"MIKSI AINA TÄRKEIMPIÄ OVAT NE, JOTKA LÄHTEVÄT?"

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013
269 sivua

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin, myöhemmin kokonaan. Jäljelle jäivät laulut: “Suzanne”, “I’m Your Man”, “Take This Waltz”. Niistä aikuinen Frida yrittää koota isäänsä ehjäksi jälleen.
    Isänisä Poju kuului niihin, jotka lähtivät ja jättivät. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita.
   Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?

Tätä kirjaa on luettu ja blogattu paljon ja arviota sijoittuvat laidasta laitaan. Jotkut löysivät uuden lempikirjailijansa tai sielukirjansa, jotkut pitivät ihan hyvänä ja jotkut jäivät ihmettelemään mitä muut tässä näkevät. Jotenkin nämä aiemmat arviot heijastuivat lukemiseeni (ei pitäisi kai ikinä kai lukea arvioita ennen kirjaa), yritin kokoajan mielessäni sijoittaa itseäni tykkäyskentässä - pidänkö vai enkö pidä. Ja samalla toivoin pitäväni, ehkä liikaakin.

Tarinassa on paljon henkilöhahmoja ja siinä liikutaan useammassa eri aikatasossa. Nykyhetkessä elävän Fridan tekemiä valintoja peilataan suvussa taaksepäin, hänen isäänsä Raimoon, isoisäänsä Pojuun ja isoisoäitiinsä Sigridiin. Osa heistä jäi, osa lähti, ja lukija jää odottamaan mitä tekee Frida. Jääkö hän Emilin luokse, rupeaako äidiksi, perustaako perheen?

Osaltaan pidin kirjasta kovastikin. Pidin sen taiteellisesta otteesta ja Cohenin laulujen kytkemisestä tarinaan. Pidin myös sen hahmoista. Harno on luonut moniulotteisia henkilöitä, joissa on on persoonaa ja ulottuvuutta, yksikään ei jää latteaksi. Vaikka jokaiseen pystyy eläytymään omalla tavallaan, joissain kohdin hahmoja tuntui olevan vähän liikaa. Kun keskeytti lukemisen, joutui seuraavan kerran jatkaessa kertaamaan kuka oli kenenkin lapsi ja mitä aikaa nyt sitten eletään.

Moni bloggari kirjoitti saavansa vähiten tarttumapintaa Fridasta ja enemmän suvun vanhemmasta polvesta. Minä taas samaistuin Fridaan eniten. Hänen rationaalista ja taiteellista yhdistelevä ajattelutapansa tuntui olevan lähellä omaani, samoin kuin elämän järjestäminen laulujen kautta. Muut hahmot olivat jotenkin niin erilaisia, vaikka samaistuin heihin, en osannut ajatella samalla tavalla. Minä kai olen se joka jäisi - en osaisi lähteä. 

Hieman sekavasta hahmokavakadistaan huolimatta kirja oli minusta hienosti kirjoitettu. Se eteni tekstitasolla kauniin sulavasti, miltei runollisesti, muttei silti sortunut turhaan kikkailuun. Vaikka olisinkin jollain tavoin tiivistänyt tarinaa, oli kirja silti kelpo teos ja Tua Harno on nimi, joka varmasti on tullut jäädäkseen. 

Kirjan sulkeuduttua jäin pohtimaan yhtä kirjan opetuksista, haaveilun mahtia. Ei pidä unelmoida tulevaa elämäänsä liian tarkasti ja liian ruusuiseksi. Silloin oikea toteutuva tulevaisuus ei koskaan voi olla unelman veroista ja se jää tyhjäksi. Sigridin sanoin siihen jää railo. Minulle tuli itsetutkiskelun paikka, koska olen pahemmanlaatuinen haaveilija ja aina pää pilvissä. Toivon, ettei minulle tule koskaan samanlaista tilannetta, sitä etten olisi tyytyväinen elämääni unelmien takia. Luultavasti silti ei tule, koska maailma on kaunis, enkä sitä osaa enää kauniimmaksi kuvitella.

Niihin, jotka jäivät kuuluvat myös Annika K. Hanna, Heidi Kirjavinkeistä, Helmi-Maaria Pisara, Jenni S. Joana, Katja, Katri, Kuutar, Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Mari A. Minna, Minna Jaakkola, Risto Uusikoski, Sanna, Sara, Susa, Taika, Valkoinen kirahvi,

TTT - POTENTIAALISIA FINLANDIAEHDOKKAITA

Tiistai osui vallan mainiosti paria päivää ennen finlandiaehdokkaiden julkaisua, joten täytyy käyttää sitä hyväksi ja yhdistää nämä kaksi asiaa; top kymppi ja omat arvaukset finlandiaehdokkaiksi. Ja koska esitän kymmenen arvausta, paras olisi edes yhden niistä osua nappiin. 

Mitä siis raati arvostaa tänä vuonna, mitä se haluaa nostaa esiin?

10. Seija Vilén: Pohjan Akka (Avain)
Vahvoja naisia, myyteissä ja nykyajassa?
9. Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu (WSOY)
Satiirista seikkailua ja ääriliikkeitä?
8. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)
Traagisia kohtaloita ja korutonta kauneutta?
7. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos) 
Ikiaikaisia salaisuuksia ja kaipausta?
6. Riku Korhonen: Nuku lähelläni (WSOY)
Unenomaista rakkautta ja finanssimaailmaa?
5. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (Otava)
Amerikkalaista unelmaa ja yritystä ymmärtää?
4. Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava)
Ihmisarvon hintaa ja median raadollisuutta?
3.  Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (Teos)
Kasvutarinaa ja menneisyyden aaveita?
2. Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi)
Meren aaltoja ja ihmiselämän ristiriitoja?
1. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (Like)
Taistelua olemassaolosta ja maailmasta?

Guy Rose: Marguerite (1918)

Mitä sinä veikkaat?

"IHMISEN ON HYVÄ SÄILYÄ HIUKAN VIERAANA ITSELLEEN, KANTAA MUUKALAISUUTTA MUKANAAN."

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava, 2012
299 sivua

Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä ja matkustaa New Yorkiin.
    Maria tutustuu naiseen, joka hänelle oven tanssin maailmaan. Askel askeleelta hän uskaltaa kysyä, mistä oikeastaan on kotoisin, pohjoisen pikkupitäjästäkö, jossa hän oli ajaa itsensä tuhoon, vaiko jostain kauempaa. Uskonkriisin ravustelema Maria etsii suurkaupungista uutta pyhää kolminaisuutta, mutta ei pysty vaientamaan kysymystä, jota pakeni: mitä pahaa tapahtui pienelle tytölle, joka yritti tehdä kotinsa Suomeen.

Tämän laitoin heti kirjastosta varaukseen kun selasin syksyn katalogia. Pulkkinen on hyvää vauhtia  rakentamassa itselleen laadustaan tunnetun luottokirjailijan asemaa ja alkaa olla yksi suomalaisen kirjallisuuden johtotähdistä. Pulkkisen kirjoja yhdistää myös yksinkertaisen kaunis ulkoasu, nasevan rytmikäs nimi ja taitavasti poimittu takakansiteksti - eli seikat jotka saavat minusta kirjan vaikuttamaan entistäkin laadukkaammalta.

Kirja kertoo itsensä etsinnästä ja sirpaleisen maailmankuvan uudelleenkokoamisesta. Se kertoo niin uskonasioista, rotusyrjinnästä, syömishäiriöistä, väkivallasta kuin rakkaudesta ja vihastakin. Teemoja on niin paljon, että kirjasta olisi voinut helposti tulla liian mutkikas, mutta jotenkin Pulkkinen osaa pitää moninaiset juonilangat hyppysissään. Selkeyttä tuo henkilöhahmojan tarkoin rajattu joukko, joista ainoastaan yhdelle on annettu päähenkilön ja kertojan viitta.

Tarina kerrotaan Marian, omaa paikkaansa maailmassa hakevan papin silmin. Hänen tarinansa ei kuitenkaan tapahdu vain nykyhetkessä vaan on sekoitus lapsuutta, nykyhetkeä ja aikaa muutamaa kuukautta ennen nykyisyyttä. Nykyhetken Maria pakenee omaa elämäänsä ja sen traumoja sen kummemmun suunnittelematta juurilleen Amerikkaan, äitinsä synnyinmaahan.  Vähitellen lukijalle alkavat paljastua syyt, joita hän juoksi karkuun. Marian rakentaessa uudelleen maailmankatsomuksensa perustaa, hän samalla valottaa vanhan minänsä sirpaleita alkaen lapsuuden vinoutuneesta ruumiinkuvasta aina viime kuukausien epävarmuuteen ja epäonnistuneeseen yritykseen suojella haavoittuvaista pientä tyttöä.

