"EI TÄSSÄ OLE KYSE HUUMEISTA, TÄSSÄ ON KYSE ELÄMÄSTÄ."

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Gummerus, 2011

497 sivua

Marko Kilven kolmannessa romaanissa seurataan lähietäisyydeltä poliisin taistelua mutkistuvaa huumekauppaa vastaan. Vanhempi konstaapeli Olli Repo joutuu omapäisen, kokeneen huumepoliisin kumppaniksi. Elias Kaski käyttää kovin epämuodollisia metodeja, eikä hankauksilta vältytä.

   Poliisien rinnalla seurataan huumekaupan kuningattaren tarinaa. Pike synnyttää vankilassa pojan ja haluaa vapauduttuaan tavallisen arjen. Hän joutuu opettelemaan kaiken kaupassakäynnistä lähtien. Sopeutuminen on vaikeaa, kun poliisi ja vanhat kaverit hengittävät niskaan. Eikä hän pääse pakoon pojan isää, Lallia, joka on kuin itse paholainen. 

Tämä oli ensimmäinen kirjastonappaus sen jälkeen kun tajusin, että ainoastaan noin viidennes tänä vuonna lukemistani kirjoista on kotimaisia. Siispä heti nostamaan tuota kotimaisuuskerrointa! Onneksi finlandiaehdokkaat ja muut kotimaiset uutuudet tarjosivat auttavan käden. 

Voisin todeta etten ole varsinainen dekkari-ihminen. Asia ei kiikasta kuitenkaan itse lajityypistä, vaan siitä että hyviä jännityskirjoja on vaikea löytää. Minun silmissäni ovat lähinnä kunnostautuneet ruotsalaiset dekkaristit, kaksikko Larsson (Åsa Larsson ja Stieg Larsson). Haluaisinkin mielelläni löytää lisää niidentasoisia jännäreitä lukemistooni. Marko Kilpi pääsi aika lähelle, mutta ei vielä aivan maaliin asti. 

Huumeet ovat sinänsä yksi kiinnostavimmista jännäriaiheista, koska niillä on niin arvaamaton luonne. Ja luonnollinen vastatoimija huumeille ovat tietenkin poliisit. Pelkäksi poliisien kautta seurattavaksi salapoliisintyöksi kirja ei mene, vaan saamme kiinnostavaa näkökulmaa myös huumekaupan keskuksesta. 

Kirjan henkilöhahmoilla on todella oma luonne ja persoonansa, mikä kuljettaa draaman kaarta pidemmälle kuin pelkät tapahtumat. Erikoisen mielenkiintoista Piken pyristely irti entisestä elämästään. Pelkkä ulos meneminen ja lapsen vieminen leikkipuistoon on työn takana kun jokainen vastaantulija tuntuu näkevän hänen synkimmätkin salaisuutensa. Entä miten onnistuu kaupassa käyminen kun ei tarvitsekaan enää pelätä vartijoita. Myös Eliaksen kovan ulkokuoren mureneminen oli kiintoisaa seurattavaa. 

Itse loppuratkaisu ei ollut ihan niin yllättävä kuin se voisi olla, mutta toisaalta se lopetti kirjan nasevalla tavalla jaarittelematta, jättäen kaikkien kohtalot auki.

Kaikenkaikkiaan tämä oli kelpo kirja, ei mikään erikoismaininnan arvoinen, mutta kyllä kotimaisten lukemieni dekkarien parhaimmistoa. Pitäisi kyllä lukea herran vieläkin kehutumpi teos Kadotetut, joka oli vuoden 2009 finlandiaehdokkaanakin.  

Tästä on muuten tulossa elokuva, ohjaajanaan Aku Louhimies. Jos erityisesti Piken ja Eliaksen roolitukset menevät nappiin niin voi olla aika varteenotettava elokuva.

FINLANDIAEHDOKKAAT 2011 - NAISTEN TAISTO

Tänään julistettiin Finlandiaehdokkaat vuosimallia 2011. 

Tulossa on oikea kissatappelu - kaikki ehdokkaat ovat nimittäin kauniimman sukupuolen edustajia ensimmäistä kertaa palkinnon historiassa. Valinnat yllättivät siinä mielessä, että pois jäivät niin suuren yleisön veikkailemat Tervo, Kyrö ja Hotakainen kuin kirjablogien suosion saaneet Rauma ja Virtanen. Ennakkosuosikkien poisjäänti on kuitenkin vain positiivinen asia, sillä se antaa tilaa uusille kyvyille ja tilaisuuden näille vahvoille naiskirjailijoille.

