tiistai 25. kesäkuuta 2013

"JOKA KERRAN KUN SANOT HÄNEN NIMENSÄ"

Jane & Anna Campion:  
Holy smoke - Pyhässä pilvessä
Englanninkielinen alkuteos: Holy smoke
Suomennos: Marja Alopaeus
Gummerus, 2000
274 sivua

Päähenkilö on nuori australialaistyttö Ruth, joka hurahtaa Intian-matkallaan Baba-nimiseen guruun. Äiti hakee hänet takaisin kotiin ja yhdessä perhe sulkee hänet amerikkalaisen ”uskontojen uhreihin” erikoistuneen terapeutin, P. J. Waltersin, käsittelyyn. Alkaa Ruthin ja P. J.: n välinen eroottinen ja henkinen taistelu, joka on viedä heiltä järjen ja hengen. Ruth on hyvin kaunis ja hyvin nuori, ja pian hän on pyörittänyt vanhemman miehen pikkusormensa ympärille. Hän leikittelee viattomasti naisellisuudellaan eikä tajua satuttavansa vanhempaa ja hauraampaa miestä. Kolmen päivän aikana koettu suhde ja tunteiden koko skaala jäävät merkittäväksi osaksi molempien elämää.


Tämä kulkeutui lukupinooni eräänä iltapäivänä Porissa, kun piipahdin kirjojen vaihtotapahtumassa paikallisessa kauppakeskuksessa. Toin vaihtoon neljä kirjaa ja valmistauduin viemään neljä niin ikään mukaani, mutta kuulemma kirjoja oli tullut enemmän kuin kukaan odotti ja he olivat hukkumaisillaan niihin, joten sain kehoituksen ottaa niin monta kuin ikinä löytäisin. Ja löytyihän niitä. Selkäni ilmaisi vastalauseensa reppuni syötyä kymmenennen kirjansa, joten sen jälkeen oli pakko lopettaa. Saalis oli aika huikea, mm. pari viime vuoden finlandiaehdokasta, Kjell Westötä, Jane Austenia... ja kaikki uudenveroisia! Tällaisia tapahtumia lisää ja myös Turkuun kiitos.

Holy smoke oli kiinnostava kirja lukea, koska minulla ei ollut mitään ennakkokäsityksiä. En ollut lukenut siitä yhtään kommenttia tai arvostelua, totta puhuen en ollut edes kuullut siitä. Harvoin sitä lukee nykyään kirjaa, josta ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä. 

Aihe oli minulle lähellä sydäntä opiskelujen takia ja muutenkin minua on aina kiinnostanut tiettyjen itämaisten uskontojen/kulttien imaisuvoima, joka yleensä kulminoituu liikken perustajan ja johtohahmon ympärille. Ehkä suurin syy on se, että ne tarjoavat erilaista rauhaa ja hyvää oloa, erilaisia vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Erityisesti nuorten, vielää itseään etsivien on kai helppoa tarttua tällaisiin eksoottisiin elämänkuviin. Juuri sellaisten kuin Ruth, nuori ja kaunis australialaistyttö, joka hurahtaa intianmatkallaan baban johtamaan kulttiin. Ruthin perhe ei sulata tytön äkillistä kääntymystä vaan päättää kääntää tämän pään. Avuksi hankitaan uskontoon hurahtaneiden auttaja, asiantuntija P.J.

Näiden kahden yhteiset päivät eivät ala helposti. Ruth on päättäväinen, ja on päättänyt pitää omat mielipiteensä painostuksesta huolimatta. Aluksi Ruth tuntee vihaa ja P.J turhautumista, mutta vahvoissa kielteisissä tunteissa on aina avain johonkin muuhun. Kun kumpikin ponnistelee päästäkseen niskan päälle, aseeksi nousee myös oma seksuaalisuus, varsinkin kun P.J haluaa riisua tytöltä yhden tämän uskonnollisen vakaumuksen symbolin, sarin. 

Tarina on kiehtova ja jännittävä, rakastin kahden päähenkilön välisiä hetkiä, jotka tuodaan esiin vuorotellen molempien silmien kaitta. Kahden erilaisen ihmisen tavat nähdä maailma poikkeavat toisistaan todella paljon, ja he tulkitsevat tilanteet aivan eri tavoin. Kun jompikumpi yrittää tulkita toista, asia saattaa olla juuri päinvastoin kuin hän kuvittelee.

Asia, josta en ollut niin innoissani, oli Ruthin perhe, joka välillä puuttuu tapahtumien kulkuun. Tämä villi ihmismassa muistuttaa pikemminkin Perhe on painajainen -elokuvaa kuin rakastavia läheisiä. Pieni annos hulluutta olisi ollut ihan virkustävääkin, mutta tämä meni yli, ja paljon. Toisaalta se kyllä selittää tytön halun lähteä etsimään rauhaa ja itseään Intian ihmisvilinästä.

Jos mielessään leikkaa isottelevat perheihmiset pois, kirja on kiinnostava ihmiskuvaus, inspiroiva ja erilainen. Ruthin naiiviin maailmaan on helppo samaistua ja P.J:n ponnistelut omassa näkemyksessään kiinni pysymisessä ja pidemmän korren vetämisessä ovat myös tutun tuntuisia. Kaikenkaikkiaan Holy smoke oli mielenkiintoinen lukukokemus, joka jää omalaatuisuutensa vuoksi mieleen pitkäksi aikaa. 



perjantai 21. kesäkuuta 2013

"SITTEN HÄN AVASI SUUNSA JA VETI VETTÄ HENKEEN."

Mikael Niemi: Veden viemää
Ruotsinkielinen alkuteos: Fallvatten
Suomennos: Jaana Nikula
Like, 2013
298 sivua 

Pohjois-Ruotsissa lähellä Norjan rajaa Lulejoessa on tuhka tiheässä vesivoimaloita, joiden padot vangitsevat mahtavia vesimassoja. Kiivaan runsassateisen jakson jälkeen tapahtuu jotain, minkä ei pitänyt koskaan olla mahdollista: padot murtuvat, ja kuin tyhjästä nousee korkea märänharmaa seinä, joka liikkuu. Veden kahlitut voimat ryntäävät vapauteen kohti kaukana odottavaa merta. Veden viemää marssittaa tuon jokitsunamin tielle kourallisen ihmisiä. Heidän maailmansa, ja joskus he itsekin, huuhtoutuvat ikuisesti pois.

Veden viemää ajautui lukulistalleni, koska Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä oli nuorena yksi lempikirjoistani ja ei se vieläkään ole menettänyt merkitystään. Aihe kyllä kieltämättä hieman arvelutti. Tulva Luulajassa? Siinä on kaksi asiaa, joita en olisi osannut sijoittaa samaan lauseeseen enkä yhteyteen. Onneksi huomasin muiden blogiarvioiden kautta yhteyden uutisiin ja kirja muuttui heti paljon uskottavamman ja todellisemman tuntuiseksi.

Muuten muiden blogiarvioiden lukeminen oli outoa. Välillä tuntui vahvasti, että luinko kokonaan eri kirjaa kuin muut. Moni kirjoitti kirjan imaisuvoimasta ja koukuttavuudesta, minä taas jäin jumiin kappaleiden väliin ja lukeminen tökki. Aina kun tempauduin mukaan, kappale vaihtui ja siirryttiin henkilöstä toiseen. Kun välillä pysähdyksissä ollessa kiinnitin huomiota tekstin hienouteen, olin itselleni kiukkuinen, etten päässyt sen mukaan.