Jotenkin minulle läheisimmäksi muodotuivat menneen ajan kappaleet. Uskonnollisuuden kietoutuminen anoreksian ajatusmaailman tämän nuoren tytön silmin oli todella herkän aidontuntuisesti kirjoitettu. Itseasiassa monesta lukemastani anoreksiaa kuvaavasta kirjoista Vieras onnistuu minusta tavoittamaan parhaiten asian ytimen ja käsittelemään herkkää asiaa tilanteeseen sopivalla voimalla. Pulkkinen onnistuu myös tavoittamaan hienosti aikuisen suojeluvaiston lasta kohtaan ja huolen hänen hyvinvoinnistaan. Yhdyn kyllä muiden kommentteihin siitä, että sivut Yasminan päiväkirjasta vaikuttivat hiukkasen väkinäisiltä. 

Nykyajan kuvaus New Yorkin sykkeessä jäi minusta menneen jalkoihin, vaikka se toimikin hienona siltana aikatasojen välillä. Vaikka normaalisti olisin ollut aivan innoissani tanssillisista piirteistä ja Marian tasapainoilusta uusien ja vanhojen ajatusmalliensa välillä, en tässä osannut keskittyä niihin täysillä. Ne tanssin ja elämän runollisuus -sivut, joissa tekstin asettelu on vapaan assosiatiivista, kuvasivat hyvin tunnelmaa, mutta silmät uhkasivat hyppiä tyystin sanojen ohi kohti seuraavaa kappaletta. Vaikka siis yleensä olen vahvasti vapaan taiteellisen ilmaisun puolella, oli tässä sitä ehkä vähän liikaa. 

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta kirja oli voimakas lukukokemus, ja se oli minusta parasta Pulkkista tähän asti. Kirjan loppu oli kauniin yksinkertainen ja tuntui juuri oikealta tavalta lopettaa tämä tarina. Siitä oli riisuttu pois kaikki turha krumeluuri ja se tiivisti yksinkertaisuudessaan matkan aikana nousseet tunteet yhteen. 

Vierautta ovat kokeneet myös: Arja, Hemuli, Jaana, Liisa, Lumiomena, Minna, Päkä, Sara, Unni ja Valkoinen kirahvi.

NOBEL-PALKINTO, NO MENIKÖ OIKEIN?

Jo toisen kerran peräkkäin Nobelin kirjallisuuspalkinto menee kirjailijalle, josta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Katson kyllä lukevani melko paljon, ja keskustelevani kirjoista sitäkin enemmän, mutta silti olen aina ihan ummikko mitä tulee Nobel-veikkailuihin. 

Jos minulta olisi kysytty suosikkia, olisin päätynyt johonkin tuttuun laatukirjailijana pitämääni taiteilijaan, kuten Haruki Murakamiin, Joyce Carol Oatesiin tai Margaret Atwoodiin. Heille sen kyllä mielelläni soisin, jos ei tänä vuonna niin sitten seuraavina. Toisaalta jos olisi pyydetty arvaamaan lopputulos, olisin luultavasti vastannut juurikin että joku kiinalainen, josta en ole ikinä kuullutkaan. Ja sehän meni tavallaan oikein.

Tänä vuonna palkinto siis meni kiinalaiselle Mo Yanille. Raadin mukaan hänen "hallusinatorisessa realismissaan" yhdistyvät kansantarut sekä historia ja nykyaika. 

Mo Yanin kirjoja ei ole vielä suomennettu, mutta Otava on uutisoinut julkaisevansa kirjat Life and death are wearing me out ja Big breasts & wide hips suomeksi. Paineita luovaan suomennosurakkaan ryhtyy kiinankielen kääntäjä Riina Vuokko. 

Kiinnostavilta kyllä kuulostavat tuoreen palkinnonsaajan kirjat. Varsinkin nimet ovat jotenkin niin ihastuttavan rohkeita ja puhuttavia. Täytyy ehdottomasti tutustua lähemmin kun ne aikanaan suomeksi ilmestyvät.

KIRJA JÄI KOTIIN, JOTEN ETSIN TÄHÄN MYÖHEMMIN OTSIKON ;)

Laura Paloheimo: Klaukkala
Otava, 2012
319 sivua
 

Luksuselämää ja vintagelaukkuja rakastava Julia on palannut maailmalta Suomeen ja päätynyt tv-tuotantoyhtiö Meisselin leipiin odottelemaan hääkellojen kilkatusta.

Kun unelmakihlaus rikkaan perijän kanssa purkautuu, koko kimaltava rakennelma romahtaa. Mutta pohjalla häämöttää jotain tuttua – vanha kotikunta Klaukkala, jossa kaikki ei totisesti ole ennallaan, vaikka kylänraitin tuulipuvut ja tukkamuoti ehkä ovatkin.

Tänä kesänä kaikki tiet vievät Klaukkalaan!

Tämän kanssa joudun nyt vähän pelaamaan muistitiedon varassa, kun sairastelun takia kirjan lukemisesta on kulunut jo kohta kolme viikkoa. En enää ehkä muista pienimpiä juonenkäänteitä, mutta yleiskuva tietenkin säilyi - kimalteleva ja lennokkaan humoristinen sellainen. 

Chick lit on minulle tyylilajina vieraampi, varsinkin suomesta kotoisin oleva. Asenteeni tällaiseen kevyempään kirjallisuuteen on kaksijakoinen, kirja on joko kivan ponnistelematon ja virkistävä lukukokemus, tai sitten liian höttöistä hömppää minun makuuni. Tuo ero on veteen piirretty viiva, joka ei aina näy päällepäin. Vaikka Klaukkala ensialkuun vaikutti juurikin vähän liian pintaliitoiselta, se ei kuitenkaan aiheuttanut kirjallista etomisreaktiota, niinkuin joillekin sen kollegoille on käynyt. Pidemmän päälle kirja toi itseasiassa mieleen Sophie Kinsellan (joka on tuttavapiirissäni julistettu laadukkaan ja luettavan hömpän peruispilariksi).

Kirja kertoo Juliasta, nuoresta naisesta, joka on tehnyt totaali-irtautumisen mielestään takapajuisesta kotikunnastaan Klaukkalasta. Aikansa maailmalla ajelehdittuaan hän tapaa kaikkien aikojen unelmamiehen; komean, rikkaan ja maineikkaan, jonka luottokortit mahdollistavat ylellisen elämän sekä kartano puitteet tuolle elämälle. Klaukkala näyttää jääneen ikuisesti menneisyyteen, vaan kuinka käykään?

Edellä mainittu elämä olikin jo hitusen liian upeaa voidakseen kestää, joten ennen pitkää Julia löytää itsensä sydän särkyneenä, kodittomana, lähes rahattomana ja potkujen uhka päällään leijuen pohtimassa mitä elämälleen tehdä. Hänen on rakennettava koko elämänsä uudelleen, mutta minne?

Kirja suorastaan pursusi muotia, ylellisyyttä, rakkautta ja vaaleanpunaisia unelmia. Joissain kohdin se toi mieleeni ylellisen muotiblogin tai muotilehden kolumnipalstan, toisissa taas (yli-ikäisen) teinin päiväkirjan, jossa valitetaan ensirakkauden kolhaisuista varsin mustavalkoisella ajatusmaailmalla. Tämä on varmasti todellinen unelmakirja niille, joita muoti ja ulkonäköasiat kiinnostavat enemmän kuin minua. Kirja oli kyllä hauska ja inspiroiva lukukokemus ja se sopi loistavasti keventämään opiskelujen alkamisen stressiä syyskuun alussa. Kuitenkaan useampaa tällaista en pystyisi peräjälkeen lukemaan, siinä astuttaisiin jo hömppäkertoimeni ylitse.

Kirjan juonenkäänteet olivat melko ennalta-arvattavia, mutta toisaalta se on varmaan lajityypille tyypillistä. Enpä muista chick lit kirjan koskaan yllättäneen minua. Palosaari rakentaa kuitenkin muuten arvattavaan loppuunsa mielenkiintoisen mausteen yllätystä ratkaistessaan lopulta Julian on-off -työtilanteen. 

Pidin kirjan huumorista, ja eniten minua hihitytti rikkaiden ihmisten pintaliitelyelämä ja erityisestä Julian tulevan/menneen miehen yrityspulmat. Elämä kahvi-imperiumin nousukkaan vaimokkeena ei aina ole herkkua, varsinkin kun joutuu maistamaan erilaisia juomasekoituksia. Rusketusta lisäävä kahvi kelpaisi kyllä minullekin, mutta ei taitaisi mennä alas, jos se tosiaan maistuu sille mille Julia sitä kuvaa. Pidin myös hauskoista väli-inserteistä "jos ______ olisi laukku, mikä laukku hän olisi". Julia tiivistää hauskasti tuttaviensa persoonallisuudet erilaisiin laukkuihin ja mielipiteen muuttuessa voi ystävä pudota laadukkaasta merkkilaukusta halpaan tekonahkajäljitelmään.

Koska Klaukkala on niin erilainen siihen nähden mitä yleensä luen, en oikein osaa arvostella sitä objektiivisesti. Ei se kyllä minun suosikeihini noussut, mutta toisaalta näen siinä piirteitä, jotka varmasti kiinnostavat erityylistä lukijaa. Kuten toinen kirjan lukenut bloggari Hanna toteaa: "ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä".

"JUURI NYT AJATTELEN, ETTÄ SINULLA ON KIVA SOLMIO."