Tässä siis ehdokkaamme:

Eeva Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)

Rosa Liksom: Hytti nro. 6 (WSOY)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Kiirehän tässä lukemisessa tulee, en nimittäin ole lukenut vielä ensimmäistäkään! Kirjailijoiden muutakaan tuotantoa en ole paljoa lukenut, ainoastaan Rosa Liksomin muutamia novellikokoelmia, joiden perusteella en kyllä hänen ehdokkuuttaan ollenkaan ihmettele. En vielä tiedä olisiko tämä se kuusikko, minkä olisin itse ehdolle halunnut. Täytyy hieman sulatella. Sen voin silti sanoa, että muutaman kirjan poisjäännistä olen hieman surullinen.

Käytin hyväksi osan italianluentoa naputtelemalla kännykän netillä varauksia kirjastoon. Taisin ehtiä ajoissa, sillä kaikki paitsi Hirvisaari olivat vielä melkein täysin varaamattomia.

Finlandiavoittajan valitsee teatterinjohtaja Pekka Milonoff 2. joulukuuta. 

"MINUN MOTTONI ONKIN TÄSTÄ LÄHTIEN: AJATTELE PIENIÄ ASIOITA."

Ian McEwan: Lauantai

Englanninkielinen alkuteos: Saturday (2005)

Otava, 2010

288 sivua

Hyvä työ, rakastava vaimo, lahjakkaat lapset, hieno talo Lontoon keskustassa. Maailmassa, jossa reittikoneet ovat alkaneet näyttää saalistajilta ja sadattuhannet ihmiset osoittavat mieltään Irakin sotaa vastaan, neurokirurgi Henry Perowne osaa arvostaa sitä mitä on elämältä saanut.

Mutta yhden tyytyväisen keskiluokkaisen miehen vapaapäivä voi helposti muuttua painajaiseksi.

Lukupiirin tämänkertainen kirja valikoitui jännän yhteensattuman perusteella; kaikilla viidellä se löytyi hyllystä, mutta kukaan ei ollut sitä vielä ehtinyt lukea.

Jotenkin lähdin lukemaan sillä ennakkoasenteella, että tästä pitäisi tykätä. Kun luin kielellisesti loistavaa, mutta monimutkaisen pohdinnallista aamupäiväosaa tuosta lauantaista, en ollut varma pidinkö siitä oikeasti vai olinko vain huijannut itseni pitämään.

Uppouduin kyllä Henryn nerokkaisiin huomiohin kanssaihmisistä ja maailmasta, mutta kirja tuntui etenevän kovin verkkaisesti. Se myös edellytti kovaa pureksimista, koska jokaiseen lauseeseen ja kappaleeseen oli ladattu valtavasti tietoa. Välillä tuntui tulevan pieni informaatioähky! Silti en voi olla samaan aikaan ihailematta McEwanin kykyä tarttua arjen pieniinkin yksityiskohtiin ja tuoda ne kiinnostavalla tavalla esiin tavallisesta harmaasta massasta.

Alusta asti mukana kulkenut pahan aavistus takertui takaraivoon ja alkoi väistämättä odottaa sitä jännittävää osaa, jonka kuitenkin tiesi tapahtuvaksi. Kun tämä jännitys sitten lopulta alkoi, kirjan rytmi pomppasi eksponentiaalisesti kohti korkeuksia. Jännittävä kontrasti hitaaseen alkuun verrattuna.

Vaikken ollut lopultakaan oikein varma miten suhtautua tähän kirjaan, täytyy sanoa että kunnioitan Ian McEwania kirjailijana todella paljon. Toinen syy on hirmuinen taustatyö, jota hän kirjojaan varten tekee. Tässäkin hän kuvaillessaan aivoleikkausta loi sanoilla visuaalisia kuvia aivojen sisältä ja teki sen aivan kuin neurologian ammattilainen. Toinen syy on hänen kirjallinen muuntautumiskykynsä. Hän kykenee uudistumaan ja luo jokaiseen teokseensa omanlaisensa tunnelman - aina Lauantain arkielämän pikkuseikkojen pohdiskelusta Sovituksen huimiin tunteisiin.