Hienointa kirjassa olikin Niemen kirjoitustyyli, joka on niin piristävän erilaista ja ironisen rehellistä.. Se yhdistelee kauniita ilmaisuja raisuun huumoriin tavalla, joka tulee lähelle ihoa ja tarttuu kiinni. Hän myös käyttää vettä ihailtavalla tavalla metaforana ja teemana kautta kirjan sen ilmeisimmän tulvavesitsunamin lisäksikin. Pidin myös hahmoista. Ne olivat rajuja kategorisointeja ja kärjistyksiä tosielämän ihmisistä. Jotenkin hahmojen rajusti korostetut piirteet kuitenkin vaikeuttivat samaistumista. Tuntui enemmän kuin olisi katsellut teatterikappaletta kuin lukenut oikeista ihmisistä. 

Jotenkin sama tunne jatkui muillakin osa-alueilla. En päässyt irti tunteestä, että olen lukemassa kirjaa, kun yleensä lukiessani hyppään itse mukaan sisälle ilman mitään muistikuvaa muusta maailmasta. Katselin hahmojen kamppailua ja pelastustoimia etäältä, ja jotenkin päällimmäisesi tunteeksi jäi ahdistus. En löytänyt sitä mukaansatempaavaa punaista lankaa, joka johdatti monet lentäen läpi kirjan. Minä jäin kai sinne vesimassojen alle vielä kirjan loputtuakin.

Minulle Veden viemää oli kokoelma mukaansatempaavia ja jännittäviäkin katkelmia, jotka eivät yhdistyneet päässäni toivotunlaiseksi kokonaisuudeksi. Päätin, että tämä ei vain ollut minun kirjani. Vaikken oikein saanutkaan langanpäästä kiinni, annan täyden tunnustuksen kirjailijalle. Niemi on kirjoittanut jännittävän selviytymiskertomuksen, joka on monella tavalla ravisteleva ja kiinni ajassa. Minut se vain ravisteli liian aikaisin irti.










Veden vietäväksi ovat joutuneet myös Ahmu, Annami, Annika K. JoriKirsi, Mai Laakso, Notkopeikko, Sanna, Taika ja Valkoinen kirahvi.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

"MIKSI AINA TÄRKEIMPIÄ OVAT NE, JOTKA LÄHTEVÄT?"

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013
269 sivua

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin, myöhemmin kokonaan. Jäljelle jäivät laulut: “Suzanne”, “I’m Your Man”, “Take This Waltz”. Niistä aikuinen Frida yrittää koota isäänsä ehjäksi jälleen.
    Isänisä Poju kuului niihin, jotka lähtivät ja jättivät. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita.
   Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?

Tätä kirjaa on luettu ja blogattu paljon ja arviota sijoittuvat laidasta laitaan. Jotkut löysivät uuden lempikirjailijansa tai sielukirjansa, jotkut pitivät ihan hyvänä ja jotkut jäivät ihmettelemään mitä muut tässä näkevät. Jotenkin nämä aiemmat arviot heijastuivat lukemiseeni (ei pitäisi kai ikinä kai lukea arvioita ennen kirjaa), yritin kokoajan mielessäni sijoittaa itseäni tykkäyskentässä - pidänkö vai enkö pidä. Ja samalla toivoin pitäväni, ehkä liikaakin.

Tarinassa on paljon henkilöhahmoja ja siinä liikutaan useammassa eri aikatasossa. Nykyhetkessä elävän Fridan tekemiä valintoja peilataan suvussa taaksepäin, hänen isäänsä Raimoon, isoisäänsä Pojuun ja isoisoäitiinsä Sigridiin. Osa heistä jäi, osa lähti, ja lukija jää odottamaan mitä tekee Frida. Jääkö hän Emilin luokse, rupeaako äidiksi, perustaako perheen?

Osaltaan pidin kirjasta kovastikin. Pidin sen taiteellisesta otteesta ja Cohenin laulujen kytkemisestä tarinaan. Pidin myös sen hahmoista. Harno on luonut moniulotteisia henkilöitä, joissa on on persoonaa ja ulottuvuutta, yksikään ei jää latteaksi. Vaikka jokaiseen pystyy eläytymään omalla tavallaan, joissain kohdin hahmoja tuntui olevan vähän liikaa. Kun keskeytti lukemisen, joutui seuraavan kerran jatkaessa kertaamaan kuka oli kenenkin lapsi ja mitä aikaa nyt sitten eletään.

Moni bloggari kirjoitti saavansa vähiten tarttumapintaa Fridasta ja enemmän suvun vanhemmasta polvesta. Minä taas samaistuin Fridaan eniten. Hänen rationaalista ja taiteellista yhdistelevä ajattelutapansa tuntui olevan lähellä omaani, samoin kuin elämän järjestäminen laulujen kautta. Muut hahmot olivat jotenkin niin erilaisia, vaikka samaistuin heihin, en osannut ajatella samalla tavalla. Minä kai olen se joka jäisi - en osaisi lähteä. 

Hieman sekavasta hahmokavakadistaan huolimatta kirja oli minusta hienosti kirjoitettu. Se eteni tekstitasolla kauniin sulavasti, miltei runollisesti, muttei silti sortunut turhaan kikkailuun. Vaikka olisinkin jollain tavoin tiivistänyt tarinaa, oli kirja silti kelpo teos ja Tua Harno on nimi, joka varmasti on tullut jäädäkseen. 

Kirjan sulkeuduttua jäin pohtimaan yhtä kirjan opetuksista, haaveilun mahtia. Ei pidä unelmoida tulevaa elämäänsä liian tarkasti ja liian ruusuiseksi. Silloin oikea toteutuva tulevaisuus ei koskaan voi olla unelman veroista ja se jää tyhjäksi. Sigridin sanoin siihen jää railo. Minulle tuli itsetutkiskelun paikka, koska olen pahemmanlaatuinen haaveilija ja aina pää pilvissä. Toivon, ettei minulle tule koskaan samanlaista tilannetta, sitä etten olisi tyytyväinen elämääni unelmien takia. Luultavasti silti ei tule, koska maailma on kaunis, enkä sitä osaa enää kauniimmaksi kuvitella.







Niihin, jotka jäivät kuuluvat myös Annika K. Hanna, Heidi Kirjavinkeistä, Helmi-Maaria Pisara, Jenni S. Joana, Katja, Katri, Kuutar, Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Mari A. Minna, Minna Jaakkola, Risto Uusikoski, Sanna, Sara, Susa, Taika, Valkoinen kirahvi,

maanantai 17. kesäkuuta 2013

KATSAUS KIRJASYKSYYN

Nyt kun kevät on rauhoittunut pikkuhiljaa kesäksi, oli minullakin viimein aikaa tehdä kunnon katsaus kirjasyksyyn. 

