perjantai 30. syyskuuta 2011

"OLETKO SINÄ KOSKAAN HÄRNÄNNYT SARVIKUONOA?"

Jean M. Untinen-Auel: 
Luolakarhun klaani
Englanninkielinen alkuteos: 
The Clan of the Cave Bear (1980)
WSOY, 1981 
596 sivua

Ayla menettää lapsena perheensä maanjäristyksessä ja joutuu kokonaan toisen ihmislajin, Luolakarhun klaanin, kasvatettavaksi. Vankkarakenteiset, karvaiset ja lyhyet klaanilaiset hämmästelevät tytön siroa vartaloa ja vaaleaa ihoa heidän mielestään Ayla on ruma. Ihmetystä herättää myös vieraan äänekkyys. Tyttö itkee ja nauraa, kun taas klaanilaiset itse osoittavat tunteensa pelkkien eleiden avulla. Eniten klaanilaisia suututtaa Aylan niskurointi kauan sitten laadittuja, vanhoja hyviä sääntöjä vastaan. Aylaa ei voi kuitenkaan lannistaa, sillä hänellä on valtava elämänhalu ja suojelijanaan Suuren Luolaleijonan henki. Hänen veressään virtaa ihmiskunnan tulevaisuus.

Jean M. Untinen-Auel: 
Hevosten laakso
Englanninkielinen alkuteos: 
The Valley of Horses (1982)
WSOY, 1982
649 sivua

Luolakarhun klaanista tuttu Ayla on jättänyt raskain mielin lapsensa klaanin huostaan ja lähtenyt kohti pohjoisia aroja etsimään kaltaisiaan ihmisiä. Vaellettuaan kuukausia yksin Ayla löytää suojaisan laakson, jossa hevoslaumat laiduntavat. Hän luopuu ihmisten etsimisestä ja kesyttää varsan kasvatikseen. Kun Ayla kamppailee elämästään laaksossa, kaksi vieraan heimon miestä, Jondalar ja Thonolan, vaeltelee pitkin manteretta seikkailuja etsien. He kohtaavat monia metsästäjä- ja keräilijäkansoja, oppivat uusia kieliä ja uusia tapoja, mutta tietämättään he toteuttavat Aylan suurempaa kohtaloa. Vähitellen teidän tiensä johtaa kohti Aylan laaksoa.

Jean M. Untinen-Auel: 
Mammutin metsästäjät
Englanninkielinen alkuteos: 
The Mammoth Hunters (1985)
WSOY, 1985
852 sivua

Ayla ja Jondalar ovat lähteneet Hevosten laaksosta pienelle tutustumisretkelle ja törmäävät mammutin metsästäjiin. He menevät leiriin vierailulle ja päättävät sitten talvehtia mamutoiheimon parissa yksinäisen laakson sijasta. Leirissä Ayla näkee ihmeekseen oman toteemieläimensä, luolaleijonan, kallon. Hän näkee myös lapsen, joka muistuttaa liikuttavasti sitä pikkupoikaa, jonka hän joutui jättämään klaanista lähtiessään. Aylan kauneus ja merkilliset taidot herättävät huomiota varsinkin heimon miesten keskuudessa. Miten käy Aylan ja Jondalarin rakkauden?

Jean M. Untinen-Auel: 
Tasankojen vaeltajat
Englanninkielinen alkuteos: 
The Plains of Passage (1990)
WSOY, 1990
959 sivua

Ayla ja Jondalar lähtevät pitkälle vaellukselle mantereen halki kohti Jondalarin kotiseutua. Mukanaan heillä on kaksi hevosta ja Aylan kesyttämä susi, ensimmäinen koira. He kohtaavat matkallaan monia kansoja. Jotkut pelkäävät heitä, jotkut taas pitävät Aylaa pyhänä Maaemona. Jondalar joutuu vangiksi kylään, jossa naiset ovat nousseet kapinaan miehiä vastaan. Aylan oma menneisyys klaanikansan parissa nousee aavemaisesti mieleen, kun selviää mikä oli naisten käytöksen takana. Pitkä vaellus päättyy vaaralliseen jäätikön ylitykseen. Ayla saapuu paikkaan, jonka hän tunnistaa enneunistaan.