E. L. James: 
Fifty Shades - Sidottu
Englanninkielinen alkuteos: 
Fifty Shades of Grey (2011)
Suomennos: Riie Heikkilä
Otava, 2012
586 sivua

Kokematon opiskelijatyttö kohtaa salaperäisen, viileäkatseisen miljonäärin. Heidän välilleen roihahtaa kiihko, joka mullisetaa molempien käsityksen intohimosta.

"Luotatko minuun?" hän kysyy yhtäkkiä. Sitten hän katoaa hetkeksi ja palaa luokseni kädessään hopeanharmaa silkkisolmio. "Laita kätesi yhteen."

Tämä on herättänyt kovaa keskustelua kirjablogistien keskuudessa jo ennen kuin sitä oli ehditty lukemaankaan. Kirjalle (ja sen kahdelle jatko-osalle) on kasvanut nimittäin aikamoinen maine. Jossain sarjan nostattamaa ilmiötä on jo ehditty verrata Harry Potteriin, vaikka sekä aihe että varmasti suurin osa lukijakuntaa ovatkin täysin erilaiset. Kirjailijattaren on huhuttu saaneen innoituksensa kirjaan fanfictionin perusteella, ja siltä se kieltämättä hieman vaikuttaakin: pitkältä, kummalliselta ja ainakin R -ikärajoitetulta ficiltä, josta on henkilönimet muutettu ja hieman sijoiteltu tilannetta uudelleen.

Täytyy myöntää, että itseänikin hieman mietitytti aloittaa tätä. Genre on niin kaukana normaalisti lukemastani kuin olla ja voi, ja mitäpä tästä uskaltaisi blogiinkaan kirjoittaa, ilman että saisi hullun maineen? Kuukauden lukusaldoni ei kuitenkaan enää paljon omituisemmaksi voi mennä, joten mitäpä siinä (kirjapiirikollegani sanoin) yksi sadomasokistinen pornokirja enää haittaa. 

Aloittaessani tuntui kuin olisin lukenut vaihdellen jonkun epävarman teinin suhde- ja ulkonäkökriiseilyyn keskittyvää päiväkirjaa ja jotain netin syövereistä kaivettua pimeää sivustoa. Kirjan alku ei minua vakuuttanut ja silloin pelkkä uteliaisuus sai jatkamaan lukemista. Meille esitellään Anastasia, maailman kliseisimmän nuoren naishahmon, joka on hieman epävarma, mutta silti ylpeä, hieman kömpelö ja onnettomuusaltis sekä tietenkin kaunis (onkohan tällaisissa kirjoissa koskaan päähenkilöä, joka ei olisi niin korostetun kaunis). Sitten tapaamme Christianin, nuoren, rikkaan yritysjohtajan, jonka ainoa ominaisuus tuntuu aluksi olevan komeus (mitä sitten hoetaankin kyllästymiseen asti). Christianin ulkomuoto ja itsevarmuus vetoaa Anaan ja Anan haavoittuvaisen kokematon söpöys taas Christianiin... ja tadaa, heidän välilleen kehkeytyy maagista vetovoimaa.

Puoleenväliin päästässään lukija on lopen kyllästynyt siihen kuinka loistavasti kaikki sujuu, kuinka upea täysin kokematon Ana on sänkypuuhissa ja kuinka hengästyttävän komea Christian taas onkaan. Koska koko tarinan kerronta tapahtuu Anan näkökulmasta, saamme yliannostuksen myös hänen häilyvästä juupas-eipäs -asenteestaan, samoin kuin siitä, että hän ilmaisee mielialansa muodossa sisäinen jumalattareni sitä, sisäinen jumalattareni tätä...

Toisaalta tyttö tekee loppujenlopuksi lukijalle palveluksen olemalla niin ärsyttävän kliseinen hahmo. Hänen rinnallaan Christian nimittäin alkaa pidemmän päälle vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja kriittisen alun jälkeen hän alkoi kiehtoa minua henkilönä. Mikä hänestä onkaan muovannut tuollaisen kontrollifriikin, joka haluaa pitää kaikki pelinappulat kokoajan otteessaan? Miksei häneen saa koskea, miksei hän kerro menneisyydestään paljon mitään? Minua alkoi kovasti kiehtoa herran vallanhalu ja hänen ristiriitainen persoonansa. Vastapainona hänelle Anakin alkaa vaikuttaa loppua kohden melkein siedettävältä.

Vastoin odotuksiani kirja loppuu arvoitukset ratkaisemattomina ja kohtaan, jossa herää uteliaisuus tarinan jatkoa kohtaan. En tiedä haluanko lukea jatkoa, koska pidin tästä kirjasta tällaisena (siinä mielessä kun ylipäätään pidin). En halua, että Ana sulattaa Christianin, mikä kai jossain vaiheessa sarjaa eittämättä tapahtuu. Pidin Christianista tällaisena omintakeisena hahmona, jonka kova kuori paljastaa vain välähdyksittäin tunteita, jos sitäkään. Pelkään seuraavien ennaltapureksivan kaikki minua tässä kiehtoneet mysteerit. Jos jatko-osat kuitenkin kotiin putkahtavat, ehkä päädyn ne jossain vaiheessa uteliaisuuttani lukemaan. 

Lopulta kirja ei ollutkaan niin paha kuin odotin. Olihan se täynnä rakkautta, seksiä, valtaa ja ihmisten pimeää puolta, mutta on tuossa kombinaatiossa kyllä jotain uteliaisuutta kiihottavaa. Tämä ei missään nimessä ole millään tasolla vakavasti otettava kirja, mutta uteliaalla kurkistusmielellä ja huumorilla otettuna se toimii.

Varovaiset kolme tipua, siksi että olen vähän huikentelevaisella tuulella tänään. 

"KOHTALO EI TEE KOTIKÄYNTEJÄ, VAAN SEN PERÄÄN PITÄÄ ITSE LÄHTEÄ."

Carlos Ruiz Zafón:  
Taivasten vanki
Espanjankielinen alkuteos:  
El prisonero del ciero (2011)
Suomennos: Antero Tiittula
Otava, 2012
332 sivua

Vuosi Tuulen varjon tapahtumien jälkeen salaperäinen muukalainen saapuu Semperen ja pojan kirjakauppaan, jossa työskentelee myös heidän ystävänsä Fermín Romero de Torres. Uhkaava vieras tuntuu tietävän Fermínin henkilöllisyyden.
Fasistien tyrmästä paennut Fermín toipuu kammottavista vankilakokemuksista ja suunnittelee häitään, mutta pysyäkseen turvassa ja voidakseen avioitua hän tarvitsee uuden identiteetin.
Tästä alkaa mysteerejä pursuava tarina rakkaudesta, ystävyydestä, kateudesta ja kostonhimosta. Se vie lukijan syvälle Francon sotilasdiktatuurin ajan Espanjaan, Barcelonan hämärille kujille ja Unohdettujen kirjojen hautausmaan uumeniin. 

Odotin paljon tältä kirjalta, koska molemmat aiemmat osat muodostivat upean koukuttavan maailman, johon odotin malttamattomasti pääseväni takaisin. Aiemmat osat luin nurinkurisessa järjestyksessä aloittaen Enkelipelistä ja jatkaen myöhemmin Tuulen varjoon. Molemmat nousivat korkealle parhaiden lukukokemusten listalla (en tiedä olivatko itse kirjat niin loistavia, vaan nimenomaan niiden aikaansaama lukukokemus).

Luullakseni näiden kirjojen pitäisi myös toimia itsenäisinä kokonaisuuksina, ja aiemmat toimivatkin, mutta jos en tätä lukiessani olisi jo tuntenut unohdettujen kirjojen hautausmaata, Herra Semperen & pojan kirjakauppaa ja sen henkilöitä sekä Davíd Martinia ja hänen matkaansa kirjailijuuteen, en olisi luultavasti tavouittanut tästä mitään samaa mystiikkaa kuin aiemmista. 

Olin iloinen saadessani tutustua paremmin henkilöiden taustoihin, ja varsinkin Fermínin aiempiin kokemuksiin. Rakastin Davíd Martinin esiintymistä kalterien takaisena mystisenä hulluna, taivasten vankina ja sitä miten hänen hahmonsa rakentuu tarinaan Fermínin kokemusten kautta. Rakastin syvyyttä, joka rakentui hahmoille heidän taustansa kautta. Rakastin kerrontatyyliä, rakastin upeaa kantta, jonka voisin ottaa vaikka tauluksi seinälleni. Mutta rakkaus ei ulottunut läpi koko teoksen.

Kirja tuntui minusta aivan liikaa välikirjalta, sellaiselta pehmeältä ja varovaiselta laskulta huikeiden tapahtumien jälkeen. Sen rakenne muistutti liikaa palapeliä. Olin juuri ehtinyt uppoutua takaisin Danielin maailmaan, ja hänen selvittäessään mystisen omistuskirjoituksen kautta Fermínin salaperäistä tuttavaa tuntui kuin olisin lukenut suoraa jatkoa Tuulen varjoon. Danielin tarina kuitenkin katkesi heti alkuunsa kun ääneen pääsi Fermín. Vaikka Fermínin tarina voitti kaameassakin kiehtovuudessaan minusta muun kirjan, en osannut enää rakentaa palasista yhtenäistä kokonaisuutta tarinan palattua Danieliin.