En lisännyt listaani niitä muutamia liian itsestäänselviä kirjoja, kuten Khaled Hosseinia, Chimamanda Ngozi Adichieta ja Zadie Smithiä. Olen varma, että tulen ne lukemaan ja pidänkin niistä, mutta halusin katsauksessani keskittyä enemmän uusien helmien löytämiseen. Syksyn kirjoissa olikin paljon kivoja uskonnollisia näkökulmia, sekä syksyyn sopivaa mystistä sadunomaisuutta, mutta myös huumoria ja herättäviä aiheita

Atena
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa.
Perimmäisiä kysymyksiä uskosta ja rakkaudesta, puettuna psykologiseen kauhukertomukseen. Luen juuri Lumikkoa ja olen umpirakastunut Jääskeläiseen.
Jukka Laajarinne: 72
Millainen on muslimin taivas? Onko se ihanteellinen paikka neitsyineen vai jotain ihan muuta? Mielenkiintoista lukea aiheesta suomalaisesta näkökulmasta


Bazar 
Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika 
Maailma muuttuu ja teini-ikäisen tytön on selvittävä sen lisäksi omista murheistaan.
Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta 
Khmerien kuparitaulut voivat muuttaa historian suunnan. Mystiikaa, arkeologiaa ja jännitystä, niistä voi koostua loistopaketti.  
Eowyn Ivey: Lumilapsi 
Sadunkaltainen tarina Alaskan julman luonnon keskeltä. Pulitzer-finalisti. Yksi mielestäni kiinnostavimmista syksyn kirjoista.

Gummerus
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Nuoren lestadiolaisparin tarina, josta kiinnostuin heti.
Peter Watts: Sokeannäkö
Jos maailmaan tulee vierailijoita avaruudesta, ketkä kootaan vastaanottamaan heitä? Herätti huomioni asenteellaan ja mielenkiintoisella ihmiskuvallaan.

Into
Laura Gustafsson: Anomalia
Huorasatua en oikein ymmärtänyt, mutta tämä kuulostaa paremmalta. Pakko antaa mahdollisuus.
Susan Seller: Vanessa ja Virginia
Vanessa kirjoittaa kirjetta sisarelleen Virginia Woolfille. Pala kirjallisuushistoriaa eri tavoin puettuna.

Like
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Miten kirjailijaäidin paha olo vaikuttaa lapseen? Vahvaa tunnetta huokuva kuvaus antoi kovat odotukset.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Pienoisromaani mielisairaudesta uskonnon keskellä. Aihe kiinnostaa, mutta lukisin jo pelkän nimen perusteella.

Minerva
José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Voiko Jumalan olemassaolon todistaa tieteellisesti? Sen mikäkin haluaisin tietää!

Otava
Kjell Westö: Kangastus 38
Film noir -henkisiä menneisyyden haamuja. Ja Westö nyt vain on.
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Ulkopuolisuuden päiväkirja. On taas aika katsoa jos minustakin tulisi haahtelisti.

Lukisin kyllä jo pelkän nimen perusteella, vaikkei olisikaan Haahtela.
Mo Yan: Seitsemän elämääni
Mies elää elämänsä uudelleen eri olomuodoissa. Herätti heti mielenkiinnon.


Siltala
Tuomas Kyrö: Kunkku
Millaista on olla kuningas? Siihen on Kyröllä varmasti sanavalmis mielipide.

Tammi
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Mitä tapahtuu kun perheessä elää sekä neurotieteilijä että eläinten oikeuksien puolustaja? Valtonen osaa varmasti luoda siitä mehevän vastauksen.
Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Sisaruudesta sijaislapsiperheessä ja lapsen näkökulmasta. Herkäntuntuinen ihmiskuvaus.
Judith Schalansky: Kirahvin kaula
Ääridarwinistinen opettaja, joka joutuu tarkistamaan maailmankuvaansa, on ihminen, johon haluaisin tutustua, edes kirjan kautta.

Teos
Jenni, Linturi: Malmi, 1917
Itsenäistymisen aikaisessa Suomessa oli jo kylvetty sisällissodan siemenet. Rakastin Linturin esikoista (se olisi saanut voittaa Finlandian) ja tämän aihe tuntui vielä paremmalta.
Annika Luther: Opettajanhuone
Satiiria opettajan työn haastavuudesta. Vaikkei minusta opettajaa tulekaan, osaan kyllä eläytyä monien kavereideni tulevaan ammattiin.
Niina Miettinen: Israel-tyttö
Kaksi tyttöä etsii Luvattua maata ja sen ihmeitä. Varmasti herättävä kertomus.


WSOY
Asko Sahlberg: Herodes
Herodes murehtii menneitä tekosiaan. Erikoinen aihe ja perspektiivi, heti lukujonoon.
Miki Liukkonen: Lapset auringon alla
Mitä ovat uuszeniläiset? Siitä minä haluan ainakin ottaa selvän.
Vikas Swarupt: Nuoren naisen koetukset
Houkutteleva tarjous, onko se liian hyvä ollakseen totta? Sitäpaitsi Tyhjentävä vastaus on edelleen yksin parhaista ikinä lukemistani kirjoista.
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää
Tosikertomus Ahvenanmaan noitavainoista. 


    
Philipe Mercier: A young girl reading by candlelight




















Innolla syksyn pimeneviä lukuiltoja odotellen...

maanantai 10. kesäkuuta 2013

"MEITÄ ON KAIKKIALLA. ÄLÄ IKINÄ KIELLÄ ITSEÄSI."

Jonas Gardell:  
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä 
paljain käsin
1. Rakkaus
Ruotsinkielinen alkuteos: 
Torka aldrig tårar utan handskar  
1. Kärleken (2012)
Suomennos: Otto Lappalainen
WSOY, 2013
291 sivua

On vuosi 1982.
   Nuori ja kaunis Rasmus astuu junasta Tukholman keskusasemalla. Taakse jää pikkukylä Värmlannissa, edessä syntinen Tukholma. 
   Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa ihmisille Jumalasta. Mikään ei voi horjuttaa hänen uskoaan paitsi, että oven sattuu avaamaan Paul; Jumalan luomista homoista lämpimin, hauskin ja flirtein ikinä.
   Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen.

Tämä oli minulle yksi odotetuimmista kevään kirjoista. Aikanaan katalogia katsellessani pidin tätä kiinnostana, mutta lopullisesti rakastuin katsottuani kirjan pohjalta tehdyn minisarjan. Jo silloin tiesin rakastuvani kirjaan, koska niin hyvää sarjaa ei olisi huonon romaanin kautta saanut tuotettua. Ja koska kirjahan vielä yleensä pesee elokuvat... Enkä lopulta arvannut väärin, rakastin kirjaa yhtä paljon kuin sen näyteltyä kaimaakin.

Aiheena homomaailma ei ole minulle kovin tuttu, mutta tunnen sitä kohti vahvaa sympatiaa. Minusta ihmiset ansaitsevat olla onnellisia sellaisena kuin ovat, omana itsenään. Enempää en ota aiheeseen kantaa, mutta kysynpä vain, että tekeekö muiden tuomitseminen jostain ihmisestä paremman? Minä olen onnellinen omana itsenäni, ja haluan antaa muiden olla sellaisia kuin ovat. Ja siitähän kirja pohjimmiltaan kertoo; halusta olla oma itsensä ja löytää oma paikkansa maailmassa ja sitä kautta rakkaus. Tämän rakkauden hinta vain on korkeampi - joidenkin on uhrattava sen tieltä niin perheensä kuin aiemman elämänsäkin.