Jean M. Untinen-Auel: 
Luolien suojatit
Englanninkielinen alkuteos: 
The Shelters of Stone (2002)
WSOY, 2002
923 sivua

Luolakarhun klaanin kasvattama Ayla on viimein saapunut rakastettunsa Jondalarin kanssa tämän kotiin, zelandonien heimon Yhdeksänteen luolaan. Yhteisö on paljon suurempi kun ne, joissa Ayla on aiemmin elänyt, eikä hänen ole helppo ymmärtää kaikkia tapoja ja sääntöjä. Ayla haluaa vain asettua aloilleen ja perustaa perheen Jondalarin kanssa, mutta ensin hänen on saatava Jondalarin sukulaiset ymmärtämään, että myös inhotut klaanikansan jäsenet ovat ihmisiä. Suurimpien ratkaisujen eteen Ayla kuitenkin joutuu tutustuessaan zelandonien mahtaviin tietäjiin ja taianomaisiin palvontamenoihin. Jokin niissä vetää häntä vastustamattomasti puoleensa.

Jean M. Untinen-Auel: 
Maalattujen luolien maa
Englanninkielinen alkuteos: 
The Land of Painted Caves (2011)
WSOY, 2011
842 sivua

Maalattujen luolien maa jatkaa Aylan, hänen miehensä Jondalarin ja heidän pienen tyttärensä Jonaylan tarinaa. Ayla joutuu kohtaamaan aikuisen elämänsä ensimmäiset suuret haasteet. Samalla kun hän opettelee äitiyden taitoja, hän harjoittelee tullakseen Zelandoniksi: henkiseksi johtajaksi ja parantajaksi, joka hallitsee lääkkeiden ja yrttien sekä mielen salat. 



Nämä kuusi Maan lapset -sarjan kirjaa luin niin yhtenä pakettina, että en osaa niitä ruveta erottamaan erillisiksi arvosteluiksi. Tarina kuitenkin jatkuu johdonmukaisesti läpi kaikkien kuuden kirjan, joten ihan hyvin tätä sarjaa voi käsitellä yhtenä suurena tarinana. 

Olen aina havainnoinut näiden kirjojen olemassaolon, tavallaan, mutta en kuitenkaan ole niihin tarttunut. Nyt kun kuudes osa ilmestyi tänä vuonna melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen, havahduin näihin uudelleen. Muuta en juonesta tiennyt etukäteen kuin aikakauden, joten kirjoilla oli mahdollisuus yllättää positiivisesti. (Kuvaavaa muuten tuo yleinen tietämättömyys näiden kirjojen suhteen; kun selitin eräälle tutulleni mitä luen ja kerroin juonessa tapahtuvasta neandertalinihmisten ja kehittyneempien ihmisten kanssakäymisestä, tämä luuli että kyseessä on scifikirja, ja että se nykyihminen on jotenkin teleportattu sinne neandertalinihmisten aikakauteen.) Nämä Maan lapset muodostivat ihanan ajankulun kun tuhisi kipeänä peiton alla teekuppi kädessä ja keräili voimia arkeenpaluuseen. 

Kun annoin kirjoille tilaisuuden yllättää, ne tekivät sen. Tarina ihmislapsi Aylasta, joka kasvaa klaanikansan parissa, ja toimii myöhemmin näiden puolestapuhujana muille ihmisille imaisi mukaansa. Siinä oli juuri sopivasti seikkailua, totuutta, konflikteja ja rakkautta hyvälle kirja(sarja)lle, jota ei tarvitse liian tarkasti ruveta filosofisoimaan. 

Mistä pidin eniten, oli koko tarinan ajan mukana vilistää annos kulttuuria, uskontoa ja taidetta. Vaikka noin kaukaisen ajan takaa on vaikea selvittää autenttisia elintapoja, tarjoaa kirja hyvän kuvan siitä, millainen maailmankuva siihen aikaan olisi voinut vallita. Myöhemmin kirja kytkeytyy hienosti historiallisiin tosiseikkoihin, kuten arkeologisiin löydöksiin ja luolamaalauksiin, ja kytkee ne tarinaan. Myös kehittyvä oivallus eläinten kesyttämisestä ja ylipäätään eläinten hyödyntämisestä muunakin kuin kävelevänä ruokana kulkee mielenkiintoisesti Aylan mukana.

Pidin myös kirjan tarkan havainnollisesta kielestä. Lukiessaan tunsi miten jäiden sulamisvesien muodostamien purojen kylmän veden, näki jäätikönpinnan sokeuttavan valkoisuuden ja haistoi nuotiossa kypsyvän ruoan tuoksun. Ja taidesieluna tietysti rakastin kuvailua siitä, miten luolamaalaukset mukailevat kallion luonnollisia muodostumia ja miten helmin koristettu nuttu muodostuu tuhansista, käsin hiotuista luuhelmistä. 