Tämä oli hieman huono teos lukupiirikirjaksi, koska ei kenelläkään ollut siitä kovin paljoa sanottavaa. Ei syntynyt ihmettelyä, väittelyä tai leikillistä kinastelua. Kukaan ei kehunut maasta taivaisiin, mutta kukaan ei toisaalta ollut myymässä omaa kirjaansa heti poiskaan.

Päivittelimme kyllä yhdessä mm. sitä miten odotimme kaikki tapahtumien alkavan paljon aiemmin, ja sitä että kustantajat saisivat vähän ajatella, mitä menevät sinne kirjan sivuliepeisiin painamaan. Lauantain kansipapereista nimittäin löytyi lähes täydellinen juoniselostus, joka pilasi suuren osan kirjan jännityksestä.

Aika nopeasti puheenaihe harhautui blogimaailmaan, päivittäisiin puheenaiheisiin ja muihin kirjoihin. Ja siihen mitkähän kirjat nousevat Finlandiaehdokkaiksi.

Thanks again girls; Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.

LOKAKUUN LUKUSALDO

Lokakuussa oli epätavallisen lämmintä, mutta myrskysi usein niin että tuuletuskanava vonkui ja ikkunasta satoi sisään.

Lokakuussa pukeuduttiin pinkkiin, riemuittiin kirjablogien saamasta julkisuudesta, ja edettiin hieman klassikkohaasteessa.

Lokakuussa sain luettua aika hävettävän vähän, itseasiassa vähiten koko blogihistoriani aikana. Osan kirjoista hotkaisin lähes yhdeltä istumalta, mutta muutaman kanssa pyöriskelin pitkään. Myös opiskelut (l'italiano) ja vanheneminen taas yhdellä vuodella verottivat lukuaikaani. Missä kuljimme kerran on melkein luettu, mutta koska ei ihan, niin aloittakoon sitten marraskuun.

Yhteensä luin kuusi kirjaa, joista kertyi sivuja 1893. Tästä on sitten hyvä lähteä ylöspäin ensi kuussa!

Susan Donnell: Pocahontas

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Debra Hurd: Girl in the rain with umbrella

"MUTTA EN HALUA KUOLLA. EN SILLÄ TAVALLA. EN PAISKAUTUA MAAHAN, VAAN LENTÄÄ."

Elina Hirvonen: 

Kauimpana kuolemasta

Avain, 2010

239 sivua

Auringon paahtama eteläisen Afrikan maa vuonna 2009. Paul saapuu Suomesta kaupunkiin, jossa eli elämänsä onnellisimmat ajat, kirjautuu hotelliin ja haluaa kuolla. Esther menettää ihmisen, jonka kanssa on kokenut rakkautta, jota ei osannut toivoa. Elämää on pakko jatkaa, koska hän on luvannut paljon pienelle tytölle, jolla ei ole maailmassa ketään muuta. 

Esther ja Paul tutustuvat aikana, jolloin molemmat haluavat vain kadota paikassa, jossa nuori, kaunis nainen eli viimeiset hetkensä monta vuotta sitten. 

Kauimpana kuolemasta on romaani leikeistä, jotka muuttuvat painajaismaiseksi todellisuudeksi, unelmissaan särkyneistä ihmisistä ja yrityksistä sovittaa vuosien päähän kurkottavat virheet. 

Tämä kirja on herättänyt todella ristiriitaista palautetta lukijoilta - jotkut ylistävät sitä vaikuttavana kirjana ja jotkut pitävät sekavana, jotkut ovat jopa jättäneet kesken. Minun täytyy tunnustaa, että lopullinen kipinä lukea tämä tuli nimenomaan tuosta viimeiseksi mainitusta; useampi tuttuni oli jättänyt tämän kesken ja minun oli ihan pakko kokeilla saanko sen itse luettua loppuun.

Sain kuin sainkin kirjan luettua, mutta keskeyttäminen kieltämättä käväisi mielessä. Kirjan rakenne oli sirpaleinen ja vaati tavatonta keskittymistä ymmärtää missä nyt mennään. Kuitenkin kielellisesti kirja oli kiinnostava, ja ihmettelenkin miten kielellisesti hienosta kirjasta on saatu näin vaikealukuinen. Taitolaji sekin kai!

