"HÄN TUNTEE KULUNEEN LAUSEENPARREN: RAKASTUMINEN ON RAKASTUMISEN LOPPU."

Carol Shields:  
Rakkauden tasavalta

Englanninkielinen alkuteos:  
The Republic of Love (1992)

Suomennos: Hanna Tarkka

Otava, 2002

433 sivua

Kansanperinteen tutkija Fay ja radio-ohjelman juontaja Tom elävät yksin, eivätkä juuri usko uuteen ihmissuhteeseen. Mutta yllättäen he tapaavat ja mahdottomasta tulee mahdollista: tämä on rakkautta ensisilmäyksellä. Vaan miksi rakastuminen on niin monimutkaista? Siitä huolimatta jokainen haluaa löytää jonkun jota rakastaa ja joutua lumoavan onnen valtaan.  

Aivan alkuun on pakko sanoa, että en olisi tarttunut tähän, jollei tämä olisi ollut lukupiirikirjamme. Takakansi onnistuu olemaan niin uskomattoman imelä, ja etukannen kuva tuo mieleen enemmänkin chick-litin kuin mitään vakavasti otettavaa. Ainoastaan kirjailijan nimi pelastaa ensivaikutelman, mutta en olisi ollut lainkaan varma olisiko sekään saanut minua katsomaan yli noiden sydämenmuotoisten tomaattien.

Oli siis kertakaikkiaan hyvä, että tämä valikoitui tämänkertaiseksi kirjaksemme, koska pidinkin siitä yllättäen kovasti. Ei ole siis aina koiraa karvoihin katsominen, tai kirjaa kansiin. 

Rakastuin Shieldsin kirjoitustyyliin aiemmin keväällä Ruohonvihreän parissa ja imeydyin tarinaan heti ensimmäisestä merkillisestä Tom-prologista alkaen. Kahden persoonallisen ihmisen tavallisuudessaan epätavallinen rakkaustarina onnineen ja ongelmineen onnistui vangitsemaan lukijan loppumetreille saakka. Tarina ei onneksi kietoutunut liikaa pääparin varaan, vaan ympäristökin sai huomiota. Kaupunki tuntui olevan täynnä kummallistakin kummallisempia ihmisiä, jotka naivat toisiaan ristiin (siis menevät naimisiin toistensa kanssa ristiin). Lähes jokainen oli ollut ainakin kolmesti naimisissa, joten ex-puolisoita riitti. Ja kaupunkihan oli ehkä Amerikan mittapuulla pieni, mutta näin Porin ja Turun kokoon tottuneena aika iso tuollaiseen. 

Shieldsin tyyli on konstailematonta ja raikasta. Huomasin nautiskelevani kaikista pienistä elämän yksityiskohdista, kuten Fayn paahtoleivän pompsahtamisesta ja Tomin radio-ohjelman uskomattoman hauskoista kuulijapalautteista. Pidin myös siitä, että Fayn ja Tomin näkökulmasta kirjoitetut kappaleet vuorottelevat tasaisesti, eikä kumpikaan ollut tylsempi tai heikompi toiseen verrattuna, kuten tällaisissa kirjoissa yleensä. 

Tom oli hahmona lähellä omaa miesihannettani. Sopivasti renttu, mutta ei liikaa. Spontaani, rehellinen, avoin. Ei nyt ehkä hahmona voita mr. Darcyn tapaisia ihannemiesmalleja, mutta pääsee lähelle. Fay taas muistutti välillä minua itseäni uteliaine tutkijanluonteineen ja merenneitofantasioineen. Ehdottoman onnistuneet hahmot siis.

Kirja oikeastaan vain parani ajatuksissa kun lukeminen oli päättynyt. Lukupiirikeskustelussamme en ollut niin haltioitunut kuin muutama muu, ja sijoitin Ruohonvihreän tämän edelle, ja olin antamassa tälle neljää tähteä (tipua). Nyt kuitenkin voimasuhteet taitavat olla aikalailla tasan, enkä osaa enää sanoa kumpi Shields oli parempi. Taidan kuitenkin tietää, miksi en ollut heti lukemisen päätyttyä niin vakuuttunut; loppu nimittäin oli hieman liian siirappinen minun makuuni, ja juuri kirjan lopetettuani lopun vaikutus oli suuri. Nyt kun aikaa on kulunut, nousee taas alkukirjan arvostus eri tavalla esiin. 

Lukupiitityttöjen Sanna ja Tuulian lisäksi rakkauden tasavaltalaiseksi on julistautunut myös Linnea.


Lukupiiritapaamisemme pidettiin tällä kertaa piknikin muodossa aurinkoisessa jokirannassa ja herkkuja löytyi juustoista ja viinirypäleistä suklaaseen. 

Pidimme kirjasta lähestulkoon kaikki, tietysti pienillä sävyeroilla. Yhdyimme myös ajatuksiin Tomin miehisestä ihannevoimasta ja lopun hienoisesta yli-imelyydestä. Jotkut pitivät Tomin alkuepilogia outona, toiset taas pitivät siitä(kin) kovasti. 

Ja hopi hopi nyt Anni ja Riina niiden arvioidenne kanssa!

"TÄMÄ EI OLE MELODRAAMAA (VAIKKA SEN SANASTO SITÄ ON)"

Carol Shields: Ruohonvihreää
Englanninkielinen alkuteos: 
The Box Garden (1977)
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava, 2012
261 sivua

Runoilija Charleen Forrestilla on kompleksinen suhde lähes kaikkiin elämänsä osa-alueisiin; ex-mieheensä, äitiinsä, säeseppoihin, rahaan ja rakastettuunsa. Ainoastaan Charleenin poika tuntuu olevan poikkeus joukossa, teini-ikäinen Seth onkin äitinsä täydellinen vastakohta: tasapainoinen ja sopeutuva. 
    Rintasyövän sairastanut Charleenin äiti ilmoittaa yllättäen avioituvansa, ja matka häihin Kanadan halki sysää Charleenin kohti lapsuuden muistoja. Samalla moni menneisyydessä kummitteleva ja nykyisyydessä levottomuutta herättävä ajatus odottamatta kirkastuu.

