"HÄN LUULEE TIETÄVÄNSÄ KAIKEN. MUTTA TIETÄMINEN EI OLE SAMA ASIA KUIN YMMÄRTÄMINEN."

Mari Strachan:  

Hiljaisuus soi h-mollissa

Englanninkielinen alkuteos:  

The Earth Hums in B Flat (2009)

Karisto, 2010

337 sivua

12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan. Gwennin viaton kertojaääni luo melankoliseen tarinaan ihastuttavan kontrastin, joka tekee lukijaan lähtemättömän vaikutuksen. 

Tätä kirjaa eräs blogiani lukeva tutuntuttu suositteli joskus kuukausia sitten. Ensimmäistä kertaa löysin tämän kirjastosta pari viikkoa sitten ja kotiutin - takakantta edes vilkaisematta. Ja täytyypä myöntää, että takakannen luettuani aloin hieman ihmetellä. Takakansi antaa hieman oudon lapsenomaisen ja hieman yliluonnollisen vaikutelman ja väistämättäkin tuli mieleen, että mahdoinkohan kuitenkin erehtyä kirjan nimessä. Silti minuun nimenomaan vetoaa kaikki sadunomaisuus, mystisyys ja muu mielikuvituksellisuus, en vain arvannnut, että jotain tällaista olisi osattu minulle suositella. Joka tapauksessa pidin kirjasta kovasti.

Samaistuin Gwenniin ja kuten takakansikin jo suitsuttaa, hän tuo tarinaan ihan omanlaisensa äänen. Jotenkin lapsen viattomalla äänellä kerrottuna tarinaan tulee enemmän voimaa, koska lapsen tapa tarkastella maailmaa on niin utelias ja rehellinen. Olisipa itsellänikin vielä tallella tuo lapsen usko ja uteliaisuus. Muuten kyllä muistutan Gwenniä paljon, varsinkin mielikuvitukselta. En vain osaa lentää - edes unissani. 

Minua kiehtoi kirjan fantasioanomaisuus, vaikka en täysin ymmärrä miten se muodostuu, eihän tarinassa loppujenlopuksi mennä ollenkaan todellisuuden tuolle puolen. Kuka tahansa meistähän voi lentää unissaan. Ehkä myös siksi kirjasta tuntuu olevan niin kovin vaikea kirjoittaa. Kai sitä väkisinkin yrittää napata omaan tekstiinsä edes palan kirjan sävystä ja tunnelmasta. 

Kirja pitää otteessaan viimeiseen saakka, ja jokainen pienikin juonenkuvio tuo jonkin hienon yksityiskohdan kokonaisuuteen. Harvoin sitä saa lukea kirjaa, jossa ei ole mitään irrallisen tuntuista. Juoni on moniulotteinen, ja tytön silmin siitä näkyy ihana suoruus. Maailma on tytölle vielä osittain vieras, joten hänen ei kuulukaan aina ymmärtää.

Kirjassa käsitellään mielenkiintoisesti erilaisuuden teemaa hulluuden kautta. Kumpi onkaan lopulta epänormaalimpaa, olla oma omintakeinen itsensä vai pitää niin voimakkaasti yllä normaaliuden kulliseja että koko elämä suistuu raiteiltaan? Entä kumpaa uskovat ovat lopulta oikeassa?