"MINÄ EN HALUA, ETTÄ MINULLA OLISI VAIKEAA, IHAN SEN TAKIA, ETTEN HALUA HEIDÄN OLEVAN OIKEASSA.

Maija Haavisto: 

Marian ilmestyskirja

Ilmestyy keväällä 2011

Muruja-kustantamo

Maria sairastuu äkillisesti kesämökillä ja tulee sairaalasta kotiin pyörätuolissa. Lääkärit eivät pääse yksimielisyyteen sairauden laadusta, tai onko sitä ensinkään olemassa. Rempseä poikatyttö Kiki, itsetuhoinen taiteilija Sini, Guillain-Barrén halvaannuttama punkkarinörtti Teo, nivelpsoriaasia sairastava taideopettaja Lyydi ja muut ystävät auttavat Mariaa kasvamaan aikuiseksi, mutta ulkopuolisuuden tunteesta hänen on vaikea päästä eroon. 

Tämä oli ensimmäinen ei-vielä-julkaistu kirja, jonka olen lukenut, ja samalla ensimmäinen, jonka luin tietokoneen ruudulta.  Ja niin paljon inhosin tietokoneella lukemista, että kuivempi kirja olisi voinut jäädä kesken, pisteet siis kirjalle mielenkiintoni ylläpitämisestä. Silti taidan lukea tämän vielä uudelleen sitten kun se ilmestyy - ilman särkeviä silmiä ja muuta oheisoireita. 

Kirjan aihe on mielenkiintoinen, eikä siitä ole turhan turhan monia kirjoja vielä kirjoitettu, varsinkaan nuoren näkökulmasta. 

Päähenkilönä Maria on kiinnostavan omanlaisensa. Lukiessa hänestä huomaa, miten hän käyttää tietyllä tavalla huumoria (ja ironiaa) apunaan luodakseen itselleen suojakilven. Hän ei ehkä uskalla käsitellä tapahtuneita asioita liikaa, ettei romahda. Muut hahmot olivat hieman karikatyyrisiä, mutta tyyliin sopivia. Tuntuu hieman kuin Maria ajatuksissaan olisi vahvistanut heidän tiettyjä piirteitään ja luonut heille rooleja. Kerronnasta kokonaisuudessaan tulee mielikuva, että olemme Marian ajatuksissa, emmekä katsele tapahtumia ulkopuolisina. 

Kirjoitustapa on jollain tavalla lennokas, humoristinenkin. Asiat tulevat päin vailla hidasteluja, eikä niihin jäädä roikkumaan. Kuitenkin juuri tuo huumori, minkä minä tulkitsin Marian luonteenomaiseksi puolustuskeinoksi tekee tästä kirjasta raikkaan erilaisen. Tällaista aihetta olisi niin helppo lähestyä taiteellisen surumielisesti, tai lähteä etenemään eri kertojien kautta. Ihailen sitä, että kirjoittaja pitää näkökulman Mariassa ja hänen tunteissaan, missä riittääkin pureksittavaa. 

Vaikka nautin kovasti tarinasta, sen näennäisestä keveydestä ja helposta etenemisestä, jäi siitä puuttumaan jokin lisäsyvyys, jota olisin kaivannut. Jokin Marian syvällisempi itsepohdiskeluhetki tai jotain. Ensin myös loppu häiritsi, painelin alanuolta enkä oikein ymmärtänyt, että tämähän loppui. Toisaalta myöhemmin mietin, että ei kirjan loppu tarvitse aina olla täynnä dramatiikkaa. Oikeastaan lopetus sopii kirjan tyyliin. Mutta silti jotain pientä kaipasin lisää. 

Hieman kritisoin myös sitä yhtä asiaa, mikä Marialle tapahtuu, sitä pahinta. Se oli minusta vain yksinkertaisesti liikaa, eikä minusta vienyt tarinaa eteenpäin, tai antanut siihen paljoa lisää. Se vei huomiota pois muuten niin hienosti edenneestä kasvutarinasta. 

Kannesta pidin kovasti, se vahvistaa juuri sellaista kuvaa, kuin sain Mariasta henkilöhahmona. Se aiheuttaa kysymyksiä ja halua lähteä selvittämään niitä kirjasta.

Pisteiden kanssa oli aikamoista pohtimista. Kuitenkin päällisin puolin kirjasta jäi hyvä maku suuhun, ja erottuvan tyylin ansiosta aion lukea kirjoittajalta lisää heti kun sellaista ilmestyy.