Susan Donnell: Pocahontas
Englanninkielinen alkuteos:
Pocahontas (1991)
Pocahontas (1991)
WSOY, 1995
422 sivua
Pitkä ja verinen taistelu näytti välttämättömältä, kun englantilaiset 1600-luvun alussa nousivat maihin Amerikan rannikolla ja saivat vastaansa mahtavan intiaanipäällikön.
Päällikön lemmikkitytär Pocahontas pyrki rakentamaan rauhaa ja sovintoa. Hän ystävystyi englantilaisen seikkailijan John Smithin kanssa, ja ystävyys muuttui rakkaudeksi, joka oli niin syvää että Pocahontas oli valmis uhraamaan henkensä pelastaakseen rakastettunsa isän vihalta.
Vielä vuosia myöhemmin, kun Pocahontas englantilaisen aatelismiehen puolisona ja juhlittuna sankarina saapui Lontooseen kuninkaan hoviin, rakkaus John Smithiin piti häntä vallassaan. Ostin tämän joskus kirpparilta pilkkahintaan ajatuksena lähinnä verrata sitä Disneyn Pocahontas-elokuvaan (joka on yksi kaikkien aikojen suosikeistani). En odottanut liikoja, eihän tämä ole suinkaan ainoa Pocahontaksen elämästä kertova kirja ja pelkäsin tämän olevan väkisin väännetty teos. Esipuhe kuitenkin pelasti paljon. Kirjan kirjoittaja on itse Pocahontasin jälkeläinen, ja hän haluaa kirjoittaa tarkasti totuuden mukaan, koska kyse on hänen omasta historiastaan. Ainoa varmistamaton asia on Pocahontaksen ja John Smithin rakkaus, eihän tuollaista rakkautta voi koskaan todistaa. Ehkä tässä kirjassa olisi siis kuitenkin joitain aineksia.
Ihan kivaksi kokonaisuudeksi kirja osoittautuikin. Tarina on huomattavasti monisyisempi kuin Disneyn elokuvasta tietonsa ammentaneet voivat olettaa - elokuva kuvaakin tarinaa vain reilun sadan ensimmäisen sivun osalta. Siinä missä elokuva loppuu dramaattiseen pelastukseen, ei todellisuudessa olla tarinassa vielä edes päästy alkuun. Oli kyllä mielenkiintoinen kokemus syventää yhden lempielokuvani maailmaa nähden samalla miten tarina jatkui.
Toivottavasti kukaan ei saa blogistani kulttuuri-uskonto-taide -yliannostusta, mutta jälleen minun on pakko pysähtyä ihailemaan tarkkaa uskonnosen elämän kuvausta, erityisesti intiaaniuskonnon ja kristinuskon kohdatessa. Kyseessä on vieläpä yksi kristinuskon vähäeleisimpiin kuuluvista muodoista, anglikaanisuus, joka muodostaa todella räikeän kontrastin intiaanien uhrimenoja pursuavalle hartauselämälle.
Harmi kyllä, Susan Donnell ei ole itse kirjailijana mitenkään loistelias. Teksti ei pääse sujuvasti leijumaan eteenpäin, vaan etenee hieman nytkähdellen. Henkilöiden nimiä myös hoetaan kokoajan liiemmin korvaavia persoonapronomineja käyttämättä, ja toisto jäi välillä hieman häiritsemään. (Kuulen päässäni kirjallisen viestinnän opettajan äänen, joka juuri meille paasasi tekstin sidosteisuudesta, jota siis tästä kirjasta puuttuu). Kuitenkin tämä kirja kertoo tarinan, ajaa asiansa, ja on varmasti kunniakas tapa tutkia ja jakaa suvun historiaa.
Hauskana yksityiskohtana tämä tarjosi välietapin kirjallisella matkallani. Maan lapsien esihistoriasta pomppaus tänne 1500-luvun lopulle ennen paluuta nykyaikaan. Pieni pehmeä lasku on aina tarpeen.
Eikös Pocahontasista ole tehty se jatko-osakin? Siis tarkoitan nyt tätä Disneyn elokuvaa. Mielestäni siinä tarina jatkuu. En tiedä jatkuuko samalla tavalla kuin tässä kirjassa / oikeasti olisi jatkunut, mutta kuitenkin.
VastaaPoistaHassu juttu, en edes muistanut lukeeni tätä kirjaa, ennen kuin kirjoitit tästä. Oli niin tutun kansi näköinen, että tajusin, että olenhan minä tämän lukenut, tosin joskus muinoin 90-luvulla, itseasiassa varmaan aika tuoreeltaan vielä :)
VastaaPoistaKirjasta muistan lähinnä, että alussa kerrottiin, kuinka Pocahontas metsästi jotain eläintä (ehkä?), sekä vähän kömpelösti kuvaillut seksikohtaukset, jotka varmaan hihityttivät teini-ikäistä itseäni. A trip down memory lane!
Tutun kansi näköinen pitäisi tietenkin olla järjestyksessä tutunnäköinen kansi :)
VastaaPoistaKatri: en ole nähnyt Pocahontas kakkosta, koska paheksun tekemällä tehtyjä jatko-osia, enkä muutenkaan ole kuullut siitä kovin hyvää palautetta. Mutta nyt kun googlasin, niin kyllä ne senkin elokuvan tapahtumat seuraavat kirjan/tosielämän tapahtumia, hieman väritettyinä tosin. :)
VastaaPoistaMiia: juu, alussa Pocahontas nimenomaan metsästi (koska halusi lepyttää jonkun jumalan, koska oli salakuunnellut jotain keskustelua). Ja seksikohtaukset olivat tosiaan aika kökköisesti kuvailtuja! Varmaan minäkin pari vuotta sitten olisin hihitellyt niille. :D
Minä olen aloittanut Donnellin kirjan lukemista, mutta jättänyt kesken, koska se teki niin järisyttävän vaikutuksen, musta oli mustaakin mustempaa ja kauneus oli sekin kauneinta, mitä olin pitkään aikaan lukenut.
VastaaPoistaAika Oy:n nuorille suunnattu teos Pocahontas on pienimutoisempia ja kerronnallisesti köyhempi jättäen paljon aukkoja, musta oli mustaa tässäkin kirjassa, mutta valoakin löytyi.