Tätäkin piti pohtia kauan. Moni kirja (hyvin kirjoitettu sellainen varsinkin) saa herkistymään, ja jotkin niistä oikein konkreettisesti itkemään.
Jotenkin tuntuu, että on jotenkin turruttanut itsensä kaikelle maailman pahuudelle. Kirjat sodista, pahoinpitelyistä, vainoista, ja muista kauheuksista mitä ihmiset kykenevät toisilleen tekemään, tuottavat surua, ahdistusta, epäuskoa. Mutta eivät ne enää itketä.
Oma lukunsa ovat kirjat, joissa käsitellään menettämisen tuskaa, jonkun rakkaan kuolemaa. Niitä lukiessa tulee myös väkisinkin miettineeksi miten itse reagoisi vastaavassa tilanteessa, miten ikinä selviytyisi. Koskettavia kirjoja on paljon.
Kuitenkin ehkä vaikein asia ymmärtää elämässä on kuolema, ja se kenet se valitsee. Ja miten se voikin valita välillä niin epäoikeudenmukaisesti.Siksi valitsin surullisimmaksi kirjaksi Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, jonka jokunen muukin teistä mainitsi. Se sisältää surullisuudestaan huolimatta suuren toivon, ja tavallaan antaa lohtua, vaikka onkin niin surullinen. Ja kyllä, itkin tätä lukiessani, enkä edes ihan heti loppuun päästyäni kyennyt lopettamaan.
Parasta kai kirjallisuudessa onkin se, että surullisinkin kirja on vähän iloinen, koska kirjoissa on pilkahdus toivosta. Siksi en oikeastaan keksinyt tähän kohtaan kirjaa ollenkaan.
VastaaPoistaMinustakin tämä oli surullinen kirja, mutta toisaalta myös sen verran lohtua antava, etten itse valinnut samaa. Kuolema on surullinen ja kamala asia, mutta luonnollinen. Siksi ehkä itseäni surettaa enemmän kaikki kiduttamiset, väärinkohtelu ja vastaava, joka usein vielä on ihan oikeassa elämässä tapahtuvaa.
VastaaPoista