Tarina etenee neljää polkua. Yhtä kuljettavat historian lehdet ja dokumentit, toisia kulkevat Rasmus, Benjamin ja Paul. Rasmus ja Benjamin ovat vielä matkalla, tietämättä minne mennä tai millainen olla kun taas Paul on avoimesti mitä on ja auttaa muitakin uudessa elämässään alkuun.

Kirjan tunnelma on uskomattoman moniulotteinen. Poikien ponnistelu rakkauden kautta itsensä löytämiseen ei ole helppo, eivätkä onnen hetket varjottomia. Kaiken yllä leijuu kokoajan nimetön uhka, lähestyvä katastrofi, joka tulee viemään korkean hinnan näistä ilon päivistä. Kun alusta asti tietää ettei kirja saa onnellista loppua, suhtautuu heidän tunteisiinsa jotenkin suuremmalla kiihkolla. Kuin kannustaen heitä antamaan kaikkensa noina lyhyinä onnen päivinä.

Onnistuin samaistumaan heihin kaikkiin. Sekä Rasmukseen, joka ei koskaan sopeudu joukkoon ja kirjoittaa nimensä sormella ikkunan huuruun että Benjaminiin, joka pohtii elämän suuria kysymyksiä ja omaa paikkaansa painaessaan lapsen kätensä ikkunanlasiin. Molempien lapsuus ja kasvu piirretään muutaman tarkkaan valitun, vahvan visuaalisen muiston kautta, ja näiden muistojen kautta he tuntuvat heti läheisiltä. Yllättäen samaistuin myös Pauliin. Tavallaan hän on alussa poikien vastakohta, niin avoimesti homo kuin olla ja voi, ja vielä samalla eräänlainen äitihahmo muille. Paulin hahmo toi myös kaivattua huumoria herkkien kasvutarinoiden keskelle.

Kaikkein eniten rakastin kirjassa sen visuaalisuutta ja vahvoja tunteita. Harvoin muutamalla sanalla saa maalattua yhtä monta kuvaa ja nostettua yhtä monta tunnetta aina ilosta pelkoon ja surusta kiukkuun. Tietenkin minua kiinnosti kovasti myös uskonnollinen puoli. Odotan suurella mielenkiinnolla Benjaminin tulevia kamppailuja uskon ja rakkauden välillä ja sitä mitä hän tuntee ja ajattelee. Tässä osassa ehdittiin oikeastaan vasta raapaista pintaa.

Kirjasta ei puhuta kolmiosaisena sarjana vaan nimenomaan yhtenä kolmeen niteeseen jaettuna tarinana. Siksi arvostelu onkin hieman vaikeaaa. Eihän sitä yleensäkään lopeta lukenista ja kirjoita arvostelua luettuaan tarinasta vain kolmasosan. Näinollen ei kirjan "lopetusta" voi oikein moittia ja se olikin ainoa asia, mitä en rakastanut varauksetta. Osan loppupuoli lipsui nimittäin historiallisvoittoiseksi jättäen Benjaminin ja Rasmuksen lumisateeseen tulevaisuus ja tunteet täysin auki. Epäilemättä tarina lähtee seuraavassa osassa lentoon, mutta sitä pitäisi nyt sitten odotella lähes vuosi. Piinallista! Ja ruotsia kun en osaa niin hyvin, että voisin yrittää alkuperäiskielellä.

Tästä tuli minulle heti tärkeä kirja, ja tiedän että seuraavista kahdestakin tulee. Joskus mitä synkimmistä tarinoista ja hetkistä löytyy se kaikkein aidoin onni.


maanantai 3. kesäkuuta 2013

PALUUPOSTAUS

Olen nyt pitänyt tahtomattani blogitaukoa loppukevään ajan. Syitä on ollut monia, suurimpina kandi ja koulu muutenkin. Kun käyttää kaiken aikansa lukemiseen ja sitä referoivaan kirjoittamiseen, ei jotenkaan niinä vapaahetkinä tunnu haluttavalta alkaa lukea ja sitten kirjoittaa lukemastaan. 

Toisaalta en ole myöskään lukenut mitään, josta olisin voinut kirjoittaa. Kaiken keskellä vapaahetket täyttyivät ns. lohtukirjoista, niistä vanhoista hyviksi havaituista suosikeista. Tänä aikana on tullut luettua Kotiopettajattaren romaanit, Ylpeydet ja ennakkoluulot, Tytöt ja helmikorvakorut, Geishan muistelmat ja Pienet talot preerialla. Sitten aloin kaivata sarjoja, jottei tarina loppuisi niin nopeasti ja nappasin hyllysta Hobitin ja Tarut sormusten herrasta, joihin antoi sysäyksen Hobitti-elokuvan ilmestynyt DVD. Sitten vähän esihistoriaa Maan lapsien parissa ja putki päättyi lopulta syntiseen kirjanautintooni True Bloodeihin.

Oikeastaan olen ikävöinyt bloggausta kovasti, mutta toisaalta tauko teki hyvää. Nyt olen pinonnut pöydälle komean läjän kirjoja, joita aloitan sormet syyhyten. Kevään uutuuskirjoja, kirjakauppalöytöjä ja muita odottamiani opuksia. Tänään nappasin pinon päällimmäisen, Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin, ja hipsin puutarhakeinuun lukemaan.Jotenkin joskus tarvitsee lomaa järkevistä ja itselle uusista kirjoista, jotta niistä osaa taas nauttia kunnolla. Ja nyt nautin enemmän kuin miesmuistiin, tosin kirja harmittavasti hupeni jo puoleenväliin ja kahta seuraavaa osaa pitäisi odottaa ensi vuoteen. Kiduttavaa. 

Ihanaa taas ujuttautua pikkuhiljaa takaisin blogimaailmaan. 

Winslow Homer: Girl on a swing (1897)


 

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

MAALISKUUN MATALIKOT

Kruunaan nyt historian surkeimman blogikuukauden vielä myöhässä kirjoitetulla koontipostauksella, ja puolustaudun sillä että kandini palautukseen on vajaat kaksi viikkoa ja sen jälkeen hankin taas elämän.

Marja Björck: Poika
Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@

Tässä sivussa olen ehtinyt silti lukea vähän lisääkin. Hieman liian lapsellinen fantasiaseikkalu Beautiful Creatures ei kunnolla vakuuttanut, mutta mahtava Makeannälkä palautti jo melkein kadonneen uskoni McEwaniin. Nyt kesken on Mikael Niemen Veden viemää, jonka kanssa en tiedä itkeäkö vai nauraa. 

Ihania kevään kirjoja tulossa myös tulevina viikkoina. 

Arnold Böcklin: Children carving may flutes (1877)

perjantai 29. maaliskuuta 2013

"NYKYÄÄN SITÄ EI OLE ENÄÄ YHTÄ POISSA KUIN ENNEN."

Laurie Frankel:  
Ikuisesti yhdessä
Englanninkielinen alkuteos:  
Goodbye for now (2012)
Suomennos: Aila Herronen
WSOY, 2013
431 sivua

Nörttivelho Sam ohjelmoi elämäänsä kuntoon: löytyy taydellinen tyttöystävä, Meredith, sekä apu tämän suruun. Siinä sivussa Sam tulee loihtineeksi heille merkillisen työpaikan.

