"KAIKISTA VALMIIN MAAILMAN ASIOISTA VAIN TOIVO EI PERINYT MAKSUA."

Jenni Linturi:  

Isänmaan tähden 

Teos, 2011

233 sivua

Finlandiaehdokas (2011)

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.  

Kun sain tämän kirjan ensimmäisenä näistä kaikista ehdokkaista käsiini, koin pienen alkushokin kirjan pienuuden kanssa ja totesin kirjastotädillekin että onpas se lättänä. Olin tällaiselta aiheelta odottanut jotain hieman paksumpaa (ja tottunut Oksasen ja Westön kaltaisiin finlandikkoihin). Pelkäsin, ettei tarina ehdi kunnolla päästä mittoihinsa reilun parinsadan sivunsa matkalla. 

Nuo sivut osoittautuivat kuitenkin niin tiiviiksi, että en ollenkaan huomannut tarinan lyhykäisyyttä. Linturilla on taito sanoa muutamalla lauseella paljon sanojansa enemmän. Muutenkin ensimmäinen kirjasta havaitsemani asia oli hänen ilmiömäinen kirjallinen lahjakkuutensa. Juurikin se sanalahjakkuus, lahjakkuus kielikuviin, ilmaisuihin, ja silti säilyttää tekstin rehellisyys. 

Yleensä poimin otsikkoa varten matkan varrella muutaman mieleenpainuvan lauseen. Tämän kirjan kohdalla huomasin poimineen niitä reilusti tavallista enemmän.

"Kadonnutta aikaa ei tarvinnut etsiä. Se palasi kysymättäkin."

"Vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

"Se on kuulkaas niin, että suomisotilaalle on kaikki sallittua, paitsi kuolema."

"Aika oli kortilla. Viime vuosina sitä oli ruvettu säännöstelemään samalla tavalla kuin ruokaa pulavuosina."

"Kaksinaismoralismi oli kuitenkin moraalia, toisin kuin moraalittomuus."

"Mikään ei tuntunut miltään, paitsi se, ettei mikään tuntunut miltään. 

"Sanat ylipäätään olivat kokeneet inflaation."

Juoni kulkee kahdella tasolla, toisaalta nykyhetkessä jossa vanhuuspäiviä täyttävät sodan muistot ja kaatuneiden tovereiden kasvot, toisaalta itse sotavuosissa. Kirjan alussa kontrasti synkkämielisen vanhuuden ja sodan vielä valoisampien värväyspäivien välillä on vielä aika jyrkkä, ja lukija on välillä hieman hukassa tässä sotaisassa muistoviidakossa. Kirjan kulkiessa eteenpäin juonen tasot kuitenkin kulkevat kohti toisiaan ja alkavat enemmän kommunikoida keskenään, jolloin tarina kohosi alun hyräilystä oikeaksi sinfoniaksi. 

Ylipäätään todella mielenkiintoista oli pohdinta ihmisten erilaisista selviytymiskeinoista. Mitä tapahtuu, kun toinen haluaa puhua kokemastaan, ja toinen vaieta tyystin? 

Henkilöhahmot olivat vaihtelevasti läsnäolevia. Sodanaikaiset toverit teki läheisiksi riehakas eläväisyys, kun taas nykypäivän hahmot jäivät haalean usvaisiksi suodattuessaan vanhuksen puoliksi sodassa elävien ajatusten läpi. Vaikka muistojen hahmojen sekoittuminen läsnäoleviin oli tavattoman kiehtovaa, olisin ehkä kaivannut lisää syvyyttä myös myöhempiin hahmoihin. 

Tämä kirja on ominaisuudeltaan sellainen, että se paranee vanhetessaan. Jos olisin kirjoittanut tämän arvion heti lukemisen lopetettuani, olisi mielipiteeni ollut hieman epäilevämpi, hieman arvelevampi, hieman kriittisempi ja ampiainen tai yksi tipu olisi lennähtänyt arvosanasta pois. Kuitenkin jäädessään päähän hautumaan kirja kerää lisää painoa (tarina ei nimittäin ole ihan heti unohdettavissa).