Itse henkilöt olivat mieleenpainuvia, mutta varsinkin alussa heidän tiensä olivat todella irrallisia toisistaan. Kun olin parin kappaleen ajan uppoutunut Estherin nuoruuteen, olin kiukkuinen joutuessani siirtymään Paulin elämään Suomessa. Syventyessäni taas Paulin avioerokriisiin, pompattiin takaisin Estheriin. Kun he kirjan loppupäässä viimein kohtaavat toisensa, ei yhdentyminen tunnu enää riittävältä poistamaan irtonaisuuden tunnetta.

Koskettavista aiheista osittain todella upeasti kirjoitettu tarina kaatuu liialliseen kikkailuun. Jos rakenne olisi yhtenäisempi, selvempi ja kiinteämpi, olisin todella pitänyt tästä!

Kirjaa ovat pohdiskelleet myös ainakin Booksy, Ina, Mari A, Susa, Zephyr ja Valkoinen kirahvi.

MAAILMANVALLOITUS: Zambia

RAKKAUDESTA KIRJOIHIN JA KIRJABLOGEIHIN

Jos joltain olisi jostain kumman syystä mennyt tämä uutinen ohi korvien/silmien, täytyy minunkin vielä tulla hieman hehkuttamaan. Helsingin kirjamessuilla jaettava Rakkaudesta kirjoihin -tunnustuspalkinto jaettiin tänä vuonna kirjablogisteille. Aivan mahtavaa! Vitsi kun olisin halunnut olla katsomossa hurraamassa.

Kolmen blogin vakiokävijä olen ollut jo pidemmän aikaa:
Salla ja Sallan lukupäiväkirja

Hanna ja Morren maailma

Hanna ja Kirjainten virrassa

Ja lisäksi tunnustuksen sai kaksi ihanaa blogia, jotka ovat minulle uusia tuttavuuksia:

Jessica ja Bokbabbel

Penjami ja Jäljen ääni

Onnea vielä voittoisalle viisikolle ja heidän blogiurilleen!

Diane Leonard: Joy

Kirjablogien maailma alkaa saada yhä enemmän julkisuutta, ja arvostusta. Toivottavasti tämän palkinnon myötä taas moni uusi kirjojen suurkuluttaja harhautuu tänne kirjablogien maailmaan - mistä tunnetusti ei enää ole paluuta!

KIRJAIMELLISESTI - MIKSI JOISTAIN KIRJOISTA ON NIIN VAIKEA KIRJOITTAA?

Minulla on ollut hirmuinen kirjoitusjumitus päällä parin kirjan kanssa, ja yritin miettiä syitä siihen.

Vaikeuteen voi olla monia syitä. Ehkä kirja oli niin hyvä, että se ansaitsee yhtä hyvän arvioinnin, eikä sellaista hyvää tekstiä aina synny. Tai ehkä kirja oli sarjaa, jota kutsun Raamattuun verrattaviksi kirjoiksi; niitä joissa ei kykene näkemään mitään kriittistä. Ne menevät usein lähelle itseä, eikä tunteitaan niistä on vaikea jakaa. Tai ehkä kirja vain oli yksinkertaisesti tylsä, sellainen mistä ei keksi mitään sanottavaa. 

Voi myös tuoda paineita kirjoittaa, jos kirjaa on muualla kehuttu ja itse et pitänytkään siitä. Tai sitten ihastut yllättäen johonkin yleisesti roskateoksena pidettyyn. Molemmissa tilanteissa tulee väkisin mieleen, että mikä minussa on vikana, kun ymmärrän tämän näin väärin. 

Minulle viimeksi vaikein teos kirjoittaa oli Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa. Siihen pätee moni yllä mainitsemani syy. Ensinnäkin pidin siitä kovasti, ja halusin kirjoittaa arvoisensa arvostelun. Toiseksi jumituin tekstin haaveelliseen sävyyn ja kaikki vähänkin napakammat ilmaisut omassa tekstissä särähtivät korvaan (tai siis silmään). Kolmanneksi, en ollut nähnyt kovin monen muun bloggarin tätä lukeneen, ja halusin antaa positiivisen ja oikeellisen kuvan kirjasta. Neljänneksi, kun tekstin kirjoittamista alkaa lykätä, se muuttuu entistä vaikeammaksi. 

Aiemminkin olen pulmaillut monen tekstin kanssa, kun taas monet tuntuvat kirjoittautuvan ihan itsestään - joskus jo kirjaa lukiessa.

Mistä kirjoista teille on ollut vaikea kirjoittaa?

Rhondda Saunders: Wrinting my name in the sand