan ainoa Pocahontaksen elämästä kertova kirja ja pelkäsin tämän olevan väkisin väännetty teos. Esipuhe kuitenkin pelasti paljon. Kirjan kirjoittaja on itse Pocahontasin jälkeläinen, ja hän haluaa kirjoittaa tarkasti totuuden mukaan, koska kyse on hänen omasta historiastaan. Ainoa varmistamaton asia on Pocahontaksen ja John Smithin rakkaus, eihän tuollaista rakkautta voi koskaan todistaa. Ehkä tässä kirjassa olisi siis kuitenkin joitain aineksia. 

Ihan kivaksi kokonaisuudeksi kirja osoittautuikin. Tarina on huomattavasti monisyisempi kuin Disneyn elokuvasta tietonsa ammentaneet voivat olettaa - elokuva kuvaakin tarinaa vain reilun sadan ensimmäisen sivun osalta. Siinä missä elokuva loppuu dramaattiseen pelastukseen, ei todellisuudessa olla tarinassa vielä edes päästy alkuun. Oli kyllä mielenkiintoinen kokemus syventää yhden lempielokuvani maailmaa nähden samalla miten tarina jatkui. 

Toivottavasti kukaan ei saa blogistani kulttuuri-uskonto-taide -yliannostusta, mutta jälleen minun on pakko pysähtyä ihailemaan tarkkaa uskonnosen elämän kuvausta, erityisesti intiaaniuskonnon ja kristinuskon kohdatessa. Kyseessä on vieläpä yksi kristinuskon vähäeleisimpiin kuuluvista muodoista, anglikaanisuus, joka muodostaa todella räikeän kontrastin intiaanien uhrimenoja pursuavalle hartauselämälle.

Harmi kyllä, Susan Donnell ei ole itse kirjailijana mitenkään loistelias. Teksti ei pääse sujuvasti leijumaan eteenpäin, vaan etenee hieman nytkähdellen. Henkilöiden nimiä myös hoetaan kokoajan liiemmin korvaavia persoonapronomineja käyttämättä, ja toisto jäi välillä hieman häiritsemään. (Kuulen päässäni kirjallisen viestinnän opettajan äänen, joka juuri meille paasasi tekstin sidosteisuudesta, jota siis tästä kirjasta puuttuu). Kuitenkin tämä kirja kertoo tarinan, ajaa asiansa, ja on varmasti kunniakas tapa tutkia ja jakaa suvun historiaa. 

Hauskana yksityiskohtana tämä tarjosi välietapin kirjallisella matkallani. Maan lapsien esihistoriasta pomppaus tänne 1500-luvun lopulle ennen paluuta nykyaikaan. Pieni pehmeä lasku on aina tarpeen.



lauantai 1. lokakuuta 2011

SYYSKUUN SIVUT

Rakastan syksyä, aina silloin kun aurinkoa ei loista montaa päivää poissaolollaan ja ainainen harmaus ala masentaa. Syksyn lehdet on niin kauniita, kumpparit jalassa ja sateenvarjo kädessä on kiva läiskytellä tiensä yliopistolle ja kylmempi ilma mahdollistaa huivien, hattujen ja villasukkien käytön. Kynttilöitäkin on taas järkevä polttaa - poltan niitä kyllä välillä kesälläkin, mutta vasta pimeällä ne pääsee oikeuksiinsa. Niin... pidän syksystä. Olen kai syksyn lapsi kun olen aikanaan keskellä lokakuuta tähän maailmaan putkahtanut.

Opiskelut alkoivat taas syksyn osalta ja kun flunssasta pääsin ohitse, niin olen taas nauttinut koulumaailmasta. Varsinkin kun aloitin tuon italian. Ciao a tutti e un buon autunno!

Syyskuussa luin kirkkotrilogian loppuosien jälkeen pääasiassa Auelin Maan lapsia, mutta mahtuu kuukauteen vielä lukupiirikirjammekin. Sivuja kertyi ennätykselliset 5784, pitkälti Auelin järkäleiden ansioista, eikä tuo Amerikkalainen tyttökään ole sivullisesti mikään keijukainen. 

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita
Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso
Jean M. Untinen-Auel: Mammutin metsästäjät
Jean M. Untinen-Auel: Tasankojen vaeltajat
Jean M. Untinen-Auel: Luolien suojatit
Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa

Marek Langowski: In the candle light