"TAJUSIN KYLLÄ, ETTÄ ELOKUVA OLI JO MUUTTUNUT KOOSTEEKSI, LEIKEKIRJAKSI SIITÄ PÄIVÄSTÄ"

Eeva-Kaarina Aronen:  

Kallorumpu

Teos, 2011

390 sivua

NÄE JA KOE

MILLAISTA OLI TODELLISUUDESSA 

ELÄMÄ 

MARSALKKA MANNERHEIMIN 

KODISSA

AINUTLAATUINEN ELOKUVA JOKA ESITETÄÄN  

VAIN TÄMÄN YHDEN AINOAN KERRAN!


                                                     LUULITKO ETTÄ TIESIT JO KAIKEN? 

                                                     UUSIA KUVIA, TIETOJA, SALAISUUKSIA

Tämä on finlandiaehdokas osa neljä, ja tällä kertaa lupaavasti paksumpi ja painavampi kuin aiemmat kollegansa. Takakansi on kuin minkä tahansa skandaalielokuvan mainos. Se kutsuu lukemaan, mutta ei oikeastaan kerro kirjasta mitään. Enpä siis oikein osannut muodostaa minkäänlaista ennakkokäsitystä.

Aluksi kirja tuntui hieman hitaalta ja vaikealta. Salaisuuksia oli salaisuuksien perään, eikä lukija tiedä mistä aloittaa niiden vyyhdin purkamisen. Kun lopulta tavoitti sen punaisen langan, alkoivat sivut soljua huomaamattomasti eteenpäin ja loppua kohti kurottautuessaan alkoi olla jo tiivis tunnelma.

Tuo mystinen, elokuvaansa kokoava kertojahahmo vaikuttaa ensin vain Mannerheimien perheestä kiinnostuneelta harrastajalta, ei millään tavoin osalliselta. Vähitellen elokuvansa edetessä hän kuitenkin kietoo itsensä enemmän ja enemmän mukaan tarinaan kunnes lopulta selviää kuka hän on ja mikä oli hänen osansa tarinassa. 

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Toisaalta nykyhetki, jossa vanha mies pyörittää elokuvakelaa ja viimein paljastaa kauan kootun teoksensa yleisölle, ja toisaalta elokuvan taso. Näiden välinen raja on häilyvä. Välillä eletään elokuvassa, mutta aistitaan selvästi elokuvantekijän arvosteleva taiteellinen silmä, ja välillä taas upotaan syvemmälle, täysin elokuvatarinan tasolle.  

Pidin kirjan rakenteesta, siitä miten tarinan sisällä muodostuu tarina, kirjan sisällä elokuva. Pidin kuvailevasta kielestä, sanojen luomista vahvan visuaalisista kuvista. Luulisi ehkä, että kirjan luettuaan tekisi mieli saada nähdä tuo elokuva, mutta ehkä ei kuitenkaan. Minä ainakin näin sen jo sanojen kautta. 

Pieni tunkkaisuuden sivumaku tästä silti jäi. Tapahtumia oli ehkä vähän liikaa, ja hengähdystauot jäivät puuttumaan. Kirjan loputtua tekee mieli haukata raitista ilmaa ja hengähtää rauhassa. Silti pidin kovasti.

MARRASKUU KOTIMAISET KOUKEROT

Kun olin kuukausi sitten huolissani arvostelujeni käännöskirjallisuuspainotteisuudesta, siihen on kyllä otettu tässä kuussa iso edistysaskel. Ja ensikuun alkukin jatkuu samalla linjalla ja edelleen Finlandia-teemalla.Ehkä sen jälkeen ennättäisi jo lukea vähän omaakin hyllyä tai muita kirjastosta lainattuja.

Marraskuun kuusikossa oli sivuja yhteensä 1735.

Ian McEwan: Lauantai

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Ida Rauma: Katoamisten kirja

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Kristina Carlson: William. N. päiväkirja

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Blogiani on tässä kuussa haeskeltu pääosin finlandiapalkintoon ja sen ehdokkaisiin liittyvillä hakusanoilla sekä pohdiskeltu blogaamisen vaikeuksia "blogipostaukset ei päivity" -haulla. Kirsti Ellillän kirkkotrilogiasta kirjoittamieni arvioiden pohjalta on syntynyt erinäisiä hauskoja hakuja. Uusimpana marraskuussa mm. "avioeron kutina".

VOIHAN FINLANDIA!

Finlandia meni sitten Rosa Liksomille teoksestaan Hytti nro 6. Voittajan päätti teatterinjohtaja Pekka Milonoff.