Olisin niin toivonut, että Zafón olisi rakentanut kirjastaan ehjemmän kokonaisuuden. Olisipa hän valinnut kertojakseen joko Danielin tai Fermínin, eikä rakentanut kerrontaa molempien varaan. Tarina ei ollut ollenkaan huono, mutta jotenkin en päässyt uppoutumaan ollenkaan samalla tasolla kuin aiempiin kirjoihin. Yksinkertaisesti odotin paljon enemmän ja siksi olin pettynyt.

Odotan edelleen innolla toivottavasti kaiken kokoavaa ja taas upeisiin korkeuksiin nousevaa neljättä osaa, joka päättää sarjan. Toivottavasti siinä pääsen taas nauttimaan aiempien kirjojen vertaisesta kokemuksesta, jonka pystyy tarjoamaan vain harva kirjailija.

Taivaisiin ovat olleet vangittuina myös Norkku, Päkä, Rachelle, Susa, jotka onnistuivat kaikki uppoutumaan paljon minua syvemmälle Barcelonan hämyisille kaduille. Löysin myös kirjasta googlaillessani minulle uuden  kirjablogin, Upotuksen, ja sen pitäjä Riina jakoi hienossa arviossaan eniten kanssani samaa näkökantaa Taivasten vangin välikirjamaisuudesta.

"HÄN TUNTEE KULUNEEN LAUSEENPARREN: RAKASTUMINEN ON RAKASTUMISEN LOPPU."

Carol Shields:  
Rakkauden tasavalta

Englanninkielinen alkuteos:  
The Republic of Love (1992)

Suomennos: Hanna Tarkka

Otava, 2002

433 sivua

Kansanperinteen tutkija Fay ja radio-ohjelman juontaja Tom elävät yksin, eivätkä juuri usko uuteen ihmissuhteeseen. Mutta yllättäen he tapaavat ja mahdottomasta tulee mahdollista: tämä on rakkautta ensisilmäyksellä. Vaan miksi rakastuminen on niin monimutkaista? Siitä huolimatta jokainen haluaa löytää jonkun jota rakastaa ja joutua lumoavan onnen valtaan.  

Aivan alkuun on pakko sanoa, että en olisi tarttunut tähän, jollei tämä olisi ollut lukupiirikirjamme. Takakansi onnistuu olemaan niin uskomattoman imelä, ja etukannen kuva tuo mieleen enemmänkin chick-litin kuin mitään vakavasti otettavaa. Ainoastaan kirjailijan nimi pelastaa ensivaikutelman, mutta en olisi ollut lainkaan varma olisiko sekään saanut minua katsomaan yli noiden sydämenmuotoisten tomaattien.

Oli siis kertakaikkiaan hyvä, että tämä valikoitui tämänkertaiseksi kirjaksemme, koska pidinkin siitä yllättäen kovasti. Ei ole siis aina koiraa karvoihin katsominen, tai kirjaa kansiin. 

Rakastuin Shieldsin kirjoitustyyliin aiemmin keväällä Ruohonvihreän parissa ja imeydyin tarinaan heti ensimmäisestä merkillisestä Tom-prologista alkaen. Kahden persoonallisen ihmisen tavallisuudessaan epätavallinen rakkaustarina onnineen ja ongelmineen onnistui vangitsemaan lukijan loppumetreille saakka. Tarina ei onneksi kietoutunut liikaa pääparin varaan, vaan ympäristökin sai huomiota. Kaupunki tuntui olevan täynnä kummallistakin kummallisempia ihmisiä, jotka naivat toisiaan ristiin (siis menevät naimisiin toistensa kanssa ristiin). Lähes jokainen oli ollut ainakin kolmesti naimisissa, joten ex-puolisoita riitti. Ja kaupunkihan oli ehkä Amerikan mittapuulla pieni, mutta näin Porin ja Turun kokoon tottuneena aika iso tuollaiseen. 

Shieldsin tyyli on konstailematonta ja raikasta. Huomasin nautiskelevani kaikista pienistä elämän yksityiskohdista, kuten Fayn paahtoleivän pompsahtamisesta ja Tomin radio-ohjelman uskomattoman hauskoista kuulijapalautteista. Pidin myös siitä, että Fayn ja Tomin näkökulmasta kirjoitetut kappaleet vuorottelevat tasaisesti, eikä kumpikaan ollut tylsempi tai heikompi toiseen verrattuna, kuten tällaisissa kirjoissa yleensä. 

Tom oli hahmona lähellä omaa miesihannettani. Sopivasti renttu, mutta ei liikaa. Spontaani, rehellinen, avoin. Ei nyt ehkä hahmona voita mr. Darcyn tapaisia ihannemiesmalleja, mutta pääsee lähelle. Fay taas muistutti välillä minua itseäni uteliaine tutkijanluonteineen ja merenneitofantasioineen. Ehdottoman onnistuneet hahmot siis.

Kirja oikeastaan vain parani ajatuksissa kun lukeminen oli päättynyt. Lukupiirikeskustelussamme en ollut niin haltioitunut kuin muutama muu, ja sijoitin Ruohonvihreän tämän edelle, ja olin antamassa tälle neljää tähteä (tipua). Nyt kuitenkin voimasuhteet taitavat olla aikalailla tasan, enkä osaa enää sanoa kumpi Shields oli parempi. Taidan kuitenkin tietää, miksi en ollut heti lukemisen päätyttyä niin vakuuttunut; loppu nimittäin oli hieman liian siirappinen minun makuuni, ja juuri kirjan lopetettuani lopun vaikutus oli suuri. Nyt kun aikaa on kulunut, nousee taas alkukirjan arvostus eri tavalla esiin. 

Lukupiitityttöjen Sanna ja Tuulian lisäksi rakkauden tasavaltalaiseksi on julistautunut myös Linnea.


Lukupiiritapaamisemme pidettiin tällä kertaa piknikin muodossa aurinkoisessa jokirannassa ja herkkuja löytyi juustoista ja viinirypäleistä suklaaseen. 

Pidimme kirjasta lähestulkoon kaikki, tietysti pienillä sävyeroilla. Yhdyimme myös ajatuksiin Tomin miehisestä ihannevoimasta ja lopun hienoisesta yli-imelyydestä. Jotkut pitivät Tomin alkuepilogia outona, toiset taas pitivät siitä(kin) kovasti. 

Ja hopi hopi nyt Anni ja Riina niiden arvioidenne kanssa!

"SEHÄN ON PELKKÄÄ FIKTIOTA, EIKÖ NIIN?"

Joanne Harris: Sinisilmä

Englanninkielinen alkuteos:  
A Blueeyedboy (2010)

Suomennos: Katariina Kaila

Otava, 2010 

462 sivua

Nelikymppinen sairaala-apulainen B. B. asuu äitinsä luona pienessä kylässä Yorkshiressa. Hänen sosiaalinen elämänsä rajoittuu internetin sivustolle badguysrock. Siellä hän kyttää Albertinea, jonka kanssa hänellä on yhteinen menneisyys, ja hautoo synkkiä suunnitelmia.

   Äidin ja pojan traumaattinen suhde, veljesten vihanpito ja sokean lapsineron sydämeenkäypä kohtalo ovat keskeisessä osassa, kun totuus vinksahtaneesta perheestä alkaa raottua.

Johan oli tapaus tämä tarina. Se ei kyllä tosiaankaan päästänyt lukijaansa helpolla, mutta vaivanpalkaksi kietoi hänet syvälle verkkoonsa. Tämä kirja oli jotenkin onnistunut pakoilemaan minua maastoutumalla syvälle kirjahyllyni sisuksiin; löysin sen joskus tuoreeltaan kirpparilta ja olin aikeissa siirtyä pikaisiin lukupuuhiin, mutta jotenkin se sitten pääsi unohtumaan. Nyt oli aika korjata asia.

Sinisilmä on kirja, joka iskee sinisilmäistä lukijaa suoraam vyön alle. Kun kirjaa aloittaa, ei ole oikein varma mistä se kertoo, ja myöhemmin kun olettaa päässeensä kärryille, vedetään mattoalta uudella vanhan kumoavalla käänteellä. Kun päästään loppuun, on kaikki alkukäsitykset kumottu.

Tarinan keskiössä on nettiyhteisö, badguysrock, johon päähenkilömme kirjoittavat julkisia ja yksityisiä merkintöjä. Kun koko tarina kerrotaan näiden postausten kautta, pääsevät julkisen ja ysityisen tekstin sävyerot kiehtovalla tavalla esiin.

Ensin tapaamme sankarimme blueeyedboyn,  joka on yhteisön perustaja ja kulmakivi. On selvää, että sinisilmäpojalla on hämärä tausta ja sitäkin hämärämmät perhesuhteet. Hänen alkaessa käydä läpi elämäänsä, paljastuu synkkiä salaisuuksia. Julkisesti hän kirjoittaa murhien ja murhanhimon kautta luoden itselleen vahvan murhaajan imagon, mutta kuinka paljon tästä onkaan hänen aitoa henkilöitymäänsä ja kuinka paljon luotua identiteettiä? Ovatko murhat metaforaa, toiveita vai todellisuutta? Toiseksi kiintopisteeksi b.b:n rinnalla nousee Albertine, jonka menneisyys kietoutuu yhteen blueeyedboyn kanssa.

