perjantai 29. maaliskuuta 2013

"NYKYÄÄN SITÄ EI OLE ENÄÄ YHTÄ POISSA KUIN ENNEN."

Laurie Frankel:  
Ikuisesti yhdessä
Englanninkielinen alkuteos:  
Goodbye for now (2012)
Suomennos: Aila Herronen
WSOY, 2013
431 sivua

Nörttivelho Sam ohjelmoi elämäänsä kuntoon: löytyy taydellinen tyttöystävä, Meredith, sekä apu tämän suruun. Siinä sivussa Sam tulee loihtineeksi heille merkillisen työpaikan.

Kun astut Styks-salonkiin ja lähetät paluupostia, voit jatkaa siitä minkä kuolema keskeytti. Mutta pidä varasi. Rakkaus voi alkaa elää omaa elämäänsä.  

Tämä oli pakko lukea, koska sen takana on niin kiehtova ajatusleikki. Mitä jos kuolleiden rakkaidensa kanssa voisi vielä joskus puhua? Ei oikeasti, vaan heidän muistonsa kautta. Miltä se tuntuisi? Hyvältä vai pahalta?

Kirjan alkuasetelma on herkullisen hullunkurinen. Tapaamme tietokoneneron poikamiehen, Samin. Hän on onneton naisten kanssa, mutta huvittavaa kyllä, työskentelee treffipalvelussa. Ennen pitkää hän keksii täydellisen ohjelman, joka selvittää täydellisen sielunkumppanin tämän jättämän sähköisen jalanjäljen pohjalta. Ohjelma toimii liiankin hyvin, ja Sam saa potkut. Eihän moista ohjelmaa voi julkaista. Jos kaikki ihniset löytäisivät unelmakumppaninsa ensiyrittämällä, ei treffibisnes menestyisi kauaa.

Samilla on kuitenkin yhä ohjelmansa, ja sen avulla hän löytää toisen puoliskonsa, Meredithin ja myöhemmin tätä auttaakseen tätä surussa jalostuu ohjelmasta uusi keksintö, paluuposti.Tarina kuvaa heidän elämäänsä ja uraansa tämän uraauurtavan keksinnön parissa. Elämä on erilaista, mielenkiintoista, mutta perin nurinkurista ja menneisyydessä laahaavaa.

Tarina kompastui hieman siihen, että se yritti olla liian monta asiaa yhtä aikaa. Olisin toivonut sen luottavan enemmän alkuperäiseen ideaansa ja sitä seuraavaan, osin nerokkaaseenkin huumoriin. Tarinaan oli kuitenkin mahdutettava lisää suuria tunteita järkytyksen ja uusien surujen muodossa, eikä masennuksenaikainen huumori tuntunut enää niin hauskalta vaan pikemminkin tragikoomiselta. Loppuun oli tietenkin pakko yrittää mahduttaa opetus, vaikka en kyllä oikein ymmärtänyt mikä se oli ja kumpaa puolta se suosi. Ehkä se oli tarkoituksella jätetty lukijan päätettäväksi.

Sekavuudestaan huolimatta kirjassa oli puolensa, ja voisin lukea sen uudelleen ihan vain ideansa takia. On jännittävää kuvitella miltä tuntuisi, jos voisi puhua kuolleiden rakkaidensa kanssa. En edes haluaisi kuvitella puhuvani todellisen ihmisen kanssa. Se voisi olla pikemminkin muisto, joka saa todellisemman hahmon. Jonka kanssa voisi puhua menneistä, jolta voisi kysyä asioita, joita on jo unohtanut. Mutta koska tämähän on nykyaikaa, se edellyttää sähköistä muistijälkeä. Henkilö, jonka kanssa minä haluaisin eniten puhua, omisti tasan kaksi laitetta, joita voisi pitää alkuunkaan sähköisinä; lankapuhelimen ja radion. Hän oli henkilö, joka keitti kahvinsa itse pannussa ja ei koskaan omistanut telkkaria, koska luki mielummin. Siksi se ei kai tuntuisikaan oikealta, mutta aina voi kuvitella.