Harmillisesti en ehtinyt ennen voittajan julistamista tulla vielä viimeisia veikkauksiani tänne kirjoittamaan. Ehdin lukea viisi kuudesta kirjasta, mutta arvostelun kirjoittamisen tasolle ehti vasta kolme. Arvostelen loputkin ja sitten kirjoitan kunnon mielipidekirjoituksen siitä kenen minusta olisi pitänyt voittaa ja miksi. 

Voin kuitenkin sen verran vihjata, ettei minusta mennyt palkinto ihan oikeaan osoitteeseen, vaikka Liksomin kirjoitustyylistä kovasti pidänkin.

"AHDISTUKSEN SYYT OVAT KAHTALAISET: HALUAMME EMMEKÄ VOI, VOIMME MUTTA EMME HALUA."

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY, 2011

187 sivua

Finlandiaehdokas (2011)

Itä on Itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä. 

Positiivisissa ennakkotunnelmissa lähdin kirjaa aloittamaan. Olen lukenut Rosa Liksomilta useampia romaanikokoelmia ja pidin niistä kovasti. Mietitytti vain miten loistava novellisti saa tarinan toimimaan pidemmässä mittakaavassa.

Kirjasta huokui kyllä jotenkin edelleen novellimaisuus, vaikka tällä romaanilla on mittaa jo miltei parinsadan sivun verran. Novellityylilleen uskollisena Liksom ei tarjoa meille valmiiksi pureskeltua tarinaa vaan hitaasti kehittyvän kudelman, ikäänkuin erilaisten kohtausten kautta rakentuvan näytelmän. Jokainen pysähdyspaikka pitkän junamatkan aikana on oma tarinansa, jotka matkustaminen kokoaa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Rosa Liksom on loistava kynätaituri, enkä kielellisesti joutunut taaskaan pettymään. Lukija näkee omin silmin rähjääntyneet asemanvarren pikkukaupungit, kuulee junan kolinan ja maistaa paikalliset ruoka-aineet (joista voin todeta vain, että eipä tee mieli - kirjassa syödään melkein pelkästään smetanaa ja suolakurkkua, seuranaan toisinaan mustaa leipää, ja koko komeus kulautetaan alas teellä ja vodkalla).

Tytön ja miehen orastava tuttavuus on kiinnostavaa seurattavaa, samoin kuin heidän molempien pikkuhiljaa valottuvat taustansa. Kirja on poikkileikkaus Neuvostoliiton syrjäisestä maailmasta, siitä joka on kaukana politiikan keskipisteestä ja maailman tietoisuudesta.

No... nyt sitten tulee se mutta. Minulle kirja jäi vähän irtonaiseksi lukukokemukseksi, eikä tarina oikein ehtinyt lähteä lentoon. Ehkä asia mistä kiikasti oli pituus; Liksomin napakkuus olisi tullut lyhyemmässä tekstissä paremmin esiin kun taas pidemmässä asiat olisivat keränneet enemmän merkitystä. Nyt jäätiin sille välille, sille vähän hajuttomalle ja mauttomalle alueelle (vaikka jälkimaku olikin perin suolakurkun makuinen).

"SUMMA SUMMARUM: AJATTELEMINEN ON PALJON VAIKEAMPAA KUIN PUHUMINEN."

Kristina Carlson:  

William N. päiväkirja

Otava, 2011

153 sivua

Finlandiaehdokas (2011)

3.10.1898 Veljeni Fredrik toisteli aikanaan sanontaa: ei haittaa vaikka olisit väärässä, kunhan pysyt sitkeästi kannassasi, koska silloin saatat tietyllä hetkellä olla oikeassa kuten pysähtynyt kaappikello, joka kaksi kertaa vuorokaudessa näyttää oikean ajan.

Pääsinpä taas nauramaan itselleni ja omille kommenteilleni. Juuri pääsin nimittämästä edellistä Jenni Linturin kirjaa pienikokoiseksi, kun kirjastosta sain tämän. Ja eipäs se näyttänyt enää ollenkaan pieneltä tämän rinnalla! Päiväkirjamuotoiselta kirjalta silti sopii odottaakin nasevuutta, joten ennakkoasenteeni ei saanut kolausta.

Kirja osoittautui mukavan kevyeksi ja hyväntuuliseksi, humoriseksikin. Hieman höpsähtäneen, mutta omasta mielestään aina oikeassa olevan vanhanherran huomiot ympäröivästä maailmasta ovat parhaimmillaan kerrassaan hulvatonta luettavaa.