Kipeänä ajatukseni olivat sen verran puuroa, että taisin niellä koko tarinan melkein pureksimatta. Pirteämpänä olisin voinut häiriintyä välillä vähän pitkänpiimäiseksi käyneestä matkanteosta, ja välillä mustasukkaisuus-rakkausteemoiltaan melkein Kauniita ja Rohkeita muistuttavasta juonesta (onneksi vain melkein). 


perjantai 23. syyskuuta 2011

"KATSO ÄITI, NE OVAT TÄRVELLEET MINUN LAULUNI."

Manika Fagerholm: 
Amerikkalainen tyttö
Ruotsinkielinen alkuteos: 
Den amerikanska flickan (2004)
Teos, 2004
528 sivua

Eletään syksyä 1969 Seudulla. Amerikkalainen tyttö, Eddie, löytyy lammesta hukkuneena ja hänen ystävänsä Björn hirttää itsensä. Tästä alkavat romaanin tapahtumat. Eddien kuoleman ympärille kietoutuvat Seudun salaisuudet.

Amerikkalaisen tytön historia kirjoittuu oudon kauniina, synkkänä ja salaperäisenä - se kutoutuu villeistä huhuista, uskomuksista ja fantasioista. 

Kun Sandra ja Doris alkavat yhdessä näytellä Amerikkalaisen tytön mysteeriä, alkaa uusi tragedia. Leikistä tulee totta... 

Onnistuipas lukupiiriporukkamme taas valitsemaan hankalalukuisen kirjan. Siitä alkaa oikein kehittyä meille bravuurilaji. Kaikki kirjamme ovat olleet mielenkiintoisia, mutta enemmän tai vähemmän hankalia.

Monika Fagerholmin kirjasta puuttui minusta täysin pää ja häntä. Tai pikemminkin siinä oli pää ja häntä - alku ja loppu - mutta siinä välissä ei mitään punaista lankaa. Kirja sortuu minusta myös yhteen pahimmista kirjallisuuden rikoksista, nimittäin tekotaiteellisuuteen!

Amerikkalaisen tytön tarina on sinällään kiinnostava, ja idea siitä, että myöhemmin tuota legendaa keskenään leikkivät tytöt alkavat väistämättä ajautua saman tragedian piiriin. Harmi vain, että tuosta ideasta olisi saanut kirjoitettua niin paljon paremminkin. Itse teksti kyllä tempasi mukaansa ja oli jotenkin haaveilevan yliluonnollisen tuntuista, mutta itse kirjan rakenne jätti paljon toivomisen varaan.

Minusta tuntui kuin kirjailija kirjan valmiiksi saatuaan olisi pudottanut käsikirjoituksen, kerännyt sivut satunnaisessa järjestyksessä ja päättänyt antaa niiden olla niin. Rakenne pomppi henkiöiden ja ajan kanssa niin rajusti, että seuraamiseen piti tosissaan keskittyä, jos halusi pysyä kärryillä. Eikä aina keskittyessäänkään ymmärtänyt missä mennään. 

Kirjailija on käyttänyt jo aiemmin mainittujen lisäksi niin monia tehostekeinoja tekstissään, että välillä tuntuu kuin lukisin lukion äidinkielen oppikirjan esimerkkimonistetta; toistot, aikahyppäykset, ihmisten kutsuminen koko nimillään, lyhyet ja predikaatittomat lauseet, paikkojen kutsuminen vain lempinimillä kuten Seutu, capslockit, kursivoinnit, toden ja mielikuvituksen sekoittaminen...

Tottapuhuen ärsyynnyin kirjaan niin totaalisesti, että olisi ehdottomasti jäänyt kesken, ellei olisi onnellisesti sattunut olemaan lukupiirikirjamme. Silti kirjassa on ansionsa, erityisesti kielen suhteen, ja uskon, että joku voisi siitä kovastikin pitää. Silti kehottaisin varustautumaan tähän kirjaan suurella määrällä kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä. 




 




Myöskin muilla lukupiiriläisillämme oli ollut hankaluuksia kirjan lukemisen kanssa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, mutta kuitenkin. Useammalta olisi jäänyt kirja kesken ilman tätä yhteista tavoitettamme. Tuntui toisaalta rohkaisevalta tietää, että en ollut yksin kirjan kanssa hankaluuksissa. 