Kerronta etenee näennäisesti kahden hahmon merkintöjen kautta, mutta se esittelee myös huomattavan joukon muita henkilöitä, jotka omalla tavallaan kietoutuvat kirjoittajien persooniin. Joillain henkilöillä on suurempi merkitys kuin toisilla, mutta sitä kuka merkitsee mitäkin, ei lukijalle paljasteta ennen loppua. Varmaa on vain se, etteivät ennakkokäsitykset pidä heidänkään kohdallaan paikkaansa.

Sinisilmä on psykologinen romaani, mutta se on myös jännitysnäytelmä, trilleri ja kieroutunut ihmissuhdekuvaelma. Se käyttää hyväkseen värejä voimistaakseen ilmaisuaan, ehkä siksikin pidin tästä niin paljon - pidän väreistä ja pidän mielikuvista. Kirjassa väreillä on suurempikin symbolinen merkitys, ne ovat oikeastaan kuin persoonia itsessään, eikä ole aina varmaa kuka käyttää värin identiteettiä. Värien kuvaelma seurasi läpi kirjan, ja jotenkin maalasi kaikki sanat; blueeyedboyn sinisen monilla sävyillä ja Albertinen lumenvalkoisella.

Sinisilmä on myös siitä mielenkiintoinen tapaus, että se on jakanut bloggarit totaalisesti. Toisille se on ollut täynnä ahdistusta, eikä paljoa muuta, joillekin taas paljon enemmän. Minä lukeudun jälkimmäiseen, jotenkin tavoitin tästä juonen lisäksi jotain hienovaraisen taiteellista ja kaunista.

Joanne Harrisilta olen aiemmin lukenut vain Pienen suklaapuodin  ja se erosi tästä tyyliltään niin valtavan paljon, etten ikimaailmassa olisi osannut sijoittaa näitä saman kirjailijan alle. Nyt kun huomaan Harrisin kirjallisen monipuolisuuden, alkoi hyllyssä nököttävä Appelsiinin tuoksu kiinnostaa yhä enemmässä määrin, vaikka se ei paljoa kehuja olekaan kerännyt.

Sinisten silmien läpi ovat lukeneet myös anni.M, Janninna, Rachelle ja Susa.

SYKSYN SYKÄHDYTTÄVIMMÄT UUTUUSKIRJAT

Otin pienen varaslähdön syksyyn tutkimalla kustantamoiden syyskatalogeja. Aikamoisia herkkupaloja sieltä on tulossa, vai mitä mieltä olette? Minulle ainakin tuli sellainen lapsi karkkikaupassa -fiilis; mä haluan tän tän, tän, tän, tuon, sen, tän, ton...

Ongelma on lähinnä runsaudenpula, missä ihmeen välissä nämä kaikki ehtii lukea?

Charles E. Perugin: Girl Reading

ATENA
Mia Vänskä: Musta kuu (syyskuu)
"Musta kuu on vahvatunnelmainen ja aistillinen kertomus ihmismielen pimeästä puolesta, syyllisyydestä ja vastuusta. Muinaiset myytit ja jännitys punoutuvat yhteen maagiseksi taikapiiriksi."
Paul Torday: Tyttö tummasta taulusta (elokuu)
"Michael unohtuu katsomaan pientä taulua, jossa näyttää olevan vihreäpukuinen nuori nainen. Maalaus jää vaivaamaan Michaelia, mutta kun hän palaa katsomaan sitä, taulussa onkin naisen sijaan vain epämääräinen tahra."

BAZAR
Tatiana de Rosnay: Mokka
"Psykologinen romaani, josta ei puutu jännitystä eikä juonittelua. Romaanissa kohtaavat niin viiltävä kipu kuin menneisyyden kultaiset muistot ja pienet, puhtaat onnen hetket."
Kim Edwards: Unien järvi
"Hän maalaa intensiivisin vedoin paitsi voimakkaan perhetarinan myös kertomuksen menetetyistä ja löydetyistä rakkauksista."

GUMMERUS
Paula Havaste: Yhden toivon tie (heinäkuu)
"Tarina sokeasta uskosta, sisaruusrakkaudesta sekä suomalaisten naisten ikiaikaisesta sinnikkyydestä"
Jouko Heikura: Joki kaupungin alla (syyskuu)
"Näyttää 90-luvun kylmän ja säkenöivän Lontoon, jossa pelataan EM-jalkapalloa, snortataan kokaiinia ja haudataan prinsessa Diana. Median voima, valta ja petollisuus nousevat tarinan kantaviksi teemoiksi."
Petri Karra: Pakenevat unet (syyskuu)
"Kertoo ryövätystä lapsuudesta ja maailmasta joka pakottaa lapsensa aikuistumaan liian varhain."
Alice Hoffman: Punainen puutarha (syyskuu)
"Blackwellissä Massachusettsissa on puutarha, jossa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä."
Chris Cleave: Poikani ääni (syyskuu)
"”Hyvä Osama”, alkaa pojan äidin kirjoittama kirje, jollaista hän ei toivo kenenkään muun enää joutuvan kirjoittamaan."
Ernest Cline: Ready Player One - Romaani (elokuu)
"Rikas pelisuunnittelija on luonut valtavan, avoimen virtuaalitodellisuuden, jonka hän muun omaisuutensa ohella testamenttaa sille joka ratkaisee sinne kätketyt kolme arvoitusta."
Tove Alsterdal: Kadonneet (elokuu)
"Kadonneet kertoo tarinan kolmesta naisesta, joiden elämä järkkyy raa’asti, kolmesta polusta, jotka tulevat risteämään siellä, minne lain käsi ei ylety."

INTO
Saara Henriksson: Linnunpaino (lokakuu)
"Linnunpaino kertoo tanssijan valinnoista, miehen ja naisen rooleista,
rakkaudesta ja vähän pakkomielteestäkin."
Andrea Levy: Pitkä laulu (lokakuu)
"Romaani on monivivahteinen ja kipeä teos rasismista ja orjuudesta.
Vallan vivahteet, kiertotiet ja korruptio ovat kirjan tärkeimpiä teemoja."
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua (marraskuu)
"Kirja on kaunokirjallinen kuvaus etsinnästä ja usean samanaikaisen
totuuden merkityksestä"

LIKE
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (elokuu) 
"Vanhempien erosta, lapsen sairaudesta ja Normandian maihinnoususta."
Pelle Miljoona: Puerto Galera (syyskuu)
"Puerto Galera on vaellustarina, se on selviytymistarina, kertomus oikeasta ja väärästä."
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (elokuu)
"Romaani ihmisen valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, soputumisesta ja sopeutumattomuudesta, maassa jonka kohtalo on joutua miehittäjien armoille."
Chuck Palahniuk: Kirottu (elokuu)
"Madison kuolee olosuhteissa, jotka jäävät epäselviksi hänelle itselleenkin - ja herää helvetistä."

MINERVA
L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (syyskuu)
"Yhdessä hauskimmista romaaneistaan Montgomery kuvaa mestarillisesti sitä, miten ihmissuhteiden monimutkainen verkko menee yhä pahemmin solmuun keskinäisen kilpailun ja juonittelujen pyörteessä."
John Finnemore: Robin Hood (lokakuu)
"Uusi suomenkielinen käännös John Finnemoren klassikosta tuo kaikkien aikojen seikkailukirjan taas lukijoitten ulottuville."
Sharon Osbourne: Kosto (lokakuu)
"Kaksi sisarta. Yksi unelma. Voittaja vie kaiken"
Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen tarinoita (elokuu)
"Jos tapaisit kadulla nämä herttaiset vanhat rouvat hartiahuiveineen ja neulemekkoineen, et ikinä arvaisi, että he ovat työskennelleet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella jo puoli vuosisataa."

MURUJA

Maija Haavisto: Makuuhaavoja (syksy)

"Aiemmin Kai opiskeli kielitiedettä, matkusteli ja haaveili stand up -koomikon urasta, mutta neurologinen sairaus vei hänet vuoteenomaksi. Sen jälkeen kaikki on pysähtynyt paikalleen."

OTAVA
Riikka Pulkkinen: Vieras (syyskuu)
"Henkeäsalpaava kertomus muukalaisuudesta, jota kannamme sisällämme."
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (kesäkuu)
"Maaginen uutuus punoo Tuulen varjon ja Enkelipelin tarinoiden säkeet uudeksi lumoavaksi arvoitukseksi."
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (elokuu)
"Koskettava ja kipeä kasvutarina osuu kulttuurien törmäystä käsittelevän keskustelun ytimeen."
Hélène Grémillon: Uskottuni (kesäkuu)
"Maailmansodan aikainen Pariisi kätkee sisälleen epätoivon ja rakkauden tekoja, jotka keriytyvät auki vuosikymmeniä myöhemmin."
Anja Snellman: Maru (lokakuu)
"Iättömyyttä hehkuva romaani erilaisuudesta ja elämänilosta, ylistyslaulu satujen ja tarinoiden parantavalle voimalle."
David Nicholls: Kaikki peliin (kesäkuu)
"Työläisperheen eliittiyliopistoon ponnistavan pojan lämminhenkinen kasvutarina."
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (syyskuu)

"Hurja perhetarina ahneista vanhemmista ja häiriintyneistä mielistä."