William N; jäkälätutkija, on taitavasti rakenneltu hahmo, kun ottaa huomioon että tutustumme häneen hänen omien sanojensa kautta. Ja nuo sanat ovat todella kuvaavia läpi kirjan. Niiden läpi suodattuu ihan omanlaisensa maailmankuva, jossa on monellekin meistä omaksuttavaa. William tietää, että hänen sydänverta vuodattaen tekemänsä jäkälätutkimukset eivät tee hänestä arvostettua ja kuuluisaa, mutta silti hän jatkaa omaa työtään. Riittää, että hän itse tietää olevansa oikeassa. Silti jyrkän ulkokuoren takaa näkyy välillä vilauksia haikeudesta ja yksinäisyydestä.

Mieletön ironia, joka suodattuu tutkijamme mielipiteistä, on kirjan parasta antia. Hän laukoo mielipiteitään mm. nenäkarvojen kasvusta, appelsiinin oikeanlaisesta kuorimistavasta ja siitä millaista on olla hyvä ihminen. Pakko jälleen vastoin tapojani liittää muutama ylimääräinen lainaus.

"Naisen lanteet keinuvat puolelta toiselle kuin vene aallokossa, ja sen nähdessäni minä tulin melkein merisairaaksi."

"Ehkä minun sieluni muistuttaa kuivattua rusinaa, mutta en voi vihata itseäni, koska ei minulla ketään muutakaan ole."

Kaiken tämän kielellisen kunnioitettavuuden jälkeen en voi kuitenkaan olla miettimättä, että mikä tämän kirjan syvempi ansio oli. Se oli mukavaa luettavaa, hauska ja todellisuudentuntuinen, mutta minä en siitä mitään kovin paljon syvyyspohjaa löytänyt. Koska oikeastikin olemassa olleen tutkijan merkinnät ovat täysin keksittyjä lopun kirjettä lukuunottamatta, olisin mielelläni nähnyt tarinassa hieman rytminvaihteluita. Nyt se oli samaa massaa koko sadanviidenkymmen sivunsa mitalta, eivätkä alku ja loppukaan mitenkään erottuneet. Jäin odottamaan sitä potkua, joka olisi nostanut teoksen seuraavalle tasolle.

"KAIKISTA VALMIIN MAAILMAN ASIOISTA VAIN TOIVO EI PERINYT MAKSUA."

Jenni Linturi:  

Isänmaan tähden 

Teos, 2011

233 sivua

Finlandiaehdokas (2011)

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.  

Kun sain tämän kirjan ensimmäisenä näistä kaikista ehdokkaista käsiini, koin pienen alkushokin kirjan pienuuden kanssa ja totesin kirjastotädillekin että onpas se lättänä. Olin tällaiselta aiheelta odottanut jotain hieman paksumpaa (ja tottunut Oksasen ja Westön kaltaisiin finlandikkoihin). Pelkäsin, ettei tarina ehdi kunnolla päästä mittoihinsa reilun parinsadan sivunsa matkalla. 

Nuo sivut osoittautuivat kuitenkin niin tiiviiksi, että en ollenkaan huomannut tarinan lyhykäisyyttä. Linturilla on taito sanoa muutamalla lauseella paljon sanojansa enemmän. Muutenkin ensimmäinen kirjasta havaitsemani asia oli hänen ilmiömäinen kirjallinen lahjakkuutensa. Juurikin se sanalahjakkuus, lahjakkuus kielikuviin, ilmaisuihin, ja silti säilyttää tekstin rehellisyys. 

Yleensä poimin otsikkoa varten matkan varrella muutaman mieleenpainuvan lauseen. Tämän kirjan kohdalla huomasin poimineen niitä reilusti tavallista enemmän.

"Kadonnutta aikaa ei tarvinnut etsiä. Se palasi kysymättäkin."

"Vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

"Se on kuulkaas niin, että suomisotilaalle on kaikki sallittua, paitsi kuolema."

"Aika oli kortilla. Viime vuosina sitä oli ruvettu säännöstelemään samalla tavalla kuin ruokaa pulavuosina."

"Kaksinaismoralismi oli kuitenkin moraalia, toisin kuin moraalittomuus."

"Mikään ei tuntunut miltään, paitsi se, ettei mikään tuntunut miltään. 

"Sanat ylipäätään olivat kokeneet inflaation."