Olen lykännyt tämän kirjoittamista jo luvattoman pitkään. Syy piilee sanattomuudessa; pidin kirjasta paljon ja halusin kirjoittaa siitä arvoisensa arvostelun. Sanat kuitenkin tuntuvat olevan hukassa, en vain osaa kirjoittaa mitään rakentavaa. Ehkä kirjan raikas keveys ja mutkattomuus tarttuivat minuun ja nyt vedän kirjoittaessani mutkat suoriksi.

Ruohonvihreää oli tavattoman virkistävä lukukokemus. Se ei puskenut eteenpäin vaan eteni omalla painollaan turhia konstailematta. Tulipa taas kerran myös todistettua se, ettei kirjan tarvitse pursuta maailmaamullistavia käänteitä ollakseen hyvä, siihen riittää lahjakkaan kirjailijan hienosti muotoilema kieli.

Tarinassa parasta on se, ettei se keskittyy ihmissuhteisiin eikä tapahtumiin, tunteisiin eikä juonenkäänteisiin. Lähes neljäkymppinen runoilija Charleen on päähenkilönä jotenkin ihanan tavallinen, mutta silti omanlaisensa persoona. Hänellä tuntuvat olevan kaikki asiat ja ihmissuhteet vähän vinksallaan, kun taas hänen poikansa Sethillä on asiat niin hyvin mallillaan, että siinäkin on jotain kummallista. Charleen tuntuu olevan hukassa poikansa, kadonneen ex-miehensä, uuden rakkaansa, salaperäisen kirjeystävänsä, omintakeisen äitinsä ja sisarensa välissä.

Charleenin pedantti omantiensäkulkija-äiti on menossa naimisiin, ja tapahtuma kokoaa yhteen toisistaan hieman jo erkaantuneen perheen. Noina muutamana päivänä lapsuudenkodin katon alla koetaan sisarusrakkautta, laajennetaan sukua, etsitään ja löydetään, yritetään ymmärtää mennyttä ja nykyistä, koetetaan olla onnellisia. Pieni jännitysmomenttikin tarinaan piiloutuu, samoin kuin eräs merkittävä paljastus. Onneksi kirjailija on kuitenkin uskaltanut luottaa enemmän ihmissuhteiden ja toisiinsa kipinää iskevien luonteiden voimaan kuin tuohon jännittävyyteen. Tällaisenaan se oli hyvä twist, mutta olisi helposti varastanut pitkittyessään muulta tarinalta pohjan. 

Kirjasta myös tuli hauskasti esiin aikakauden henkisyyden ihanne, se miten monet koettivat etsiä ja ymmärtää maailmaa korkeammalla tasolla kuin sitä on tarkoitettu ymmärrettävän. Paitsi Charleenin ihastuttavien hippiystävien, se korostuu erityisesti hänen entisen miehensä, Sethin isän kautta. Hänen etsintänsä johdatti hänet ympäri maailmaa, ja mihin hän olikaan kaiken tämän jälkeen päätynyt tarinan kohdatessa hänet? 

Kun monille paljon lukeville ilmestyy jossain vaiheessa joku suosikkikirjailija, jonka tyyli vain kolahtaa kirja kirjalta enemmän. Nyt parin kirjan jälkeen Shields alkaa olla hyvää vauhtia kolahtamassa minulle. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja kehittää tarinoidensa juonta. Nyt pitäisi vain tutustua muihin hänen kirjoihinsa. Ainakin tämän sisaruskirja Pikkuseikkoja lähtee ensimmäisenä hakuun. 

Ruoho on vihertänyt myös Karoliinan, Katjan, Leena Lumin, Marian ja Minnan blogeissa.

"MUTTA VOIKO OLLA YKSINÄINEN JA SILTI EHJÄ?"

Anne Swärd: Kesällä kerran

Ruotsinkielinen alkuteos: Polarsommar (2003)

Suomennos: Katriina Huttunen

Otava, 2012

234 sivua

Perheen pirstoutuminen alkoi, kun parkuva pikkusisko Kaj ilmestyi taloon 22 vuotta sitten. Nyt äiti ja Kaj ovat kaksin - isä on häipynyt jo ajat sitten, pojat aikuistuneet ja muuttaneet pois.

   Kajsta on vaikea ottaa selkoa. Selvää on vain, että Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania.

   Kun Kaj voittaa Floridan-matkan kahdelle, Jens-veli ja äiti saavat liput. Kristian palaa lapsuudenkotiin huolehtimaan Kajsta. Helteen hautoessa sisarusten asuttamaa taloa vaietut intohimot ja rujot perhesalaisuudet nousevat esiin. 

Tätä lukiessani huomasin miten vaikeaa olisi listata yleispäteviä hyvän kirjan tunnuspiirteitä. Viimeksi lukemaani Pauliina Vanhatalon kirjaa rakastin nimenomaan todentuntuisen vähäeleisyyden takia. Kesällä kerran taas on melkein sen vastakohta; kaikkea muuta kuin vähäeleinen tai todentuntuinen. Siitä huolimatta pidin siitä kovasti.

Kirjan maailma vangitsi välittömästi mukaansa. Ränsistyneessä vanhassa merenrantatalossa asui kerran perhe, joiden piti olla onnellisia. Nyt kulissia ovat jääneet ylläpitämään vain äiti Ingrid ja ottotytär Kaj, joka saapui aikanaan keltaiseen takkiin käärittynä myttynä ja pojan nimi rinnukseen kirjailtuna nyrjäyttämään perheen elämän raiteiltaan. Tilannetta pakeneva isä ja pojat Jens ja Kristian lähtevät etsimään elämäänsä muualta. Kukaan heistä ei voi kuitenkaan sydämessään irroittautua menneestä... ja Kajsta. 