SILTALA

Herman Koch: Illallinen (kesäkuu)

"Neljä ihmistä. Yksi illallinen. Päätös, joka muuttaa kaiken."

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät (lokakuu)

"Kertoo sivulauseissa tärkeitä ja teräväpiirteisiä totuuksia järjestelmästä, joka aatteen palon hiivuttua on muuttunut tyhjäksi kulissiksi ja pysyy pystyssä vain silkkaan ahneuteen ja raakaan väkivaltaan turvautuen."

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé (syyskuu)

"Lapset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa eikä kasvattaminen ole helppoa missään. Mistä siis johtuu, että ranskalainen äiti saa siemailla rauhassa kahviaan lasten leikkiessä keskenään, kun taas yhdysvaltalaisen äidin kaikki aika kuluu hiekkalaatikkonahinoiden selvittelyyn?"

TAMMI
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa (syyskuu)¨
"Vangitseva romaani monessa maassa eläneestä arvoituksellisesta isoisästä."
Jari Järvelä: Parempi maailma (elokuu)
"Rohkea ja räävitön romaani rasismista ja yrityksestä muuttaa maailmaa."
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa (syyskuu)
"Todellisuuden rajoja venyttävä, omaperäinen ja kiehtova lukuromaani --uppoaa yhä syvemmälle unien maailmaan - vai onko kyse enää unista?"
Eduardo Mendoza: Kissatappelu (heinäkuu)
"Taideväärennökset, falangistien juonittelut, intohimoiset espanjattaret ja seikkailut öisen Madridin kujilla."
Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala (syyskuu)
"Miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille?"

WSOY
Katja Kaukonen: Vihkivedet (elokuu)
"Antaa äänen vanhojen valokuvien hiljaisille pojille, hupakkomaisten siskojen ja vahvojen tätien varjostamille naisille."
Taina Latvala: Välimatka (elokuu)
"Nautinnollinen romaani, jossa eteläpohjalainen murre saa leveyden johon se ei ole aikoihin joutunut."
Linn Ullman: Aarteemme kallis (lokakuu)
"Jännittävä, pikimusta ja humoristinen romaani, joka etenee vaivatta mutta sattuu."
Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär (syyskuu)
"Vauhdikas sukellus unkarilaisten kansallisiin kipupisteisiin."
Majgull Axelsson: Kuparienkeli (lokakuu)
"Rikkinäisistä, epätäydellisistä ihmisistä, jotka kamppailevat ymmärtääkseen itseään ja vanhempiaan, tulee lukijan ystäviä."
Esa Salminen - Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen (syyskuu)
"Runollinen romaani tutkii, mikä saa ihmisen punomaan itsestään uutta tarinaa."

"TÄMÄ EI OLE MELODRAAMAA (VAIKKA SEN SANASTO SITÄ ON)"

Carol Shields: Ruohonvihreää
Englanninkielinen alkuteos: 
The Box Garden (1977)
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava, 2012
261 sivua

Runoilija Charleen Forrestilla on kompleksinen suhde lähes kaikkiin elämänsä osa-alueisiin; ex-mieheensä, äitiinsä, säeseppoihin, rahaan ja rakastettuunsa. Ainoastaan Charleenin poika tuntuu olevan poikkeus joukossa, teini-ikäinen Seth onkin äitinsä täydellinen vastakohta: tasapainoinen ja sopeutuva. 
    Rintasyövän sairastanut Charleenin äiti ilmoittaa yllättäen avioituvansa, ja matka häihin Kanadan halki sysää Charleenin kohti lapsuuden muistoja. Samalla moni menneisyydessä kummitteleva ja nykyisyydessä levottomuutta herättävä ajatus odottamatta kirkastuu.

Olen lykännyt tämän kirjoittamista jo luvattoman pitkään. Syy piilee sanattomuudessa; pidin kirjasta paljon ja halusin kirjoittaa siitä arvoisensa arvostelun. Sanat kuitenkin tuntuvat olevan hukassa, en vain osaa kirjoittaa mitään rakentavaa. Ehkä kirjan raikas keveys ja mutkattomuus tarttuivat minuun ja nyt vedän kirjoittaessani mutkat suoriksi.

Ruohonvihreää oli tavattoman virkistävä lukukokemus. Se ei puskenut eteenpäin vaan eteni omalla painollaan turhia konstailematta. Tulipa taas kerran myös todistettua se, ettei kirjan tarvitse pursuta maailmaamullistavia käänteitä ollakseen hyvä, siihen riittää lahjakkaan kirjailijan hienosti muotoilema kieli.

Tarinassa parasta on se, ettei se keskittyy ihmissuhteisiin eikä tapahtumiin, tunteisiin eikä juonenkäänteisiin. Lähes neljäkymppinen runoilija Charleen on päähenkilönä jotenkin ihanan tavallinen, mutta silti omanlaisensa persoona. Hänellä tuntuvat olevan kaikki asiat ja ihmissuhteet vähän vinksallaan, kun taas hänen poikansa Sethillä on asiat niin hyvin mallillaan, että siinäkin on jotain kummallista. Charleen tuntuu olevan hukassa poikansa, kadonneen ex-miehensä, uuden rakkaansa, salaperäisen kirjeystävänsä, omintakeisen äitinsä ja sisarensa välissä.

Charleenin pedantti omantiensäkulkija-äiti on menossa naimisiin, ja tapahtuma kokoaa yhteen toisistaan hieman jo erkaantuneen perheen. Noina muutamana päivänä lapsuudenkodin katon alla koetaan sisarusrakkautta, laajennetaan sukua, etsitään ja löydetään, yritetään ymmärtää mennyttä ja nykyistä, koetetaan olla onnellisia. Pieni jännitysmomenttikin tarinaan piiloutuu, samoin kuin eräs merkittävä paljastus. Onneksi kirjailija on kuitenkin uskaltanut luottaa enemmän ihmissuhteiden ja toisiinsa kipinää iskevien luonteiden voimaan kuin tuohon jännittävyyteen. Tällaisenaan se oli hyvä twist, mutta olisi helposti varastanut pitkittyessään muulta tarinalta pohjan. 

Kirjasta myös tuli hauskasti esiin aikakauden henkisyyden ihanne, se miten monet koettivat etsiä ja ymmärtää maailmaa korkeammalla tasolla kuin sitä on tarkoitettu ymmärrettävän. Paitsi Charleenin ihastuttavien hippiystävien, se korostuu erityisesti hänen entisen miehensä, Sethin isän kautta. Hänen etsintänsä johdatti hänet ympäri maailmaa, ja mihin hän olikaan kaiken tämän jälkeen päätynyt tarinan kohdatessa hänet? 

Kun monille paljon lukeville ilmestyy jossain vaiheessa joku suosikkikirjailija, jonka tyyli vain kolahtaa kirja kirjalta enemmän. Nyt parin kirjan jälkeen Shields alkaa olla hyvää vauhtia kolahtamassa minulle. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja kehittää tarinoidensa juonta. Nyt pitäisi vain tutustua muihin hänen kirjoihinsa. Ainakin tämän sisaruskirja Pikkuseikkoja lähtee ensimmäisenä hakuun. 

Ruoho on vihertänyt myös Karoliinan, Katjan, Leena Lumin, Marian ja Minnan blogeissa.

"MUTTA MINÄ VAIN EN OSANNUT PÄÄTTÄÄ HALUSINKO KOHTI JOTAIN VAI JOSTAIN POIS."

Joel Haahtela: Katoamispiste
Otava, 2010
159 sivua
finlandiaehdokas

Sattuman kaupalla mieslääkäri törmää kadulla ranskalaiseen Magda Roux’hun, joka on tullut Suomeen etsimään kadonnutta miestään. Naisella on johtolanka: Raija Siekkisen kirjoittaman teoksen ranskalainen laitos. Mies muistaa lukeneensa Siekkistä, pitäneensä kirjasta, ja päättää auttaa. Seuraavana päivänä Magda katoaa hotellistaan varoittamatta. Jokin yhtälössä jää vaivaamaan miestä. Mitä hän lopulta tietää tapaamastaan naisesta, tämän etsimästä miehestä, Raija Siekkisestä? Hän haluaa tietää enemmän.

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Haahtelani. Pienillä paineilla alkoi kirjailijaan tutustuminen, osa kirjamaailmasta kun tuntuu nostaneen hänet jopa kirjallisen puolijumalan asemaan.

Minä en kyllä näin ensimmäisen lukukerran perusteella herran jumalallisuudesta ihan vakuuttunut. Ylipäätään tuntuu, että Haahtelalta pitäisi lukea useampi kirja, ennenkuin hänestä muodostaa mitään johtopäätöstä. Kun tulee tutuksi tällaisen lähes kaiken aukijättävän juonen, ja kauniin sanataiteilun kanssa, tarinakin varmasti aukeaa paremmin.