Kun astut Styks-salonkiin ja lähetät paluupostia, voit jatkaa siitä minkä kuolema keskeytti. Mutta pidä varasi. Rakkaus voi alkaa elää omaa elämäänsä.  

Tämä oli pakko lukea, koska sen takana on niin kiehtova ajatusleikki. Mitä jos kuolleiden rakkaidensa kanssa voisi vielä joskus puhua? Ei oikeasti, vaan heidän muistonsa kautta. Miltä se tuntuisi? Hyvältä vai pahalta?

Kirjan alkuasetelma on herkullisen hullunkurinen. Tapaamme tietokoneneron poikamiehen, Samin. Hän on onneton naisten kanssa, mutta huvittavaa kyllä, työskentelee treffipalvelussa. Ennen pitkää hän keksii täydellisen ohjelman, joka selvittää täydellisen sielunkumppanin tämän jättämän sähköisen jalanjäljen pohjalta. Ohjelma toimii liiankin hyvin, ja Sam saa potkut. Eihän moista ohjelmaa voi julkaista. Jos kaikki ihniset löytäisivät unelmakumppaninsa ensiyrittämällä, ei treffibisnes menestyisi kauaa.

Samilla on kuitenkin yhä ohjelmansa, ja sen avulla hän löytää toisen puoliskonsa, Meredithin ja myöhemmin tätä auttaakseen tätä surussa jalostuu ohjelmasta uusi keksintö, paluuposti.Tarina kuvaa heidän elämäänsä ja uraansa tämän uraauurtavan keksinnön parissa. Elämä on erilaista, mielenkiintoista, mutta perin nurinkurista ja menneisyydessä laahaavaa.

Tarina kompastui hieman siihen, että se yritti olla liian monta asiaa yhtä aikaa. Olisin toivonut sen luottavan enemmän alkuperäiseen ideaansa ja sitä seuraavaan, osin nerokkaaseenkin huumoriin. Tarinaan oli kuitenkin mahdutettava lisää suuria tunteita järkytyksen ja uusien surujen muodossa, eikä masennuksenaikainen huumori tuntunut enää niin hauskalta vaan pikemminkin tragikoomiselta. Loppuun oli tietenkin pakko yrittää mahduttaa opetus, vaikka en kyllä oikein ymmärtänyt mikä se oli ja kumpaa puolta se suosi. Ehkä se oli tarkoituksella jätetty lukijan päätettäväksi.

Sekavuudestaan huolimatta kirjassa oli puolensa, ja voisin lukea sen uudelleen ihan vain ideansa takia. On jännittävää kuvitella miltä tuntuisi, jos voisi puhua kuolleiden rakkaidensa kanssa. En edes haluaisi kuvitella puhuvani todellisen ihmisen kanssa. Se voisi olla pikemminkin muisto, joka saa todellisemman hahmon. Jonka kanssa voisi puhua menneistä, jolta voisi kysyä asioita, joita on jo unohtanut. Mutta koska tämähän on nykyaikaa, se edellyttää sähköistä muistijälkeä. Henkilö, jonka kanssa minä haluaisin eniten puhua, omisti tasan kaksi laitetta, joita voisi pitää alkuunkaan sähköisinä; lankapuhelimen ja radion. Hän oli henkilö, joka keitti kahvinsa itse pannussa ja ei koskaan omistanut telkkaria, koska luki mielummin. Siksi se ei kai tuntuisikaan oikealta, mutta aina voi kuvitella.


tiistai 19. maaliskuuta 2013

TTT - TÄNÄÄN

10. Huomasin, että Minna Canthin päivä ja tasa-arvon päivä ovat sama päivä. 
9. Sen kunniaksi minäkin tahdoin, eli allekirjoitin kansalaisaloitteen (ja turhamaisuuttani otin siitä myös valokuvan)
8. Raahasin yli viiden kilon edestä kandikirjoja kotiin (ja toivon ettei selkärankani painunut lopullisesti vinoon niiden kantamisesta olkalaukussa).  
7. Aurinko paistoi ulkona, ja se piristi kummasti.
6. ...niin paljon, että sain äkillisen mielenhäiriön vaihtaa kukkien mullat.
5. Harmittelin, ettei ole aikaa juhlia Canthia kirjallisemmin jonkun hyvän romaanin parissa.
4. ...tai kirjoittaa aiheen paremmin ansaitsemaa ylistyspostausta blogiin tai lukea muiden hienoja Canthin inspiroimia naisaiheisia tuesday top ten -listoja.
3. ...tai ylipäätään omistaa blogille enemmän aikaa juuri nyt.
2. Ehdin kuitenkin huomata keskusteluista, että joidenkin kustantamoiden syksyn kirjoista on tullut jo tietoa ja panikoida, että eikai vielä maaliskuussa. 
1. Ja koska oli vain pakko tulla kirjoittamaan jotain, raapustin tämän. 

Edward Burne Jones: The garden court study

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

"EN TIEDÄ, ONKO MINUSTA TULLUT VALINTOJENI KAUTTA TYHMÄNROHKEA."


Marja Björk: Poika 
Like, 2013
215 sivua

Marion eli Makke on aina tiennyt olevansa poika. Perhe yrittää pakottaa Makkea tytöksi ja suojella häntä ulkopuolisilta. Välillä äiti tuntuu tajuavan lastaan ja välillä taas ahdistaa hänet nurkkaan. Naiseksi kasvaminen, pukeutuminen, koulunvaihdot, seurustelu. Muiden nuorten ilon aiheet ja arki ovat Makkelle pelottava temppurata, jolla hän taiteilee yksin.

 Kirjailijana Marja Björk on minulle uusi tuttavuus, tosin sellainen johon on pitänyt jo pitempään tutustua. Minuun vetoavat aina kirjat, joita kuvaillaan oivaltavan rehellisesti kirjoitetuiksi. Kaiken sen taiteellisen tekstikikkailumaailman lomassa yksinkertaisen avoin kirja on kuin virkistävä tuulahdus.

Poika osoittautui juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin. Se kertoo kipeän tarinan siitä, miltä tuntuu kun oma sisäinen pojan sielu on puettu väärinkäsityksellä tytön ruumiiseen. Ympäristö painostaa totuttuihin roolimalleihin, yrittää pukea Marionia hameisiin ja sitoa hänen jalkaansa kaunoluistimet, vaikka hän ei tunne niitä omikseen. Vaikeuksia täynnä olevalla tiellä kohti aikuisuutta hän vähitellen löytää itsensä uudelleen ja on lopulta valmis tekemään koko loppuelämäänsä vaikuttavan päätöksen.

Tarinasta huomasi miten kiinteästi sukupuoliroolit yhä ilmenevät maailmassamme. Jotenkin tulin miettineeksi, että on jollain tasolla helpompaa olla poika tytön ruumiissa kuin toisin päin. Tyttöä, joka pukeutuu poikamaisesti, leikkii raisuja juoksuleikkijä ja valitsee koulussa puukäsityöt, pidetään vain koviksena - toisin sanoen kunnioitettavan vahvana ja itsenäisenä. Kun taas tyttömäisesti käyttäytyvä poika on heikko ja nössö, haukuttaessa myös homo. Puhumattakaan siitä millainen haloo nousisi jos poika laittaisi päälleen hameen tai jalkaansa korkokengät. Nuoriso on raakaa, vähemmästäkin joutuu kiusauksen kohteeksi.