Kaj on kuin magneetti. Hän on tarinan keskipiste, joka vuoroin imaisee taianomaisesti luokseen, välillä taas karkoittaa ilmekään värähtämättä. Hän on luonnonoikku, seireeni. Pienissä käsissään hän pitelee perheenjäsentensä kohtaloita ja vetelee naruista mielipuolen lailla oman mielensä mukaan. Kajn ja Kristianin merkillinen suhde tiivistyy kolmen viikon yhdessäolon aikana. Kristian on Kajn suurimpien tunteiden, rakkauden ja sitä seuraavan vihan, jatkuva kohde. Kristianin yritykset vapautua ja elää omaa elämää ovat valuneet hiekkaan ja kello tikittää taaksepäin. Koko tilanne on niin jännittynyt, että jotain suurta on pakko tapahtua. 

Pidin kovasti Anne Swärdin tyylistä kirjoittaa. Hänen tekstinsä etenee tavalla, joka jonkun muun käsittelyssä saattaisi muuttua mitä suurimmassa määrin tekotaiteelliseksi. Hän saa sanat juoksemaan vapaina ja laulamaan villeinä, kadottamatta kuitenkaan niiden merkitystä. Hän kääntää tarinan myös yllättämään. Saamme vastauksia kysymyksiin, joita emme edes ymmärtäneet kysyä, kun taas moni aukko jäi täyttämättä ja vaille vastausta. 

Kappaleiden otsikotkin on viety viimeiseen asti. Niissä nostetaan esiin kunkin kertoja sielunmaisemaa juuri sopivan hämäräperäisesti. Lukija virittäytyy jo otsikon luettuaan sitä seuraavan kappaleen maailmaan. Pysäyttäviä olivat esimerkiksi Kannibaalilapset (Ingrid), Juuri siellä, juuri silloin (Kaj) ja 180° (Kristian). 

Jos jatkaisin kirjojen suosikkiominaisuuksien vertailua, törmäisin taas seinään. Yleensä kirjoissa, joissa on monta kertojaa, kaipaan heiltä kaikilta omaa ääntä. Tässä kuitenkin jokaisen hahmon kerronta oli saman taiteellisen käden kirjoittamaa. Kaikkia leimasi sama mystinen vetovoima ja hulluus, vaikka näkökulmat vaihtuivatkin. Ja taas huomasin keikauttaneeni arvosteluperiaatteeni päälaelleen; pidin tästä. 

Kesää on vietetty kerran myös Ilselässä.

"MINUN MOTTONI ONKIN TÄSTÄ LÄHTIEN: AJATTELE PIENIÄ ASIOITA."

Ian McEwan: Lauantai

Englanninkielinen alkuteos: Saturday (2005)

Otava, 2010

288 sivua

Hyvä työ, rakastava vaimo, lahjakkaat lapset, hieno talo Lontoon keskustassa. Maailmassa, jossa reittikoneet ovat alkaneet näyttää saalistajilta ja sadattuhannet ihmiset osoittavat mieltään Irakin sotaa vastaan, neurokirurgi Henry Perowne osaa arvostaa sitä mitä on elämältä saanut.

Mutta yhden tyytyväisen keskiluokkaisen miehen vapaapäivä voi helposti muuttua painajaiseksi.

Lukupiirin tämänkertainen kirja valikoitui jännän yhteensattuman perusteella; kaikilla viidellä se löytyi hyllystä, mutta kukaan ei ollut sitä vielä ehtinyt lukea.

Jotenkin lähdin lukemaan sillä ennakkoasenteella, että tästä pitäisi tykätä. Kun luin kielellisesti loistavaa, mutta monimutkaisen pohdinnallista aamupäiväosaa tuosta lauantaista, en ollut varma pidinkö siitä oikeasti vai olinko vain huijannut itseni pitämään.

Uppouduin kyllä Henryn nerokkaisiin huomiohin kanssaihmisistä ja maailmasta, mutta kirja tuntui etenevän kovin verkkaisesti. Se myös edellytti kovaa pureksimista, koska jokaiseen lauseeseen ja kappaleeseen oli ladattu valtavasti tietoa. Välillä tuntui tulevan pieni informaatioähky! Silti en voi olla samaan aikaan ihailematta McEwanin kykyä tarttua arjen pieniinkin yksityiskohtiin ja tuoda ne kiinnostavalla tavalla esiin tavallisesta harmaasta massasta.

Alusta asti mukana kulkenut pahan aavistus takertui takaraivoon ja alkoi väistämättä odottaa sitä jännittävää osaa, jonka kuitenkin tiesi tapahtuvaksi. Kun tämä jännitys sitten lopulta alkoi, kirjan rytmi pomppasi eksponentiaalisesti kohti korkeuksia. Jännittävä kontrasti hitaaseen alkuun verrattuna.

Vaikken ollut lopultakaan oikein varma miten suhtautua tähän kirjaan, täytyy sanoa että kunnioitan Ian McEwania kirjailijana todella paljon. Toinen syy on hirmuinen taustatyö, jota hän kirjojaan varten tekee. Tässäkin hän kuvaillessaan aivoleikkausta loi sanoilla visuaalisia kuvia aivojen sisältä ja teki sen aivan kuin neurologian ammattilainen. Toinen syy on hänen kirjallinen muuntautumiskykynsä. Hän kykenee uudistumaan ja luo jokaiseen teokseensa omanlaisensa tunnelman - aina Lauantain arkielämän pikkuseikkojen pohdiskelusta Sovituksen huimiin tunteisiin.