Minulle kävi nyt niin, että tarina jäi sanojen ja muotojen varjoon. Kiinnitin huomioni hienoihin lausekuvioihin, ihailin leveiden valkoisten sivureunojen tuomaa rauhallista vivahdetta ja eläydyin tekstin tunnelmaan. Pysähdyin maistelemaan miten hauskan suomalaiselta nimi Raija Siekkinen kuulosti romanttisenkuuloisten ranskalaisten nimien välissä ja näin mielessäni kuvia taidehistorian luennoilta kun tekstissä vilahti tuttuja taloja. Itse juoni kulki ikäänkuin näiden takana, varjossa.

Silti juonessakin oli hienoutensa. Pidin siitä miten kirjoittaja ei ole valmiiksi pureskellut tarinaa, vaan antaa lukijan itse värittää aukot. Pidin päähenkilön epäselviksi jätetyistä tarkoitusperistä ja avoimesta luonteesta. Pidin tarinan totuuspohjasta (olisinpa vielä itsekin lukenut jotain Siekkiseltä). Pidin etsimisestä ja sen ymmärtämisestä ettei etsivä aina löydä. Pidin sateesta, sateenvarjoista ja soutuveneestä. Pidin tunteesta, etten ymmärtänyt kokonaan sitä mitä luin.

Silti olisin jotenkin halunnut ymmärtää enemmän.

Kimurantti suhtautumiseni pienoisromaaneihin koheni väliaikaisesti Petja Lähteen Pojan avulla, mutta tämän kanssa palasin takaisin vanhaan kaavaan. Taiteellisuudeltaan ja muilta ominaisuuksiltaan niin hyvä kuin Katoamispiste olikin, minusta se oli auttamattomasti liian lyhyt. On totta, etten osaisi kuvitella samatyylistä tekstiä pidempään kirjaan, ja etten edes tiedä miten olisin tätä pidentänyt, silti tarina taas kerran loppui heti kalkkiviivan ylitettyään. Minua ei vain ole luotu tällaisia kirjoja varten. Silti taidan antaa Haahtelalle vielä uuden yrityksen.

Katoamispisteitä ovat etsineet lukupiirityttöjemme Anni, Riina, Sanna, Tuulia) lisäksi myös Linnea, Hanna, Sara, Pekka, Naakku ja Katja.

Kerrankin olimme lukupiirissä railakkaasti eri mieltä kun kaksi haahtelistiamme ottivat yhteen meidän muiden kanssa. Onneksi kaikki kuitenkin ihan pidimme kirjasta, eikä syntynyt kuin pieniä erimielisyyksiä.

Yksi kysymys nousi, aukko jota kukaan meistä ei osannut täydentää: miten mies pääsi pois sieltä saarelta? Ilman venettä, puhelinta ja kaukana ihmisten ilmoilta.

"KAIKKEIN PYHIMMÄSSÄ VALLITSI ONNELLISUUDEN IMPERATIIVI."

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Otava, 2012

411 sivua

Toimittaja Maria Vartiainen kuuntelee ja nyökyttelee. Jaa syntisi, niin minä annan ne sinulle anteeksi. Myy minulle tunteesi, sillä niistä saa markkinoilla parhaan hinnan. Ja kun Maria kohtaa seuraavan haastateltavan, hän virittäytyy tämän taajuudelle ja muovautuu tämän kaltaiseksi. Enää ei tiedä kumpi kirjoittaa kumpaa: hän tarinaa vai se häntä.

Tämän arvostelun kirjoittaminen on laahannut kauan perässä. Johtunee siitä, etten oikein saa sanottua tästä kirjasta mitään kummempaa. Se ei ollut mieleenpainuvan hyvä muttei myöskään huono, ei koukuttava eikä luotaankarkottava, ei mieleenpainuva eikä myöskään unohdettava...

Tarina etenee freelancer-toimittaja Maria Vartiaisen elämää ja kirjoituksia seuraten. Media-ala on raadollinen, ja sen joutuu Mariakin urallaan huomaamaan. Uran ja elämän ristipaineessa ihminen tekee valintoja, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Miten käy Marian?

Aihe ja näkökulma ovat todella ajankohtaisia. Nykypäivänä kaikki tieto on kaupan, löydettävissä. Kun media kiinnostuu jostain ihmisestä, se ei jätä kiveäkään kääntämättä. Ihmisten halu julkisuuteen vaihtelee; jotkut tekevät mitä vain päästäkseen parrasvaloihin, jotkut lähes mitä vain saadakseen olla rauhassa. Sanalla ja sanankäyttäjällä on aina valtaa. Haastattelumateriaalinkin kanssa toimittajalla on keinonsa muokata jutusta irti se kaikkein myyvin näkökulma, vaikka se kääntäisi koko asetelman päälaelleen. 

Kirja näyttää koko media-alan susilaumana, jossa raha ja julkisuus ajavat kaiken inhimillisen ohi. Myöskään Maria ei tunnu inhimilliseltä hahmolta, hän on liian tunteeton ja uraorientoitunut päästääkseen minua lähelleen. Vaikka kärjistävä tyyli tuokin hienosti esiin julkisuuden surullisen koomisia puolia, jäi lukukokemus vähän ulkopuoliseksi. 

Tuntui myös siltä, että kirja kurkotteli vähän liian moneen asiaan. Kun päällimmäisenä käsiteltiin median ja ihmisyyden suhdetta, tuntuivat tunne-elämän häiriöt, vanhemmuusongelmat ja muut kuin eri tarinasta temmatuilta. Tai sitten en vain kyennyt näkemään tätä kaikkea kokonaisuutena. 

Vaikka sisältö ei minusta yltänytkään seuraavalle tasolle, ehdotonta plussaa saa sen sijaan kirjan ulkoasu aina kansien ilmeestä kappaleiden alkujen facebook-viittauksiin. Harvoin tapaa kirjaa, jonka olemus ja sisältö tukevat toisiaan näin hienosti. 

"HÄN EI KUITENKAAN AIKONUT LUOVUTTAA, LIKAISELLA ENKELILLÄ OLI YHÄ SIIPENSÄ."

Henning Mankell: 
Likainen enkeli 

Ruotsinkielinen alkuteos:  

Minnet av en smutsig ängel (2011)

Suomennos: Kari Koski

Otava, 2011

507 sivua

Helmikuu 1905. Anna Maria Lundmark seisoo reelingin laidalla Lovisa-laivan kannella samalla kun hänen aviomiehensä, perämies Lars Lundmarkin ruumis uppoaa mereen. Anna muistaa isänsä viimeiset sanat: ”Köyhä enkeli, se sinä olet.”

    Vuotta myöhemmin Anna omistaa Mosambikin portugalilaissiirtokunnan pääkaupungin suurimman bordellin. Sorretusta naisesta on tullut kaupungin voimahahmo, köyhästä enkelistä likainen enkeli.

    Kuka oli tämä nainen, joka päätyi Ruotsista Afrikkaan ja loi itselleen poikkeuksellisen valta-aseman? Ja mitä hänelle tapahtui?

Tämä putkahti äidille kirjakerhosta muutama aika sitten ja olen odotellut sopivaa tilaisuutta korkata se. Nyt kun tulin viikonlopuksi kotiin ilman keskeneräistä kirjaa, oli sopiva aina tarttua tähän. Hieman yritin vastustella, kun tuntuu että ruotsalaisia kirjoja pursuaa juuri nyt ovista ja ikkunoista. Äiti kuitenkin vakuutti, ettei tämä tunnu ollenkaan "ruotsalaiselta".

Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka etsii elämäänsä ja samalla itseään ympäri maailman. Astuessaan mantereelta toiselle hän samalla hyvästelee entisen kun kohtalo antaa hänelle uuden nimen. Hannasta tulee merellä Hanna Lundmark, Hanna Lundmarkista Afrikan pikkukaupungissa Hanna Vaz, Hanna Vazista vaikeammin tunnistettava Ana Vazquez ja Anasta lopulta takaisin Hanna.

Ja ei, tämä ei tuntunut todellakaan liian ruotsalaiselta. Pikemminkin tekstistä tuli hieman mieleen Tamara McKinleyn tai Francesca Marcianon toisille mantereille kurkottavat tarinat. Tässä oli samaa rehellistä seikkailuhenkeä ja samalla kuitenkin runollista tunnetta. Pidin mantereiden ja nimien vaihdosta itsensä etsimiseen ja kasvamiseen vertauskuvina. Hanna oli hahmona jotenkin herkän särkyvä, eikä häntä välttämättä ensimmäisenä osaisi sijoittaa Afrikkaan, varsinkaan bordelliympäristöön. Hannasta huokuu koko ajan tunne, ettei hän kuulu siihen missä seisoo, mikä jotenkin sopii kirjan maailmaan.

Henning Mankell on ällistyttävän moneksi taipuva kirjailija. Hän mukautuu hyytävistä rikostarinoista draamaan ja nuortenkirjoista tällaiseen kasvutarinaan. Siinä on silti myös miinuspuolensa - hänellä ei ole mitään omaa, tunnistettavaa kirjallista tyyliä. Jos minulle luetutettaisiin kappale tästä kirjasta, en ikimaailmassa olisi osannut määritellä sitä oikealle kirjailijalle.