Mielenkiintoisinta kirjaa lukiessa on oman suhtautumisen muuttuminen. Kun alussa päähenkiköä ajattelee jonkinlaisena tyttönä, hyvin nopeasti hän alkaa jo tuntua pojalta. Kun Marion/Makke tulee murrosikään, minä suhtauduin häneen jo automaattisesti poikana, jolla vain sattuu olemaan hieman tavallista naisellisempia ongelmia. Jotenkin siis hänen identiteettinsä vahvistui koko kirjan ajan entistä maskuliinisemmaksi samalla kun hän itse tiedostaa pikkuhiljaa mikä oikeasti on. Määritelmä transsukupuolinen on sinällään sellainen sanahirviö, ettei ihme ettei nuori sitä itsessään tunnista. 

Marja Björkin kirjoitustyyli vakuutti minut. Hän vie lukijansa ravistelevalle matkalle poikatyttömme pään sisälle ja heijastaa jokaisella sanallaan hänen persoonaansa. Hän kirjoittaa vahvasti turvautumatta kielikuviin, jotka vievät ajatukset pois itse asiasta. Kirja on todella nopeasti luettu, mikä on sekä sen vahvuus että heikkous. Vähän jäi kaivertamaan lukukokemuksen lyhykäisyys, mutta toisaalta kirja oli ehkä parhaimmillaan juuri yhdeltä istumalta luettuna. 



keskiviikko 20. helmikuuta 2013

"SANOILLA ME VOIMME MURSKATA RUOHOA YHTÄLAILLA KUIN JALOILLA. MUTTA MYÖS VAIKENEMALLA."

Herta Müller: Sydäneläin
Saksankielinen alkuteos: Herztier (1994)
Suomennos; Raija Jänicke
Tammi, 1996
205 sivua

Sydäneläin on tiivis, suggestiivinen ja vaikuttava kertomus neljän nuoren ihmisen ystävyydestä ja kohtaloista diktatuuriajan Romaniassa.
 
Halusimme lukupiirityttöjen kanssa tutustua nobelisteihin, ja seuraavaksi kirjailijaksemme valikoituikin Müller. Kirjan hain kirjastosta jo hyvissä ajoin, mutta aloittaminen ei inspiroinut. Aikaisemmin kirjailijalta lukemani Hengityskeinu oli hieno, mutta rankka kirja, enkä ollut oikein kurjuudensietotuulella. Kappaleeni oli myös vanhaa painosta, ja synkästä kannesta ja osin käpristyneistä sivuista levittyi tunkkainen tunnelma.

Kun lopulta pääsin alkuun, tunkkaisuus karisi nopeasti. Itseasiassa pidin Sydäneläimestä alusta asti, vaikka muutamissa kohdin tarinan punainen lanka olikin minulta kadoksissa. Vaikka en aina pysynyt kärryillä kuka, missä ja minä aikana puhui, kirja ei kuitenkaan yrittänyt karistaa kannoiltaan. Se ei muuttunut puisevaksi sanahelinäksi, vaikkei kaikesta ollutkaan aina selvillä.

Kirja kertoo maailmasta, jossa mikään oma ajattelu ei ole turvallista, kirjat henkivät kapinaa ja runoissa asuu pahuus - toisin sanoen Ceausescun Romaniasta.Tarina liikkuu eri aikatasoissa ja paikoissa. Keskiössä nuori opiskelijatyttö ja hänen kolme ystäväänsä vaalivat kiellettyä kansankulttuuria ja elävät alituisen pelon alla. Kurkistuksissa tulevaisuuteen saamme jo varhaisessa vaiheessa tietää kuka heistä onnistuu pakenemaan ja kuka ei. Käännämme välillä katseemme tytön lapsuuteen, jossa mielikuvitus ja tiukka kasvatus antavat tavallisille asioille, kuten parturille ja luumuille, uusia merkityksiä, eikä kukaan saa rauhaa menneiltä.

Kirjoitustyyli toi jollain tavalla mieleeni yhden toisen lukupiirikirjamme; Kunderan Elämän sietämättömän keveyden. Kirjat henkivät samanlaista eksyyttävää mystiikkaa ja jakavat myös tekstin taiteellisen otteen ja mielikuvitukselliset sanavalinnat. Silti pidin Sydäneläimestä huomattavasti enemmän, koska se pysyi paremmin kasassa, yhtenä tarinana. Kun Kunderassa hyviä puolia olivat lyhyet kappaleet, Müller puolestaan ei jakanut kirjaansa ollenkaan. Se oli yksi polveileva, satumainen tarina, jota oli vaikea keskeyttää, koska se ei kertaakaan pysähtynyt kunnolla.

Müllerin tyylissä rakastan eniten hänen napakoita lauseitaan. Välillä tuntuu, että mitä kuuluisampi kirjailija on, sitä pidempiä lauseita ja enemmän kikkailua pitää käyttää (tai tehdä Saramagot ja unohtaa myös pisteiden käyttö kokonaan), mutta Müller luottaa omaan tyyliinsä. Hänen lauseensa eivät ole pitkiä, mutta ne liittyvät silti saumattomasti toisiinsa. Teksti ei töksähtele, vaan soljuu vapaana, niinkuin pisteillä olisikin vain osa niiden normaalista painomerkityksestä, kevyempi kosketus.







Sydäneläin on väpättänyt myös Katrilla, Leena Lumilla, Sannalla ja Tuulialla.

Lukupiirissämme oli tänään juhlapäivä, liittyihän joukkoomme uusi jäsen. Tervetuloa Katri

Kirja oli keskustelullisesti paras lukupiirikirja pitkään aikaan, se nimittäin jakoi meidät oikein kunnolla. Kaikki tunnustivat Müllerin tekstilliset kyvyt ja tarinan kirjallisen laadun, mutta lukukokemuksessa oli eroavaisuuksia. Minä kuuluin tällä kertaa positiiviselle puoliskolle.

MAAILMANVALLOITUS: Romania

tiistai 19. helmikuuta 2013

TTT - MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI

Sain Sannalta haasteen, jossa tuli pohtia kymmentä asiaa, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Tällaiset aiheet ovat tärkeitä, koska joskus kaikkien arkiajatusten keskellä meinaa unohtaa, mistä todellinen onni tulee. Enkä samalla malttanut olla linkittämättä paria ihanaa maalausta, joita katsellessa myös tulee iloiseksi.

10. Tuli
Loistaa talvella auringon poissaollessa kynttilöissä ja sitten joskus tulevan oman kodin takassa. Kesällä mikään ei ole parempaa kuin leirinuotio ja savunhajuinen metsä.

Vincent Van Gogh: Peasant burning weeds (1883)
















9. Aika
Nyt kun opiskelen ja teen työtä yhtä aikaa, on alkanut yhä enemmän arvostaa niitä pieniä vapaahetkiä, ja varsinkin vapaapäiviä. Onnellisuutta on rauhassa juotu aamukahvi, päiväunet silloin kuin väsyttää, sängyssä lukeminen illalla ilman aikaista aamuherätystä...