Olin jo valmis julistamaan suomenruotsalaiset kirjailijat pannaan itselleni niiden hankalalukuisuuden takia, kunnes minua muistutettiin mm. herrasta Kjell Westö. Jouduinkin toteamaan, samoin kuin Riina, että he kirjoittavat joko todella hyvin, tai todella sekavasti. Täytyy toivoa, että seuraava suomenruotsalaisperäinen kirja sijoittuisi ensimmäiseen kategoriaan.

torstai 22. syyskuuta 2011

"ON NYKYAJASSA JOTAIN HYVÄÄKIN"

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa
Karisto, 2011
206 sivua

Kirkon konservatiivisiipeen kuuluva Aulis on kokenut avioeron vaimonsa feministisen heräämisen myötä. Terveysongelmat haittaavat Auliksen muutenkin karikkoista papin uraa ja hän keskittyy elämään lähinnä lasten ja Apatia-koiran yksinhuoltajana, kunnes erään nuorenparin myttyyn menneet häät mullistavat Auliksen arjen. Morsian hakee pettymyksessään lohtua Auliksesta, ja Aulis kokee parhaaksi paeta tilannetta retriittiin. Mutta sielläkään eivät naiset jätä häntä rauhaan... Samaan aikaan sukuselvitys paljastaa yllättäviä asioita Auliksen isästä ja kun Ada-tytärkin alkaa liikkua epäilyttävän tyypin kanssa, joutuu Aulis pohtimaan oman uskonsa perustuksia. Kumpi on tärkeämpi, periaate vai ihminen?

Kirkkotrilogian kolmas osa kyllä teki sen, mitä kakkosen jälkeen peräänkuuluttelin, nimittäin kokosi paketin kasaan. Pääsemme aiemmin niin näennäisen kovalta vaikuttaneen Auliksen pään sisälle ja saamme huomata, että ei se maailma sielläkään ole täysin mustavalkoinen. Aiempien kirjojen perusteella teki mieleni todeta Aulikselle, että riisu ne mustavalkoiset lasit päästäsi ja katso maailmaa silmiin, koska hän vaikutti pikemminkin Timoteus-säätiön narussa juoksutettavalta pässiltä kuin ihmiseltä. Vaikka Timoteus-säätiö vaikuttaa edelleen yhtä edistyksettömältä kuin ennenkin (mikä on hyvä, koska se on tavallaan tarinan "pahis"), Aulis osoittaa inhimillisyyden merkkejä.

Elämä ei ole jakanut Auliksellekaan helppoja kortteja, mutta ehkä hän tarvitsee kaikki nuo konfliktitilanteet oppiakseen itsestään ja elämästään. Aluksi minusta oli suorastaan kutkuttavaa nähdä tuo mies kiemurtelemassa ongelmiensa parissa, mutta lopulta hän alkaa kerätä sympatioita. Ei sitä voi olla heltymättä, varsinkin kun välillä Aulis muistuttaa eksyksissä olevaa lasta. Verrattuna perheen lapsiin, jotka alkavat jo olla nuoria, alkaa miettiä kuka tässä olikaan aikuinen ja kuka lapsi.

Pidin myös erittäin paljon siitä, että lapsille annettiin isompi rooli, varsinkin tyttärelle Adalle. Tämänkaltaisessa tilanteessa kasvaminen on lapselle varmasti kaikkea muuta kuin helppoa, ja oli kiinnostavaa kurkistaa tilanteeseen myös näiden viattomien kanssaeläjien kautta ja nähdä millaisia aikuisia näistä on kasvamassa.

Ellilän kirjoitustyylin humoristinen sävy tulee loistavasti esiin Auliksen uskonnollisissa pohdinnoissa, arkipäivän sattumuksissa yleensä. Pidän hänen tavastaan käsitellä vaikeita asioita rehellisesti, kiertelmättä ja kaartelematta.

Kokonaisuudessaan kirkkotrilogia on ollut mielenkiintoinen lukukokemus. En osaa sijoittaa sitä mihinkään tiettyyn kirjallisuuden kategoriaan, koska virkistävän erillaisella tyylillään se erottuu joukosta. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille. Ja kiitos Kirsti kirjasta! 