Tämä oli hieman huono teos lukupiirikirjaksi, koska ei kenelläkään ollut siitä kovin paljoa sanottavaa. Ei syntynyt ihmettelyä, väittelyä tai leikillistä kinastelua. Kukaan ei kehunut maasta taivaisiin, mutta kukaan ei toisaalta ollut myymässä omaa kirjaansa heti poiskaan.

Päivittelimme kyllä yhdessä mm. sitä miten odotimme kaikki tapahtumien alkavan paljon aiemmin, ja sitä että kustantajat saisivat vähän ajatella, mitä menevät sinne kirjan sivuliepeisiin painamaan. Lauantain kansipapereista nimittäin löytyi lähes täydellinen juoniselostus, joka pilasi suuren osan kirjan jännityksestä.

Aika nopeasti puheenaihe harhautui blogimaailmaan, päivittäisiin puheenaiheisiin ja muihin kirjoihin. Ja siihen mitkähän kirjat nousevat Finlandiaehdokkaiksi.

Thanks again girls; Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.

"AINA SAMA APEA LAULU KUNNES VIIMEIN EI ENÄÄ TIENNYT LAULETTIINKO SITÄ OIKEASTI VAI EI, KOSKA YMPÄRILLÄ OLEVA ILMA LAULOI."

Herta Müller: Hengityskeinu

Saksankielinen alkuteos: 

Atemschaukel (2009)

Otava, 2010

289 sivua

Isoäiti laski gramofonimatkalaukun, nyytin ja eväät oven viereen. Poliisit olivat ilmoittaneet tulevansa hakemaan minut keskiyöllä. Äiti itki. Isoäiti sanoi: MINÄ TIEDÄN ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. Lause iskostui mieleeni, otin sen tietämättäni mukaan leirille. Siitä tuli sydänlapion liittolainen ja nälkäenkelin vastustaja. Senkaltainen lause pitää hengissä. 

Seitsemäntoistavuotias Leo on ikävystynyt ja rauhaton. Hän kaipaa pois pikkukaupungista ja perheensä luota, vaikka sitten leirille. Viisi vuotta nälkää ja nöyryytystä Stalinin työleirissä murentaa inhimillisyyttä pala palalta. Leon päivät ovat pyristelyä lamauttavaa turtumusta vastaan, jotta toivo kotiinpaluusta kantaisi.

Vuoden 2009 nobelisti kuvaa nuoren miehen selviytymistaistelua intiimisti, kuin ihon alta.

Kohtalonkirja tämäkin (kirjaston kirhyllyyn poikittain näytille asetettu). Olen kiinntostunut lukemaan nobelvoittajien kirjoja, haluan itse tutkia mikä nostaa ne tuolle korkealle tasolle. Aiemmin olen voittajista lukenut vain Ernest Hemingwayta, Albert Camusta, Gabriel García Márquezia, William Goldingia, Toni Morrisonia ja José Saramagoa. Näitä kaikkia hienoja kirjailijoita yhdistää uskomaton sanallinen taito, mutta melko täysiä paketteja heidän kirjansa ovat. Tai... miten sitä osaisi kuvata? Vaikuttavia, mutta raskaita.

Müller on sanallisessa taituruudessa muiden luokkaa, ehdottomasti, mutta ei aivan yhtä raskas. Hengityskeinu on yksi parhaista vankila/vankileirikuvauksista mitä olen lukenut. Kuten takakansikin jo toteaa, se menee ihon alle. Voi itse aistia nälkäenkelin olkapäällään, tuntea sydänlapion painon kädessään tai nähdä sementin pölisevällä valkoisuudella täyttämän ilman.

Pidin Müllerin tavasta jäsennellä tarina aiheittain. Hän ei kerro kronologisesti mitä tapahtuu, vaan uppoutuu asiaan kerrallaan, tekoon, esineeseen, tunteeseen. Vaikka näin käsiteltynä tarina ei luo selkeää kuvaa leirin arjesta, se uppoaa siihen syvemmälle tunnetasolla ja ilmentää vankien ajatusmaailmaa - tuskin siellä kaiken raatamisen, täiden ja säiden armoilla ajatukset ovat kovin selkeitä. 

Tuo aiheittaisuus sopii myös päähenkilö Leon ajatusmaailmaan. Hän ei halua ajatella koti-ikävää, vaan keskittyy selvitytymiseen, päivä kerrallaan, lapiollinen kerrallaan. Hän muuttaa asiat yksinkertaisiksi kaavoiksi. Kun yksi lapiollinen on yksi grammaa leipää, voi työlle löytää tavoitteen. Leon ajatusmallit sopeutuvat leirin oloihin, ja kun hän lopulta pääsee kotiin, ei siellä olekaan mikään niinkuin unissa, eikä nälkäenkeli koskaan lähde olkapäältä. Niin karmea paikka kuin leiri olikin, joskus hän ikävöi takaisin sinne, missä elämän tarkoituksen voi tiivistää sydänlapiollisilla ansaittuun leipään.

Lukiessa luulin, että tästä tuli viiden pisteen kirja, mutta loppu jäi vähän lyhyeksi ja jotenkin katkesi. Kotona ei tarina enää päässyt lentoon, siitä puolen pisteen rokotus muuten melkolailla viiden pisteen kirjaan.  

Tämän ovat lukeneet myös Jori ja Sanna.

"SAATTOIKO OLLA NIIN, ETTÄ JOSKUS TARVITTIIN JOKU ULKOPUOLINEN PALJASTAMAAN PERHEELLE, ETTÄ SE OLI PERHE?"

Ali Smith: Satunnainen

Englanninkielinen alkuteos: 

The Accidental (2005)

Otava, 2006

361 sivua

Pelottoman älykäs, aseistariisuvan leikittelevä ja ehdottoman omaääninen romaani vieraasta, joka muuttaa erään keskiluokkaisen perheen elämän.