William Adolphe Bouguereau: Rest in harvest














8. Värit
Väreistä saan voimaa. Syksyllä puiden lehdistä, keväällä niiden hennosta viherrysksestä, kesällä sininsestä merestä ja talvella pehmoisen värikkäistä pipoista ja lapasista...

Paul Klee: Fire evening




















7. Opiskelu
Elämäni "pääsisältö" juuri nyt. Rakastan opiskelua, ja toivon ettei tämä aika elämässä loppuisi vielä pitkään aikaan.

Correggio: Adoration of the child




















6. Väkertely 
Olen ihminen, jolle on täysin mahdotonta istua rauhassa paikallaan pitkää aikaa. Telkkaria katsoessa ja luennolla istuessa pitää olla kutimet mukana, jos ne unohtuvat niin vihkoon on ainakin pakko piirtää. Tykkään myös tehdä kaikenlaista itse kotonani. Ei täällä paljoa valmiina ostettuja asioita löydy, vaan lähes kaikissa on uusi muotoilu, maalikerros tai muu tuunaus. Täällä on korupuu, joka syntyi metsästä haetusta oksankäkkyrästä, seinällä kankaasta pingotettuja tauluja ja sängyllä itseommeltuja tyynyjä.

Joaquin Sorolla: Italian girl with flowers (1886)















5. Haaveilu
Ilman mielikuvitusta olisin hukassa. Voisin viettää useamman tunnin päivässä rauhassa pääni sisällä omissa haavemaailmoissani.

John Constable: The edge of a heath by moonlight (1810)













4. Kirjat
Tämä oli varmasti suuri yllätys. Ei kai olisi kirjablogisti eikä mikään, jos kirjat eivät tekisi onnelliseksi?

Camille Corot: Woman reading a landscape




















3. Koti
Koti on turvapaikka, ja siellä saa olla oma itsensä. Sen tärkeämpää ei olekaan.

William Adolphe Bouguereau: The bird Ch Ri (1867)




















2. Aurinko
Minussa on varmaan joku sisäänrakennettu aurinkotutka. Kun aurinko paistaa ja ulkona on valoisaa, minulle on automaattisesti iloinen olo, kun taas pari päivää harmautta vetää mielen maahan.

Felix Valloton: Sunset (1910)















1. Läheiset
Ilman läheisiä mikään yllä mainittu ei tuntuisi miltään. Vaikka yksin on välillä kiva olla, olisi maailma tyhjä ilman heitä.

William Adolphe Bouguereau: A childhood idyll (1900)















maanantai 18. helmikuuta 2013

"POISTUIN PAIKALTA KAUNIINA KERTOMATTA KENELLEKÄÄN SANAAKAAN ITSESTÄNI."

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY, 2013
380 sivua

Laura, tuore äiti ja aviovaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Tämä tarina kosketti minua jo ennen kuin avasin kirjan. Kun näin tämän kevään katalogissa, tiesin heti, että minun pitäisi lukea se. Lukeminen tuntui kunnia-asialta. Mietin vain, että jos olisin itse samassa tilanteessa, haluaisin kirjoittaa tarinani, haluaisin että maailmaan jää jotain pysyvää minusta. Ja tietenkin haluaisin, että tarinani saisi äänen ja sitä luettaisiin. Siksi halusin osaltani antaa Lauran tarinalle äänen.

Tarina on rankka, mutta samalla myös avaa elämään uudenlaisia näkökulmia. Se myös tiedostaa elämän ailahtelevaisen ja joskus niin epäoikeudenmukaisen luonteen. Varmaan jokainen sairastunut kokee samanlaista epätodellisuutta, eihän tämä voi tapahtua minulle, miksi juuri minä. Vaikeinta on varmaan asian hyväksyminen. Hyväksynnän kautta elämästä nousee esiin ironisella tavalla positiivisia piirteitä. Esimerkiksi ei enää tarvitse pelätä sairastuvansa, kun se on jo. tapahtunut.

Parasta kirjassa on todella vahva tunnelma. Lauran tarina on kerrorrottu päiväkirjan tavoin ajatuslentoisesti, eikä tekstiä ole turhaan "tarinallistettu". Siksipä ehkä syntyy vahva kuva ihmisestä ja kokijasta tekstin takana, ei vain tarinan henkilöstä. Luin erityisesti kirjan loppupuolta kyyneleet silmissä ja sen loputtua piti oikein muistuttaa itseään ravistamaan epätoivon olotila pois - tämähän ei tapahtunut minulle vaan jollekin toiselle. 

Itsessään tekstin tunnelma ei ole epätoivoinen, se etenee alun shokin kautta toivoon ja uusien vastoinkäymisten kokemiseen. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa lähestyvä loppu suurenee horisontissa. Juuri tämä tunnelman hiljainen muuttuminen saa lukijan uppoamaan niin syvälle tunnetasolla. Tarina on niin surullinen siksi, ettei se yritä olla sitä. Jotenkin elämän realiteettien kohtaaminen ja oman kuolevaisuutensa hyväksyminen on paljon herkistävämpää kuin monien kirjojen alleviivatun ahdistavat surukohdat. Elämä kun on loppujenlopuksi se, jossa mekin kohtaamme itsemme, ei kirjojen tarinamaailma. 

Ei ole ikinä olemassa oikeita vastauksia kysymyksiin miksi jotain tapahtuu ja miltä tuntuu se kohdata. Paljain varpain kertoo sydämeenkäyvällä tavalla yhden ihmisen vastaukset ennen loppua.







Paljain jaloin on astellut myös Jaana Märsynaho.

perjantai 15. helmikuuta 2013

"KUOLEMAN VÄRI ON VALKOINEN."

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012
141 sivua

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapi pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.  

Jään jälkeen odotin Nälkävuodelta samanlaista hullaantumisen kokemusta, mutta sain sen vain osaksi. Tarinana ja kirjana Nälkävuosi oli loistava, mutta se oli niin surullinen, että pysyttelin jotenkun henkisesti etäällä ja varoin uppoamasta liian syvälle. Tietysti myös kirjan pieni koko auttoi tässä, en tiedä kauanko olisin pidemmän kirjan kanssa onnistunut kellumaan pinnalla.

Nälkävuosi on nimensä mukaisesti tarina nälkävuosista. Tarina siitä, kun voimat loppuvat vähin äänin ja kuolema tulee huutamatta. Aika, jolloin nälkä ja taudit etenevät vääjäämättä kylästä kylään, vailla armoa ja oikeutusta. Aika, josta kirjoittaessa minulta loppuvat sanat.

Nälkävuodessa ääneen saavat eri ääripäät, jotka kukin kuvaavat ympäristöään erilaisin silmin. Pieni Mataleena tuntuu elävän omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa satuhahmot ovat vaihtuneet kauhuun ja valkoiseen kuolemaan. Mataleena on se, joka keksii sanat nälälle ja taudeille, ja joka huomioi ympäristönsä värit ja tunteet. Hänen äitinsä Marja keskittyy selviytymiseen, ainakin vielä seuraavaan päivään asti, seuraavaan kylään asti.  Pieni Juho jaksaa kaiken keskelläkin ihmetellä maailmaa ja kaupungin ihmiset, jotka eivät joudu kamppailemaan jokaisesta elämältä varastetusta minuutista, ulottavat huomionsa kohti moraalisia kysymyksiä. Kaikista näistä tarinoista rakentuu tuskallisen totuudentuntuinen kuva tuosta ajasta.