tiistai 19. maaliskuuta 2013

TTT - TÄNÄÄN

10. Huomasin, että Minna Canthin päivä ja tasa-arvon päivä ovat sama päivä. 
9. Sen kunniaksi minäkin tahdoin, eli allekirjoitin kansalaisaloitteen (ja turhamaisuuttani otin siitä myös valokuvan)
8. Raahasin yli viiden kilon edestä kandikirjoja kotiin (ja toivon ettei selkärankani painunut lopullisesti vinoon niiden kantamisesta olkalaukussa).  
7. Aurinko paistoi ulkona, ja se piristi kummasti.
6. ...niin paljon, että sain äkillisen mielenhäiriön vaihtaa kukkien mullat.
5. Harmittelin, ettei ole aikaa juhlia Canthia kirjallisemmin jonkun hyvän romaanin parissa.
4. ...tai kirjoittaa aiheen paremmin ansaitsemaa ylistyspostausta blogiin tai lukea muiden hienoja Canthin inspiroimia naisaiheisia tuesday top ten -listoja.
3. ...tai ylipäätään omistaa blogille enemmän aikaa juuri nyt.
2. Ehdin kuitenkin huomata keskusteluista, että joidenkin kustantamoiden syksyn kirjoista on tullut jo tietoa ja panikoida, että eikai vielä maaliskuussa. 
1. Ja koska oli vain pakko tulla kirjoittamaan jotain, raapustin tämän. 

Edward Burne Jones: The garden court study

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

"EN TIEDÄ, ONKO MINUSTA TULLUT VALINTOJENI KAUTTA TYHMÄNROHKEA."


Marja Björk: Poika 
Like, 2013
215 sivua

Marion eli Makke on aina tiennyt olevansa poika. Perhe yrittää pakottaa Makkea tytöksi ja suojella häntä ulkopuolisilta. Välillä äiti tuntuu tajuavan lastaan ja välillä taas ahdistaa hänet nurkkaan. Naiseksi kasvaminen, pukeutuminen, koulunvaihdot, seurustelu. Muiden nuorten ilon aiheet ja arki ovat Makkelle pelottava temppurata, jolla hän taiteilee yksin.

 Kirjailijana Marja Björk on minulle uusi tuttavuus, tosin sellainen johon on pitänyt jo pitempään tutustua. Minuun vetoavat aina kirjat, joita kuvaillaan oivaltavan rehellisesti kirjoitetuiksi. Kaiken sen taiteellisen tekstikikkailumaailman lomassa yksinkertaisen avoin kirja on kuin virkistävä tuulahdus.

Poika osoittautui juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin. Se kertoo kipeän tarinan siitä, miltä tuntuu kun oma sisäinen pojan sielu on puettu väärinkäsityksellä tytön ruumiiseen. Ympäristö painostaa totuttuihin roolimalleihin, yrittää pukea Marionia hameisiin ja sitoa hänen jalkaansa kaunoluistimet, vaikka hän ei tunne niitä omikseen. Vaikeuksia täynnä olevalla tiellä kohti aikuisuutta hän vähitellen löytää itsensä uudelleen ja on lopulta valmis tekemään koko loppuelämäänsä vaikuttavan päätöksen.

Tarinasta huomasi miten kiinteästi sukupuoliroolit yhä ilmenevät maailmassamme. Jotenkin tulin miettineeksi, että on jollain tasolla helpompaa olla poika tytön ruumiissa kuin toisin päin. Tyttöä, joka pukeutuu poikamaisesti, leikkii raisuja juoksuleikkijä ja valitsee koulussa puukäsityöt, pidetään vain koviksena - toisin sanoen kunnioitettavan vahvana ja itsenäisenä. Kun taas tyttömäisesti käyttäytyvä poika on heikko ja nössö, haukuttaessa myös homo. Puhumattakaan siitä millainen haloo nousisi jos poika laittaisi päälleen hameen tai jalkaansa korkokengät. Nuoriso on raakaa, vähemmästäkin joutuu kiusauksen kohteeksi.

Mielenkiintoisinta kirjaa lukiessa on oman suhtautumisen muuttuminen. Kun alussa päähenkiköä ajattelee jonkinlaisena tyttönä, hyvin nopeasti hän alkaa jo tuntua pojalta. Kun Marion/Makke tulee murrosikään, minä suhtauduin häneen jo automaattisesti poikana, jolla vain sattuu olemaan hieman tavallista naisellisempia ongelmia. Jotenkin siis hänen identiteettinsä vahvistui koko kirjan ajan entistä maskuliinisemmaksi samalla kun hän itse tiedostaa pikkuhiljaa mikä oikeasti on. Määritelmä transsukupuolinen on sinällään sellainen sanahirviö, ettei ihme ettei nuori sitä itsessään tunnista. 

Marja Björkin kirjoitustyyli vakuutti minut. Hän vie lukijansa ravistelevalle matkalle poikatyttömme pään sisälle ja heijastaa jokaisella sanallaan hänen persoonaansa. Hän kirjoittaa vahvasti turvautumatta kielikuviin, jotka vievät ajatukset pois itse asiasta. Kirja on todella nopeasti luettu, mikä on sekä sen vahvuus että heikkous. Vähän jäi kaivertamaan lukukokemuksen lyhykäisyys, mutta toisaalta kirja oli ehkä parhaimmillaan juuri yhdeltä istumalta luettuna.