Paljasjalkainen nuori nainen kävelee Smartin perheen norfolkilaisen kesäpaikan ovesta sisään ja jää päivälliselle. Kukaan ei tunne Amberia, mutta hän saa kaikki tuntemaan olonsa hieman paremmaksi, ja pian hän on kietonut perheen pikkusormensa ympärille.
Amber valehtelee ja kertoo tarinoita. Hän tietää oudosti jokaisen salaisimmat ajatukset, avaa padot ja saa liikkeelle prosesseja, joilla on arvaamattomat seuraukset.

Tämä oli niitä kohtalon kirjoiksi kutsumiani kirjaston kirjoja, niitä jotka on hyllynreunoihin jäänen ylimääräisen tilan takia käännetty kansi ulospäin. Semmoiseen kirjaan tulee helpommin kiinnittäneeksi huomionsa ja vähänkin kiinnostavannäköinen kansi saa tarttumaan ja vilkaisemaan tarkemmin. 

Lukukokemusta hieman häiritsi edellinen lukemani kirja (Saramago), koska sen seurauksena minulle oli jäänyt jonkinlainen ylitaiteellisuustutka päälle. Heti kun teksti alkoi leikkisästi tanssahdella, aloin huomaamattani verrata sitä Saramagon kirjoitustapaan. Tässä kirjassa teksti ei ollut niin vaikeaksi työstettyä, eikä siis niin taiteellista, mutta tarina pysyi paremmin kasassa. Siis parempaa ja huonompaa, huonompaa ja parempaa.

Teksti etenee jännästi jakautuen kolmeen osaan; alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Jokaisessa kohdassa kaikille perheenjäsenille on annettu oma ääni, hieman näsäviisaalle 12-vuotiaalle Astrid-tyttärelle, erästä tekoaan katuvalle Magnus-veljelle, isä tai oikeastaan isäpuoli Michaelille ja äiti Evalle. Kirjan suurimpia ansioita on se, miten jokaisen teksti kuulostaa omaltaan. Yleensä monien näkökulmien kautta etenevä kirja esittää lapsen ajatukset niin kuin aikuisen, ja ei saa tarpeeksi persoonaa sanoihin mukaan. Siinä Satunnainen kuitenkin onnistuu. Amberin tarina on yhtä sadunomaisen lennokas kuin hänen kertomansa valheetkin, eikä lukija oikein koskaan pääse selvyyteen kuka hän oikeastaan oli - ja mikä oli totta vai oliko mikään.

Tarinan idea, se miten toisistaan hieman vieraantuneet ja ristikkäin kasvaneet perheenjäsenet saadaan taas löytämään yhteys, on kiinnostava. Joskus ehkä tarvitaan joku ulkopuolinen, joka näyttää uuden näkökulman asioihin. Harvoin kuitenkaan se on joku täysin ventovieras, joka vain koputtaa ovelle ja kävelee toisten elämään kuin olisi aina kuulunut siihen.

Kirjassa oli tavallaan palaset paikallaan, mutta jotain puuttui. Enkä ole edes varma mikä se mystinen jokin olisi. Ehkä odotin jotain dramaattisempaa lähentymistä tai jotai muutosta perhesiteisiin, mitä ei koskaan täydellä voimalla tapahtunut. Kuitenkin ihan kelpo kirja.

"EIKÖHÄN MEILLÄ KAIKILLA OLE SISÄLLÄMME AAVEITA, JA PAREMPI ETTÄ NE PUHUVAT KUIN OVAT PUHUMATTA."

Siri Hustvedt: 

Amerikkalainen elegia

Englanninkielinen alkuteos:  

The Sorrows of an American (2008)

Otava, 2008

464 sivua

Sisarukset Erik ja Inga Davidsen matkustavat isänsä hautajaisiin. Järjestäessään isän papereita he löytävät oudon, vuosikymmeniä vanhan kirjeen, jonka lähettäjä on tuntematon nainen. Kirjeessä puhutaan salaisuudesta, jonka heidän isänsä on luvannut pitää. Erik kiinnostuu kirjeestä, ja palattuaan hoitamaan psykiatrin praktiikkaansa New Yorkiin hän alkaa lukea isänsä muistelmia. Hän toivoo oppivansa tuntemaan miehen, jota ei koskaan täysin ymmärtänyt tämän eläessä.
Samaan aikaan Erikin elämään astuu nainen – kaunis jamaikatar, joka muuttaa tyttärineen Erikin alakertaan. Pian Erik huomaa joutuneensa mukaan peliin, jonka taustalla voi olla vain sairas mieli. Myös Inga palaa hautajaisista keskelle piiritystä: sinnikäs journalisti tutkii paljastusta, joka liittyy Ingan edesmenneen kirjailijamiehen elämään. Inga joutuu vastakkain kipeän menneisyyden kanssa.

Tämä oli päällimmäisenä äidin kirjahyllyn luettavien kasassa (pääni sisäisessä sellaisessa) ja kun kerrankin olin Porissa ilman montaa kirjaa, niin sain aloitettua tuota kasaa. Hieman pelonsekaisin tuntein kävin tähän käsiksi - tätä on niin kehuttu kuin haukuttukin, ainakin se on siis herättänyt vahvoja tunteita. Moni on korostanut, että pitää Kaikki mitä rakastin -kirjaa parempana. Pitänee ruveta metsästelemään sitä, koska jos tämäkin oli minusta aikas hyvä, niin sen on oltava jo tain todella hienoa.

Kirja lupailee alussa aineksi vaikka minkämoiselle draamalle. Kun mukaan tulevat pelottavalla tavalla muokatut valokuvat, alkaa tarina muistuttaa melkein trilleriä.