Enkeleitä on nähnyt myös Norkku.

MAAILMANVALLOITUS: Mosambik

"MUTTA VOIKO OLLA YKSINÄINEN JA SILTI EHJÄ?"

Anne Swärd: Kesällä kerran

Ruotsinkielinen alkuteos: Polarsommar (2003)

Suomennos: Katriina Huttunen

Otava, 2012

234 sivua

Perheen pirstoutuminen alkoi, kun parkuva pikkusisko Kaj ilmestyi taloon 22 vuotta sitten. Nyt äiti ja Kaj ovat kaksin - isä on häipynyt jo ajat sitten, pojat aikuistuneet ja muuttaneet pois.

   Kajsta on vaikea ottaa selkoa. Selvää on vain, että Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania.

   Kun Kaj voittaa Floridan-matkan kahdelle, Jens-veli ja äiti saavat liput. Kristian palaa lapsuudenkotiin huolehtimaan Kajsta. Helteen hautoessa sisarusten asuttamaa taloa vaietut intohimot ja rujot perhesalaisuudet nousevat esiin. 

Tätä lukiessani huomasin miten vaikeaa olisi listata yleispäteviä hyvän kirjan tunnuspiirteitä. Viimeksi lukemaani Pauliina Vanhatalon kirjaa rakastin nimenomaan todentuntuisen vähäeleisyyden takia. Kesällä kerran taas on melkein sen vastakohta; kaikkea muuta kuin vähäeleinen tai todentuntuinen. Siitä huolimatta pidin siitä kovasti.

Kirjan maailma vangitsi välittömästi mukaansa. Ränsistyneessä vanhassa merenrantatalossa asui kerran perhe, joiden piti olla onnellisia. Nyt kulissia ovat jääneet ylläpitämään vain äiti Ingrid ja ottotytär Kaj, joka saapui aikanaan keltaiseen takkiin käärittynä myttynä ja pojan nimi rinnukseen kirjailtuna nyrjäyttämään perheen elämän raiteiltaan. Tilannetta pakeneva isä ja pojat Jens ja Kristian lähtevät etsimään elämäänsä muualta. Kukaan heistä ei voi kuitenkaan sydämessään irroittautua menneestä... ja Kajsta. 

Kaj on kuin magneetti. Hän on tarinan keskipiste, joka vuoroin imaisee taianomaisesti luokseen, välillä taas karkoittaa ilmekään värähtämättä. Hän on luonnonoikku, seireeni. Pienissä käsissään hän pitelee perheenjäsentensä kohtaloita ja vetelee naruista mielipuolen lailla oman mielensä mukaan. Kajn ja Kristianin merkillinen suhde tiivistyy kolmen viikon yhdessäolon aikana. Kristian on Kajn suurimpien tunteiden, rakkauden ja sitä seuraavan vihan, jatkuva kohde. Kristianin yritykset vapautua ja elää omaa elämää ovat valuneet hiekkaan ja kello tikittää taaksepäin. Koko tilanne on niin jännittynyt, että jotain suurta on pakko tapahtua. 

Pidin kovasti Anne Swärdin tyylistä kirjoittaa. Hänen tekstinsä etenee tavalla, joka jonkun muun käsittelyssä saattaisi muuttua mitä suurimmassa määrin tekotaiteelliseksi. Hän saa sanat juoksemaan vapaina ja laulamaan villeinä, kadottamatta kuitenkaan niiden merkitystä. Hän kääntää tarinan myös yllättämään. Saamme vastauksia kysymyksiin, joita emme edes ymmärtäneet kysyä, kun taas moni aukko jäi täyttämättä ja vaille vastausta. 

Kappaleiden otsikotkin on viety viimeiseen asti. Niissä nostetaan esiin kunkin kertoja sielunmaisemaa juuri sopivan hämäräperäisesti. Lukija virittäytyy jo otsikon luettuaan sitä seuraavan kappaleen maailmaan. Pysäyttäviä olivat esimerkiksi Kannibaalilapset (Ingrid), Juuri siellä, juuri silloin (Kaj) ja 180° (Kristian). 

Jos jatkaisin kirjojen suosikkiominaisuuksien vertailua, törmäisin taas seinään. Yleensä kirjoissa, joissa on monta kertojaa, kaipaan heiltä kaikilta omaa ääntä. Tässä kuitenkin jokaisen hahmon kerronta oli saman taiteellisen käden kirjoittamaa. Kaikkia leimasi sama mystinen vetovoima ja hulluus, vaikka näkökulmat vaihtuivatkin. Ja taas huomasin keikauttaneeni arvosteluperiaatteeni päälaelleen; pidin tästä. 

Kesää on vietetty kerran myös Ilselässä.

"KAIKENLAISTA TAPAHTUU, KOSKA EMME ELÄ ELOKUVASSA."

Torey Hayden: Viattomat

Englanninkielinen alkuteos:  

Innocent Foxes (2011)

Suomennos: Satu Leevelahti

Otava, 2012

334 sivua

Elokuvatähti on paennut julkisuutta vuoristolukaaliinsa montanalaisessa pikkukaupungissa. Yllättäen hän joutuu vastuuseen yhdeksänvuotiaasta pojastaan.

Kaupungin toisella laidalla köyhä yksinhuoltajaäiti on juuri haudannut pienen poikansa ja yrittää saada elämänsä raiteilleen. Hädän hetkellä poikaystävä keksii kohtalokkaan suunnitelman. Sieppaamalla kuuluisan näyttelijän lapsen nuoripari voisi kiristää sievoisen rahasumman ja aloittaa uuden elämän. 

Olen lukenut melkein kaikki Torey Haydenin kirjat kun niihin joskus nuoruudessa hurahdin. Haaveilinkin silloin lastenpsykiatrin, erityispedagogin tai muun vastaavan urasta. Ammattihaaveet vaihtuivat nopeasti, mutta Haydenin kirjat jäivät.

Takakansi ei ihan vakuuttanut, varsinkin kun pidän eniten Haydenin tosielämäpohjaisista teoksista. Silti on kiinnostavaa nähdä miten hän jatkuvasti kehittää itseään fiktiivisenäkin kirjailijana. Viattomat on genreltäänkin hyppy uuteen suuntaan ja siksi se herätti uteliaisuutta.

Varautuneet tunteet pääsivät kuitenkin lukukokemuksessa valloilleen. Viattomista puuttui lähes se kaikki herkkyys ja vähäeleisyys, mitä Haydenin kirjoissa rakastan. Lasten sijaan päärooliin on otettu aikuiset ja heidän heikkoutensa. 

Meille esitellään traagisen menetyksen kokenut nuori äiti ja tämän impulsiivinen miesystävä, sekä toisaalta elokuvatähti, joka on saanut vastoin tahtoaan poikansa luokseen. Poika haluaa pois ja isä haluaa poikansa lähtevän. Mitä käykään kun poika seisookin maantienvarrella väärän auton ajaessa ohitse? Tarinan toisen polttopisteen muodostavat kaapattu poika ja tämän vastentahtoisempi vangitsijaosapuoli, toisen taas julkkisisä, joka kiroaa poikansa katoamista koska se häiritsee hänen elämäänsä ja pakottaa hänet ajattelemaan.

Olin lukijana tuntemuksieni aivan hukassa. Tottakai kipeän menetyksen kokenut nuori nainen herättää sääliä, varsinkin kun puoliso ei ole mikään herrasmies. Silti hän karkottaa sympatiat välillä niin tunteettomalla olemuksellaan ja käytöksellään. Poika taas on pienen elämänsä aikana kohdannut koko elämän tarpeiksi välinpitämättömyyttä ja yksinäisyyttä, ja nyt vielä hän joutuu nappulaksi aikuisten pelilaudalle. Tottakai lukija on vaistomaisesti hänen puolellaan, mutta tuntuu kuin hänestä kirjan alkupuolella olisi oikein tarkoituksella yritetty tehdä oikein mahdollisimman luotaantyöntävä mukula. Elokuvatähti-isä lähinnä säälittää ilmeisellä kyvyttömyydellään rakastaa.

Siellä täällä näkyy vilahduksia odottamastani Haydenista, varsinkin pojan hahmossa. Tuosta kovan kuoren ympärilleen rakentaneesta, rääväsuisesta ja väkivaltaisesta yhdeksänvuotiaasta kuoriutuu rikkinäinen ja herkkä lapsi, jota kukaan ei ole koskaan rakastanut tai halunnut. Keskellä vuoristomaisemaa syntyy muutamia kasvun ja oivalluksen hetkiä vanhemmattoman lapsen ja lapsettoman vanhemman välille. Niihin hetkiin kun olisi tartuttu enemmän, olisin voinut alkaa pitää tarinasta. 

Nyt kuitenkin kirja keskittyi liiaksi kaikkeen muuhun. Siitä jäi sekava kuva, eikä oikein mitään muuta. Minusta Hayden saisi keskittyä taas siihen genreen, minkä hän mestarillisesti hallitsee.