"RAKKAUS ON SISÄISTÄ KUTINAA JOTA EI VOI RAAPIA"

Kirsti Ellilä: 
Pelastusrenkaita
Karisto, 2010
229 sivua

Papin ura on Matleenalle unelmien täyttymys, mutta sen myötä tulee avioero naispappeutta vastustavasta miehestä, Auliksesta. Matleena muuttaa asumaan entisen kotinsa lähelle ha saa hoitaa huushollin kuten ennenkin, mutta saa vaivan palkaksi vain koko perheen paheksunnan. Varsinkin kun perhe alkaa saada vihiä Matleenan uudesta "ystävästä", Pyrystä, joka on Matleenaa huomattavasti nuorempi ja kaikin tavoin epäilyttävä. Nyt ei taida auttaa edes eroryhmän vertaistuki. 

Pelastusrenkaita jatkaa Matleenan tarinaa lähes suoraan siitä mihin Pappia kyydissä jäi. Itse eropäätös kuitenkin sijoittuu kirjojen väliseen aikaan ja jää täten mysteeriksi, vaikka kyllä sille melko selvä paikka edellisessä kirjassa pedattiinkin.

Ellillä jatkaa vahvaa humoristista kirjoitustyyliään ja osaa tuoda niinkin vaikean asian kuin avioeron tapetille rehellisesti ja kaunistelematta. Samat hyveet ovat tällä kirjalla kuin edelliselläkin, mutta silti se ei uponnut minuun aivan yhtä vahvasti. Koko tapaus Pyry sai minut välillä tuntemaan niin vahvaa myötähäpeää, että suorastaan kiemurtelin tuolissani - ei siis henkilö, vaan hänestä kummunneet tilanteet. Voi silti olla, että rajoittunut kokemusmaailmani avioerojen, nuorten rakastajien ja lastenkasvattamisen maailmasta teki lukemisen vaikeaksi. Ensimmäiseen kirjaan oli jotenkin helpompi tarttua "ulkopuolisena", mutta tämä toinen olisi ehkä vaatinut enemmän elämänkokemusta.

Matleenan arkipäivän tilanteet ja juuri perheen paapominen ja siitä kummunneet ongelmatilanteet ovat kirjan herkullisinta antia, samoin kuin eroseminaari ja ajatus siitä kuinka pitää erota "oikeaoppisesti" ja "hyvin".

Pidin kirjasta, vaikka en yhtä pidäkkeettömästi kuin ensimmäisestä. Tätä vaivasi myös ehkä ilmiö, jonka olen ristinyt kakkoskirjojen kiroukseksi. Kun kiinnostava ykköskirja asettaa odotukset suhteettoman korkealle, on toinen osa melkein väistämättä pieni pettymys. Sarjan haasteena onkin taas kolmoskirjalla lunastaa odotukset ja kasvattaa lukijan kiinnostusta entistä korkeammalle. Toivottavasti tämänkin trilogian kolmas osa tekee sen.


torstai 1. syyskuuta 2011

KIRJAIMELLISESTI - SYNTISET KIRJANAUTINNOT

Tuntuuko teistä muistakin joskus jotenkin hassulta lukiessanne ei-niin-korkeakirjallista tekstiä? Jotenkin syylliseltä? Ihan kuin jotenkin syyttäisi itseään siitä, että nauttii sellaisesta?

Minulle on käynyt monesti niin. Itsestä tuntuu, että oma uskottavuus lukijana jotenkin karisee kun lukee jotain "hömppää" ja kehuu sitä. 

Varsinkin jonkun vaikean klassikon jälkeen nautin sanoinkuvaamattoman paljon voidessani lukea jotain helppoa ja yksinkertaista. Helpoissa ja yksinkertaisissa kirjoissa on myös se hyvä puoli, ettei niistä blogittaessa välttämättä tarvitse kirjoittaa mitään niin kovin viisasta. Vaikuttavan kirjan luettuaan taas haluaa tehdä oikeutta kirjalle kirjoittamalla siitä ajatuksella, viisaasti ja ajan kanssa.

Varsinkin noiden TrueBloodien kohdalla aloin hieman kummastella omaa nauttimistasoani. En tiedä mikä noissa vampyyrifantasioissa saa minut syttymään, mutta pidän niistä kovasti, vaikken niitä kirjallisesti arvostakaan samalla tavalla kuin "järkevämpiä kirjoja". Lopulta nimesin ne mentaalisesti syntisiksi kirjanautinnoiksi, ja päätin, että silloin tällöin jokaisella on kaikki oikeus nauttia sellaisista.

Oli muuten hauskaa huomata, miten muutama blogiani lukeva irl-tuttava alkoi jo huolestua olenko vallan uppoutunut pelkkään fantasiahömppään. *naurua*

Mistä kirjoista te olette tunteneet syyllisyyttä?

Jennifer Young: Summer Reading