Kerronta koostuu monenlaisista aineksista, joita onneksi yhdistää yksi kertoja. Isän papereista löytyvä salaperäinen kirje johtaa yksille jäljille, Ingan edesmennyt aviomies ja tämän verenperintö toisille, ja alakertaan muuttaineiden äidin ja tyttären vainoaja kolmansille. Kaiken taustalla on vielä traumaattisia 9/11-kokemuksia ja psykologisia pohdintoja. Aineksia olisi siis vaikka viiteen kirjaan. Vaikka tarina oli yhdistetty toimivaksi kokonaisuudeksi, minulle  tuli sellainen olo, että olisin halunnut paneutua enemmän kaikkiin erillisiin tarinoihin, ehkä sitten vaikka erillisissä kirjoissa.

Hahmot olivat aidon tuntuisia ja heihin osasi samaistua. Erityisesti minuun kolahtivat "lapsihahmot" Sonia ja Eggy. Sonian kasvu nuoruuteen terrori-iskujen kauhun edelleen vainotessa ja huoli äidistään oli niin käsinkosketeltavaa, samoin kuin Eggyn yritys yhdistää maailmaansa lankakeränsä avulla. Heidän tarinoidensa rinnalla aikuisten trillerimäinen dramatiikka ei tuntunut ollenkaan niin todelliselta.

Jännittävistä vaikutteista huolimatta loppuratkaisu ei ollut ollenkaan niin yllättävä tai dramaattinen kuin olisi voinut luulla (tai loppuratkaisut, jokaisella tarinalla oli näet omansa). Toisaalta oli ehkä hyväkin, että tarina pysyi realiteettien tasolla, mutta toisaalta loppu jätti vähän kylmäksi.

Tämä koko kirjoitus on ollut aikamoista jahkailua ja toisaalta-toisaalta-pohdintaa, mutta minkäs sille tekee, jos kirja aiheuttaa kahtalaisia tunteita. Toisaalta pidin kovastikin, toisaalta olisi kaivannut enemmän, erityisesti lapsihahmojen tasolla. Tulipahan ainakin todistettua, että Siri Hustvedt on todella taitava kirjailija, ja odotan innolla Kaikkea mitä rakastin.

"MINÄ NYÖKKÄSIN, MUTTA EN SANONUT PALJON MITÄÄN, SILLÄ SIIHEN ASTI KUN IHMISELTÄ EI KYSYTÄ MITÄÄN, EI TARVITSE PALJON MITÄÄN SANOAKAAN."

György Dragomán:  

Valkoinen kuningas

Unkarinkielinen alkuteos:  

A fehér király (2005)

Otava, 2008

260 sivua

Unkarilaiskirjailijan hätkähdyttävä läpimurtoteos, jossa todellisuus, painajainen ja fantasia sekoittuvat.

Yksitoistavuotias Dzsátá elää äitinsä kanssa kommunistisessa Itä-Euroopan maassa. Pojan isä on viety vankileirille syytettynä valtionvastaisesta toiminnasta, ja hänen poissaolonsa tuntuu kipeänä tyhjänä paikkana pojan ja hänen äitinsä elämässä. Dzsátán arjen täyttävät koulu ja leikit lähiön muiden lasten kanssa. Aikuisten maailman kieroutunut vallankäyttö ja julmuus ulottavat kuitenkin lonkeronsa myös lasten elämään. Hyytävästä pohjavireestä huolimatta nämä lyhyet tarinat huokuvat vahvaa elämänhalua ja absurdin arjen läpäisevää huumoria.

Tämä tarttui mukaani alennusmyynneistä maksaen kokonaista kaksi euroa. Kirja vetosi maailman- ja historiantutkimisenhaluuni ja oli kiva myös maailmanvalloitushaastetta silmällä pitäen.

Valkoinen kuningas kertoo tarinaa toveri- ja pioneerititteleiden maailmasta, jota itseni on vaikea ymmärtää. Välillä tekisi mieli sanoa, että ei noin vain voi tapahtua, vaikka oikeasti historiassa on tuollaisia sekopäisiä diktatuuriin perustuvia hallintomalleja ollut vaikka muille jakaa. Yhteistä kaikille se, että joku käskee oman mielensä mukaan ja tavalliset ihmiset elävät pelon alla. 

Kirjan teema voi olla elämä neuvostovallan Unkarissa, mutta sisimmältään se on kuitenkin tarina poikien maailmasta - siitä miten poikamainen kujeiluluonne pistää esiin eri tilanteissa. Poikien maailmassa kilpaillaan, lyödään vetoa, huumaannutaan tytöistä ja keksitään erilaisia kepposia. Kuitenkin aina pidetään huolta omista, ollaan avosydämisiä, yritetään ilahduttaa läheisiä ja vaaran uhatessa ollaan todellisia sankareita.

Tarina itsessään on todella kiehtovan omaperäiseen tapaan Dzsátá-pojan näkökulmasta kerrottu. Omaperäisyyttä ja lapsenomaisuutta lisää virkkeiden pituus, joka saattaa pahimmillaan venyä yli puolen sivun ja sisältää yli parikymmentä pilkkua. Nuo virkkeet eivät yritäkään olla yhtenäisiä, ne ovat lapsen ajattelua, puhetta, ajatuksenlentoa. Yksi virke kestää aina yhden ajatuksen ajan. Kuitenkin välillä pitkät virkkeet tekevät tekstin erittäin vaikeaksi ja suorastaan hengästyttäväksi seurata. Alussa tämä häiritsi enemmän, mutta siihen tottui. Ehkä hengästyttävä tykitys sopii tähän kirjaan, mutta hienoinen ärsyynnys siitä jäi. Mietin, että olisiko tunnelma kuitenkaan latistunut, jos tektipätkä sisältäisi muutaman pisteen enemmän.

Otsikkokin on pitkänpitkän lauseen alkupätkä, ja silti se lyhyydessäänkin minusta ilmentää hyvin kirjan luonnetta. Tämä lause on kokonaisuudessaan yli sivun mittainen. Ja kyllä, tuo lauseen alku tosiaan sisältää kolme mitään-sanaa.