On hirvittävän vaikeaa kirjoittaa arviota tästä. Ollikainen on kirjailijana loistavan rehellinen ja aito ja tarina on samalla tavalla upea. Ja mitä pidempään tämän lukemisesta kuluu aikaa, sitä syvemmälle se kaivautuu mieleen. Olisin toivonut voivani upota Nälkävuoteen syvemmälle, mutta jokin tässä vain oli minulle liikaa, ainakin tällä hetkellä. Ehkä kesän lämpöisessä auringonpaisteessa luen tämän uudelleen ja tunnustelen uskallanko sillä kertaa lakata pyristelemästä. kohti pintaa.







Lumessa ovat tarponeet myös Amma, Annika K, Anu, Arja, Bleue, Booksy, Elina, Hanna, Henna, Jaana, Jenni, Jonna, Jori, Jossu, Kaisa, Karoliina, Kirsi, Liisa, Linnea, Lukuneuvoja, Lumiomena, Maija, Maria, Matti, Merenhuiske, Miia, Mimu, Minna, Minna Jaakkola, Morre, Nanna, Paula, Raitasukka, Sanna, Sara, Sonja, Suketus ja Villasukka kirjahyllyssä.

torstai 7. helmikuuta 2013

"NYT OVAT NE AJAT JOLLOIN JÄÄ EI KANNA EIKÄ PETÄ."

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)
Suomennos: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
366 sivua

 Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskoivat. 
   Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneey ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.
   Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postikuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Hän tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

Nyt en enää tunne olevani se kansakunnan ainoa ihminen, kuka ei Jäätä ole lukenut (ainakin meidän kirjarakastajien keskuudessa). En enää yhtään ihmettele miksi tästä kohistiin niin paljon ja miksi se voitti Finlandian. Tottapuhuen tämä oli minusta sellainen kirja, johon voisi tiivistää kaikki merkkikirjan hyveet. Karun kaunis maisema, mieleenpainuvat, mutta ei liian karikatyyriset hahmot, kerronta, joka jättää myös lukijalle tilaa ja juoni, joka on kiinnostava omana itseään ilman turhaa yritystä ja puskemista. 

Tietenkin myös aihe on lähellä sydäntäni; pieneen kirkkosaareen asettuvan pappisperheen elämä. Nuori (ja ilmeisesti myös sangen komea) pappi Petter valloittaa välittömästi kirkkokansan ja erityisesti nuorten rippikoulutyttöjen sydämet. Hänen vaimonsa Mona on puolestaan touhukkuuden perikuva, joka haluaa itse lypsää lehmänsä ja niittää heinänsä. Pieni tytär Sanna on kuin kiiltokuva, ja saarella syntyvä pikkusisko Lillus taas enemminkin suloinen pieni mörrimöykky, jonka vaatteet eivät koskaan äitinsä suureksi harmiksi ole ojennuksessa. Kaikenkaikkiaan karismaattinen perhe, johon minäkin haluaisin tutustua. Pienen sivuäänen tarinaan tuo myös postinkuljettaja Anton, joka tuntee alueen vaarapaikat kaikkein parhaiten ja joka tuntee luonnon läsnäolon elävinä olentoina.

Tietenkään elämä eristäytyneessä saaristossa ei ole helppoa, ja pahojakin asioita tapahtuu. Kesällä veneellä liikkuessakin on omat vaaransa, mutta talvella täytyy edetä vielä tarkkaavaisemmin päätelläkseen mihin uskaltaa astua. Jäihin on liian helppo upota, jos ajatukset ovat muissa asioissa. 

Kirjoitustyyli yhtenee tarinan maisemaan, se on karulla tavalla kaunista. Tekstistä ei löydy monimutkaisia lauserakenteita, keikaroivia kielikuvia tai jännittäviä sanaleikkejä. Se vain on, omana itsenään, juuri täydellistä. En muista koska olen viimeksi lukiessani tuntenut tällaista rauhaa tai puhtautta, joka tarinasta välittyy.

Kirjan loppu olisi ollu helppo vetää överiksi tai tunkea se täyteen kliseisiä opetuksia ja mahtipontisia käänteitä. Lundberg ei kuitenkaan sorru siihen. Hän lopettaa kirjan samalla tyylillä kuin on sen kertonutkin; tyylikkään vähäeleisesti. Niinkuin saarella voidaan jakaa kuluva aika pappien mukaan, kertoo Jääkin vain yhden tällaisen tarinan. Tarinan yhdestä perheestä ja heidän elämästään saarella - alusta loppuun.







Jäähän ovat vajonneet myös Anna Elina, Anneli, Annika, Elina, Henna, Jaana, Jenni, Kirsi, Liisa, Lumiomena, Maria, Minna, Minna, Sara, Susa, Tessa, Tii, Tuulia, Unni ja Valkoinen kirahvi.

tiistai 5. helmikuuta 2013

TTT - GLOBALIAN PERINTÖPRINSESSAT

Niin, missasin sitten koko Blogistanian Globalian. Olin jotenkin kuun vaihteessa niin sekaisin, että elin paria päivää jäljessä.Tajusin tarkistaa päivän vasta toinen helmikuuta, jolloin koko kisa olikin jo autuaasti ohi. Eipä siinä mitään, en ollut kuitenkaan vielä varmasti päättänyt kolmea parasta. Tässä tuleekin nyt kymmenen parasta vaihtoehtoa niiksi kolmeksi parhaaksi. Sijat 1-5 kävivät kovinta tappelua keskenään.

10. Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Maalasi mieleen kuvia, värejä, tuoksuja ja makuja.
9. Anne Swärd: Kesällä kerran
Vaikuttava, mutta vaikea ripauksella taiteellisuutta.
8. Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen kaksoset
En muista koska viimeksi nauroin näin paljon lukiessani
7. Carol Shields: Ruohonvihreää
Shields vain osaa.
6. Delphine de Vigan: No ja minä
Raikkaalla tavalla erilainen näkökulma.
5. Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Ei voinut kertakaikkiaan laskea kädestään.
4. Haruki Murakami: Norwegian wood
Jotain niin mystisen runollista.
3. Emma Donoghue: Huone
Kirja, jota ei saa mielestään, vielä vuodenkaan kuluttua.
2. Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Taskukokoinen taideteos.
1. Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala
Tässä oli jotain taikaa, jota aika ei sammuta.

John Singer Sargent: Marionettes
Onneksi ilman minuakin kanssablogistit nostivat esille hienoja kirjoja ja Karoliina emännöi kisaa jo toista kertaa ensiluokkaisesti! Jospa sitten ensi vuonna ehtisi äänestääkin...

Kolmen kärjen muodostivat
Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi
Haruki Murakamin Norwegian wood 
ja Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi 

Muista suosikeistani Kani nimeltä Jumala oli hienosti neljäs ja Sisareni, rakkaani kuudes. Usea muukin sai muutamia hajaääniä.

Oliko teidän muiden vaikea päättää ehdokkaitanne?