"ON NYKYAJASSA JOTAIN HYVÄÄKIN"

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Karisto, 2011

206 sivua

Kirkon konservatiivisiipeen kuuluva Aulis on kokenut avioeron vaimonsa feministisen heräämisen myötä. Terveysongelmat haittaavat Auliksen muutenkin karikkoista papin uraa ja hän keskittyy elämään lähinnä lasten ja Apatia-koiran yksinhuoltajana, kunnes erään nuorenparin myttyyn menneet häät mullistavat Auliksen arjen. Morsian hakee pettymyksessään lohtua Auliksesta, ja Aulis kokee parhaaksi paeta tilannetta retriittiin. Mutta sielläkään eivät naiset jätä häntä rauhaan... Samaan aikaan sukuselvitys paljastaa yllättäviä asioita Auliksen isästä ja kun Ada-tytärkin alkaa liikkua epäilyttävän tyypin kanssa, joutuu Aulis pohtimaan oman uskonsa perustuksia. Kumpi on tärkeämpi, periaate vai ihminen?

Kirkkotrilogian kolmas osa kyllä teki sen, mitä kakkosen jälkeen peräänkuuluttelin, nimittäin kokosi paketin kasaan. Pääsemme aiemmin niin näennäisen kovalta vaikuttaneen Auliksen pään sisälle ja saamme huomata, että ei se maailma sielläkään ole täysin mustavalkoinen. Aiempien kirjojen perusteella teki mieleni todeta Aulikselle, että riisu ne mustavalkoiset lasit päästäsi ja katso maailmaa silmiin, koska hän vaikutti pikemminkin Timoteus-säätiön narussa juoksutettavalta pässiltä kuin ihmiseltä. Vaikka Timoteus-säätiö vaikuttaa edelleen yhtä edistyksettömältä kuin ennenkin (mikä on hyvä, koska se on tavallaan tarinan "pahis"), Aulis osoittaa inhimillisyyden merkkejä.

Elämä ei ole jakanut Auliksellekaan helppoja kortteja, mutta ehkä hän tarvitsee kaikki nuo konfliktitilanteet oppiakseen itsestään ja elämästään. Aluksi minusta oli suorastaan kutkuttavaa nähdä tuo mies kiemurtelemassa ongelmiensa parissa, mutta lopulta hän alkaa kerätä sympatioita. Ei sitä voi olla heltymättä, varsinkin kun välillä Aulis muistuttaa eksyksissä olevaa lasta. Verrattuna perheen lapsiin, jotka alkavat jo olla nuoria, alkaa miettiä kuka tässä olikaan aikuinen ja kuka lapsi.

Pidin myös erittäin paljon siitä, että lapsille annettiin isompi rooli, varsinkin tyttärelle Adalle. Tämänkaltaisessa tilanteessa kasvaminen on lapselle varmasti kaikkea muuta kuin helppoa, ja oli kiinnostavaa kurkistaa tilanteeseen myös näiden viattomien kanssaeläjien kautta ja nähdä millaisia aikuisia näistä on kasvamassa.

Ellilän kirjoitustyylin humoristinen sävy tulee loistavasti esiin Auliksen uskonnollisissa pohdinnoissa, arkipäivän sattumuksissa yleensä. Pidän hänen tavastaan käsitellä vaikeita asioita rehellisesti, kiertelmättä ja kaartelematta.

Kokonaisuudessaan kirkkotrilogia on ollut mielenkiintoinen lukukokemus. En osaa sijoittaa sitä mihinkään tiettyyn kirjallisuuden kategoriaan, koska virkistävän erillaisella tyylillään se erottuu joukosta. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille. Ja kiitos Kirsti kirjasta!