Takakansi ennustaa pieniä fantasia-aineksia, jotka jäävät onneksi hyvin pieniksi. Ja ojanpohjalla sijaitsevaan pieneen tönöön ne sopivatkin. Onneksi muuten kirja pysyttelee realistisilla poluilla, vaikka edelleenkin minusta tuo neuvostovallan alainen maailma tuntuu enemmän fantasialta kuin mikään muu mitä kirjassa tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta sen konstailemattomuuden vuoksi. Se ei yrittänyt olla mikään ylitraaginen nyyhkytarina, tai esittää poikaa sankaritekojensa kautta. Se kertoi siitä, mitä tavallinen ihminen tekee, näkee ja kokee. 

MAAILMANVALLOITUS: Unkari

"JOS EI TIEDÄ OLEVANSA OLEMASSA, ON VAPAA AJASTA JA KUOLEMASTA."

Olga Tokarczuk:  

Alku ja muut ajat

Puolankielinen alkuteos:  

Prawiek i inne Czasy (2000)

Otava, 2007

266 sivua 

Tähkä ilmaantui Alkuun loppukesällä. Hän varasti pelloilta perunoita, ja joskus joku antoi hänelle palan leipää tai tilkan votkaa. Mutta ihmiset eivät juuri koskaan anna mitään ilmaiseksi, joten Tähkästä tuli huora. Miesten kautta hän oppi tuntemaan myös heidän vaimonsa ja lapsensa. Se oli Tähkän yliopisto.
Luonnon kiertokulku on lohdullinen mutta vääjäämätön, kuolema leikittelee elämän kanssa kuin oksan heittämä varjo valoisalla seinustalla. Alussa ihmiset syntyvät ja kuolevat, ja siihen väliin mahtuu monta tarinaa.

Tämä tarttui kirjatorin alennuspöydältä mukaan viime viikolla. Kansi kuuluu ehdottomasti sarjaan "Vau" ja kun vielä kirjaa luonnehdittiin mystiseksi ja uskonnolliseksi, tarttui se ehdottomasti sinä päivänä mukaani. 

No... mitenkäs siinä sitten kävi? Kirja oli kyllä ehdottoman mystinen lukukokemus, ja samalla kummallisin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Koska se oli myös niin erilainen kuin muut viime aikoina lukemani kirjat, tuntui se virkistävän erilaiselta, eikä liian oudolta. Mutta muutama tämäntyylinen putkeen ajaisi varmaan hulluuden partaalle.

Tarina kertoo puolalaisesta kylästä nimeltä Alku, ja sen ihmisistä ja vähän muustakin, kuten eräästä pelistä, omenapuista, postimerkeistä ja kahvimyllystä. Kirjassa on monta kertojahahmoa, Alun ja metsän ihmisiä, ja välillä taivaisia suijelusenkeleitäkin. Mielenkiintoisimpia ovat kappaleet, joissa "kertojana" on eloton asia, kuten vaikkapa edellämainitut hedelmäpuut. Kaikki kertomukset ovat melkein novellimaisen irtonaisia toisistaan, vaikka kaikki liittyvätkin yhteen.

Kylän luonne ja tarinan sijoittuminen on alussa melko hämäävää. Puhutaan vain pienestä kylästä, muutamista asukkaista ja myllystä työpaikkana, tuntuu että tapahtumahetki on kaukana historiassa. Kuitenkin sota pyyhkäisee myös Alun yli, aarrelaatikoihin ilmaantuu pattereita ja olohuoneisiin radioita. Lukija huomaakin olevansa 1900-luvulla maailmansotien aikana ja lopulta päätyvänsä melkein nykypäiviin kirjan lopulla.

Teksti on jollain tapaa keveän ja irtonaisen tuntuista, vaikka ihmisiä syntyy ja kuolee ja maailma muuttuu. Koko lukemista leimaa tunne, ettei täysin ymmärrä lukemaansa, mutta myös se, ettei sitä tarvitsekaan ymmärtää. 

Tämä kirja sopii tiettyyn mielentilaan.

 




MAAILMANVALLOITUS: Puola

"MINÄ OSAAN SANOA OIKEASTAAN VAIN SEN, ETTÄ TÄSSÄ KERTOMUKSESSA ON MIEHISISTÄ AIVOISTANI HUOLIMATTA JOTAKIN PERUSNAISELLISTA KAARTELUA."

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Englanninkielinen alkuteos:  

Middlesex (2002)

Otava, 2003

773 sivua

"Jotkut perivät taloja, toiset maalauksia tai suurista summista vakuutettuja viulunjousia. Minä perin resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja sukukalleudet, joita voi hyvällä syyllä sanoa harvinaislaatuisiksi."

Pulitzer-palkittu, täyteläisen virtuoosimainen tarina nuoresta hemafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien.  

Joskus kirja aiheuttaa jo kannen ja nimen perusteella reaktion "tuo on pakko lukea". Tämän kanssa kävi juuri niin. Opiskelukaveri luki tätä joskus viime kuussa ennen luennon alkua ja oli pakko kysyä, että mikäs tämä tämmöinen kirja on, vaikuttaa kiinnostavalta. Pieni juonikertaus vielä vain vahvisti innostumistani - ja niin sitten seuraavalla kirjastokäynnillä kirja käveli kotiin kuin itsestään. 

Middlesex on kerronnallisesti mielenkiintoisesti rakennettu. Kertojana toimii Calliope, henkilö, johon kirjan nimi viittaa ja johon tarina kulminoituu. Hän pomppaa välillä kerronnassaan kuvaamaan jotain oman elämänsä merkityksellistä hetkeä, mutta kuitenkin ennen omaa elämäänsä hän seuraa tietyn geenimutaation periytymistä viidenteen kromosomiin kahden sukupolven kautta omaansa. 