Juoni kulkee kahdella tasolla, toisaalta nykyhetkessä jossa vanhuuspäiviä täyttävät sodan muistot ja kaatuneiden tovereiden kasvot, toisaalta itse sotavuosissa. Kirjan alussa kontrasti synkkämielisen vanhuuden ja sodan vielä valoisampien värväyspäivien välillä on vielä aika jyrkkä, ja lukija on välillä hieman hukassa tässä sotaisassa muistoviidakossa. Kirjan kulkiessa eteenpäin juonen tasot kuitenkin kulkevat kohti toisiaan ja alkavat enemmän kommunikoida keskenään, jolloin tarina kohosi alun hyräilystä oikeaksi sinfoniaksi. 

Ylipäätään todella mielenkiintoista oli pohdinta ihmisten erilaisista selviytymiskeinoista. Mitä tapahtuu, kun toinen haluaa puhua kokemastaan, ja toinen vaieta tyystin? 

Henkilöhahmot olivat vaihtelevasti läsnäolevia. Sodanaikaiset toverit teki läheisiksi riehakas eläväisyys, kun taas nykypäivän hahmot jäivät haalean usvaisiksi suodattuessaan vanhuksen puoliksi sodassa elävien ajatusten läpi. Vaikka muistojen hahmojen sekoittuminen läsnäoleviin oli tavattoman kiehtovaa, olisin ehkä kaivannut lisää syvyyttä myös myöhempiin hahmoihin. 

Tämä kirja on ominaisuudeltaan sellainen, että se paranee vanhetessaan. Jos olisin kirjoittanut tämän arvion heti lukemisen lopetettuani, olisi mielipiteeni ollut hieman epäilevämpi, hieman arvelevampi, hieman kriittisempi ja ampiainen tai yksi tipu olisi lennähtänyt arvosanasta pois. Kuitenkin jäädessään päähän hautumaan kirja kerää lisää painoa (tarina ei nimittäin ole ihan heti unohdettavissa).

"KATSELEN ULOS, TUNNEN ÄKILLISTÄ RIEMUA SIITÄ, ETTÄ ON PÄIVÄ, UUSI JA VALOISA."

Ida Rauma: Katoamisten kirja

Gummerus, 2011

377 sivua

Isä on poissa ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa. 

   Ida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

 Tätä olen pitkään käsiini yrittänyt saada ja nyt vihdoin tärppäsi. Silloin vielä spekuloitiin Rauman mahdollisesta finlandiaehdokkuudesta ja nyt kirjan luettua täytyy myöntää että ihmettelen; kyllä tämä sinnen listalle kuuluisi. 

Katoamisten kirja on hieno itsensä löytämisestä ja kadottamisesta. Eihän itseään voi löytää uudestaan myöntämättä, että on hukassa. Taustalla vaikea äiti-lapsi-suhde, isän katoaminen ja lapsuuden ensi-ihastumisen jättämät traumat. Koko lapsuusmaisema traumatisoituu eikä muutto uuteen kaupunkiinkaan tuo helpotusta, koska olo tuntuu niin irralliselta. Opiskelupaikan pääsykoe jäi käymättä, ja uutta paikkaansa maailmassa on vaikea löytää.

Päähenkilöön on helppo samaistua. Haavoittuvainen, itseään etsivä nuori nainen, jonka maalauksista on kadonnut nykyisyys ja sielu, niissä näkyvät vain entisen elämän kasvot. Isä on kadonnut, äiti on kadottanut nykyisen itsensä, vanhainkodin vanhukset menettävät oman itsensä ja katoavat vanhuutensa alle. Miksi sitä itsekään jaksaisi pitää kiinni nykyisestä, kun kaikki muu on jo kadonnut?

Iida Rauma kirjoittaa erittäin kypsästi ja raikkaasti, varsinkin nuoreksi esikoiskirjailijaksi. Alussa ehkä joidenkin erit. seksiin liittyvien kohtien räikeä sanallinen suorasukaisuus hieman särähti silmiin, mutta kyllä se istuu kokonaisuuteen. Täytyi vain päästä irti ajatuksesta, ettei tässä nyt olla lukemassa vanhaa klassikkoteosta, joissa kierrellään, kaarrellaan ja keksitään kaikelle pehmentäviä kiertoilmauksia. Tällaista on nykykirjallisuus. Ja hienoa sellaista. 

Kirja muodostaa hienon kokonaisuuden, jota ei malttaisi laskea käsistään. Vasta viimeisten sanojen jälkeen oikeastaan pysähdyin ajattelemaan, ja sen jälkeen ajatuksia riittikin oikein urakalla. Täytyy myöntää, että odotan innoissani Rauman seuraavaa teosta, tässä on varteenotettava lupaus Suomen kirjalliselle tulevaisuudelle.