Tarina alkaa pienestä Kreikan vuoristokylästä ja seuraa Calliopen isoisää ja isoäitiä sodan jaloista kohti uutta elämää Amerikan Detroitissa. Uuteen maailmaan sopeutuminen on melkein vielä vaikeampaa kuin sinne pääseminen. Pitkän matkan aikana heidän suhteessaan tapahtuu kuitenkin radikaali muutos, mikä toisaalta edesauttaa heidän sopeutumistaan uuteen maailmaan, toisaalta mahdollistaa geenin jatkumon kohti Callieta. Isovanhempien elämässä tulee lastenhankinnan aika, ja lasten kautta geenin matka jatkuu. Lopulta syntyy lapsi, joka on nimetty yhden antiikin muusan mukaan; tyttö nimeltään Calliope. 

Callie kasvatetaan tyttönä, ja tyttö hän luulee itsekin olevansa. Kuitenkin hän huomaa olevansa selvästi erilainen. Lopulta teini-ikäisenä lääkäri toteaa asian ääneen ja Calliopen elämä muuttuu dramaattisesti. Nyt hän voi viimein alkaa etsiä itseään sellaisena kuin on, ei enää ahtaiden rajojen sisällä, joihin hän ei koskaan kuulunutkaan. 

Calliopen kerronta on elävää ja hänen kuvaukseensa todella uppoutuu. Kirja käyttää paljon vastakohtaisuuksia, pääosin tietysti naisen ja miehen, tytön ja pojan välinen ero, ja Kreikan vuoristokylän ja Amerikan suuren autokaupungin välinen ero. On myös kiinnostavaa lukea, miten niin pieni geenipoikkeama voi aiheuttaa niin suuren mullistuksen. Tämä kirja olisi ollut mahdollista kirjoittaa niin paljon huonommin, että jo monipuolisuudesta annan tälle pisteet.

MAAILMANVALLOITUS: USA

"ME EMME PÄÄSSEET RIMAN YLI SIKSI, ETTÄ USKOIMME PYSTYVÄMME SIIHEN VAAN SIKSI, ETTÄ PELKÄSIMME KUOLLAKSEMME ETTEMME PYSTY."

Chimamanda Ngozi Adicie: 

Purppuranpunainen hibiskus

Englanninkielinen alkuteos:  

Purple Hibiscus (2003)

Otava, 2010

334 sivua 

Valloittavan tarinankertojan värikylläinen kuvaus nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Nigeriassa. 

15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.

Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.

Ensimmäinen tunne, joka tähän kirjaan tarttuessani vallitsi, oli pikkuinen pelko. Tästä kirjasta olen lukenut paljon ylisanoja ja kehuvia arvosteluja, alkoi mietityttää voiko se oikeasti olla niin hyvä. Onko? Ja entä jos ei olekaan?

Kun kirjan avaa, ihailtuaan hetken upeaa kantta, on jo välittömästi myyty. Ei sitä pelkoa pitkälle riittänyt, kun juoni jo imaisi täysin mukaansa. Ei siinä vain enää voinut ajatella mitenkään rationaalisesti, kun istui jo mielessään hätistelemässä Nigerialaisia hyttysiä Afrikan suuren taivaan alla.

Isä, Papa, muodostaa tarinan ankkurin, voimahahmon, joka hallitsee elämää Achikeiden kodissa. Hänen maailmankuvansa on niin voimakkaasti sidoksissa kirkkoon ja uskoon, että mikään elämän osa-alue ei irroittaudu siitä. Uskonnollisuus huokuu jokaisesta askeleesta, jokaisesta hikipisarasta, jokaisesta rukoukseen lausutusta nuotista. Uskonto hallitsee perhettä hallitsemalla isää. Isä ei tiedä pehmeämpiä keinoja kotinsa hallitsemiseen kuin tuon tiukan kurin ja väkivallan sävyttämän diktatuurin. Äiti ja nuoret yrittävät kaikilla teoillaan miellyttää isää, hakevat hänen hyväksyntäänsä ja pelkäävät kuollakseen hänen suututtamistaan. Lopulta ei ole selvää uskovatko he enää itse uskontoon, vai vain isään.

Kun Kambili ja Jaja pääsevät näkemään maailmaa isän muodostaman kehyksen ulkopuolelta he alkavat muodostaa itse näkemystään siitä mitä elämä on. Uudet ajatukset ilmenevät molemmissa omalla yksilöllisellä tavallaan, Kambilissa uutena onnen ja naurun aaltona, Jajassa hivenen kapinahenisenä rohkeutena.

Perheen tapahtumien ylle leimansa lyö maan poliittisesti tulenarka tilanne. Kirja näyttää meille palan sotaisaa vallankaappausta pienten yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Loppujenlopuksi sota on yksittäiselle ihmiselle vain kokoelma erilaisia elämää hankaloittavia rajoituksia ja paljon pelkoa.

Kambili-tyttö kuvaa elämäänsä ihmeellisen elävästi. Melkein voi tuntea paljaan lattian jalkojensa alla nuorten hiipiessä huoneisiinsa, nähdä hibiskusten punainen loisto puutarhassa ja kuulla igbonkielisten ylistyslaulujen kaiun kirkon ovien lomasta. Väliin sirotellut igbonkieliset sanat tuovat eksoottisen tuulahduksen tekstiin. Kirjailija on käyttänyt niitä viisaasti, ei liikaa, ei liian vähän. Hän ei myöskään "suomenna" niitä tekstin kielelle, vaan jättää lukijan arvailtaviksi. En ole vieläkään ihan varma mitä nne tarkoitti, mutta koska äiti puhutteli sillä aina Kambilia, sanaan takertuu äidillisen lämmön tuntu.

Mietin taas uskallanko antaa viittä pistettä. Mutta - ikuinen kysymys - miksi ei?

MAAILMANVALLOITUS: Nigeria