tiistai 31. toukokuuta 2011

TOUKOKUUN TOTUUDET

Toukokuu on aina ihana kesän tuoksujen ja haaveilujen kuukausi. Siinä sivussa on tullut taas lueskeltua muutama kirjakin. 

Yhteensä kahdeksan kirjaa kului tässä kuussa, plus lukupiirikirja, mutta sen taidan laskea ensi kuuhun, kun en halua julkaista arvostelua ennen seuraavaa tapaamistamme. Sivuja kirjoissa yhteensä oli lähemmäs kolme tuhatta, 2962.

Huomenna blogini täyttää viisi kuukautta, ja olen hirmu iloinen näistä kaikista viidestä kuukaudesta, jotka olen elänyt tässä blogimaailmassa. Iloitsen jokaisesta kommentista ja uudesta lukijasta. 

Koska olen osallistunut jo niin moneen arvontaan ja voittanutkin muutaman (Tässä kuussa kiitos Ihanalle Karoliinalle ja hänen Kirjavalle kammarilleen♥) taitaa olla aika järjestää oma arvota blogin puolivuotispäivän kunniaksi. Siitä lisää viikon parin päästä.


Tässä vielä kuukauden kirjat pähkinänkuoressa:
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Alice Kuipers: Terveisin äiti
Umberto Eco: Ruusun nimi
Charles Dickens: Oliver Twist
Javier Sierra: Ehtoollisen salat
Ruben Gallego: Valkoista mustalla
Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä 


Donald Zolan: Colors of Spring


Myriam: Vandenberghe: Summer Fields

Coral Barclau: Summer Blue

Victor Musatov: Spring
Suloista kesää kaikille!













maanantai 30. toukokuuta 2011

"TÄLTÄ ETÄISYYDELTÄ KATSOEN NUKEN KATSE NÄYTTI LOPUTTOMAN TYHJÄLTÄ."

Guðrún Eva Mínervudóttir:
Nukentekijä
Islanninkielinen alkuteos: 
Skaparinn (2008)
Atena, 2010
296 sivua 

Sveinn valmistaa seksinukkeja yksinäisille miehille. Niillä on silkinsileä silikoni-iho, pehmeät aidontuntuiset hiukset ja niitä on jokaiseen makuun: on kurvikkaita ja siroja, vaalea- ja tummatukkaisia, sini- ja vihreäsilmäisiä.
   Lóa on hermoromahduksen partaalla horjuva yksinhuoltajaäiti, jonka tytär on nääntymässä anoreksiaan ja kyhjöttää huoneessaan suostumatta tapaamaan ketään, Sveinnin ja Lóan tiet kohtaavat kun Lóan autosta puhkeaa kumi. Nukkejen kanssa seurustelun sijaan Sveinn joutuu kasvokkain oikean naisen kanssa. Seuraukset ovat kuitenkin katastrofaaliset: Lóa varastaa yhden seksinukeista tarkoituksenaan totuttaa sen avulla anorektista ja ihmispelkoista tytärtään sietämään toista ihmistä lähellään.  

Sain tämän jo melkein pari viikkoa sitten luettua, mutta en ehtinyt aiemmin kirjoittaa. Kirjastosta tämä löysi tiensä mukaani, pääasiassa erikoisen kannen kiinnittämän huomion perusteella. 

Kirja jätti aika ristiriitaisen olon. Mielenkiintoinen idea, mutta toteutus ei sitten ehkä ihan napsahtanut kohdilleen. Alussa miehen, Sveinnin, nukentekijän tarina vaikutti sympaattiselta, mutta pian se jäi anorektisen tyttärensä kanssa kamppailevan Lóan tarinan alle. Kerronta pomppi toiselta toiselle, ja kun he olivat samassa kohtauksessa, niin ensin sama asia tuli toisen kertomana, sitten toisen. Kaikki siis tapahtui tavallaan kahteen kertaan. Oli kaksi ihan kiinnostavaa tarinaa, mutta ne eivät kunnolla yhdistyneet. 

Kirjan parasta antia olivat Lóan ja Sveinnin väliset riitelykohtaukset, joihin kaksi eri näkökulmaa toi omaa hauskuuttaan. Siitä huomasi, miten toisen voi käsittää niin kovin, kovin väärin. 

Teemana anoreksia on kiinnostava, ja hieman voimaa kirja saakin pyöriessään sen ympärillä. Kuitenkin hieman puolinaiseksi jäi lukukokemus. Ja puolinaiseksi jää näköjään tämä arvostelukin, kun en muista enää kirjasta paljoa, kun sen jälkeen on jo tullut useampi teos luettua. 

Hieman jäi harmittamaan, koska tästä aiheesta olisi voinut kirjoittaa paremminkin, ja enemmän. 










MAAILMANVALLOITUS: Islanti

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

"OLEN SANKARI. SANKARINA OLEMINEN ON HELPPOA. JOS IHMISELLÄ EI OLE KÄSIÄ EIKÄ JALKOJA, HÄN ON JOKO SANKARI TAI VAINAJA."

Ruben Gallego: 
Valkoista mustalla
Venäjänkielinen alkuteos:  
Beloe na chernom (2003)
Sammakko, 2006
201 sivua

Jotkut voivat pitää tätä kirjaa surullisena, jotkut taas hauskana. Niin tai näin, Gallegon kirjan luettuamme julma ja pelottava maailmamme näyttää hiukan paremmalta ja valoisammalta. 
   On kirjoja, jotka tekevät kipeää ja on kirjoja, jotka parantavat. Ruben Gallago on kirjoittanut kirjan, joka on sekä kipeä että parantaa. Hän kirjoitti pikkupojasta nimeltä Ruben. Pojan kärsimyksistä riittäisi jaettavaa meille kaikille. Hän kirjoitti miehestä, joksi tämä poika kasvoi. Tuska ja kärsimys eivät hävinneet, mutta miehestä tuli vahva ja hän oppi voittamaan tuskansa. Hän vangitsi sen ja puki sen sanoiksi. Mustat kirjaimet valkoisella paperilla. Valkoiset kirjaimet yöllä mustassa katossa. Valkoista mustalla.  

Pelkäsin vähän, että näin vaikuttavan tunteikkaan kansikuvan, ja sisältöä ylistävän takakannen jälkeen sisältö jäisi niiden varjoon. Mutta kyllä sisältökin lunasti itsensä. Mietin pitkään millä adjektiivilla tätä kirjaa voisi kuvata, ja päädyin loppujenlopuksi sanaan vaikuttava. Mukavaa luettavaa, tai kevyttä tämä ei ole, mutta ei toisaalta liian kauhuissa mässäilevää ja vaikeaakaan. 

Kirja pomppii ajassa kuvaten eri asioita pienen ja vähän isomman Rubenin elämässä. Kun asuu Neuvostoliitossa, eikä ole kävelevä - siis omista toimivaa jalkaparia - on tuomittu lastenkotiputken jälkeen kuolemaan vanhainkodin kurjuudessa ilman mitään hoitoa. Ruben tietää tulevaisuutensa, ja välillä itkee epätoivoaan kenenkään näkemättä tai kuulematta. Kuitenkin välillä elämä tarjoaa myös pieniä ilon pilkahduksia ja toivoa, palan sinistä taivasta tai muutaman ystävällisen sanan. 

Ruben katsoo maailmaa lapsen uteliaisuudella ja kirjoittaa suurella tunteella lyhyitä lauseitaan. Harvoin olen nähnyt näin paljon sanomaa luotavan näin vähillä sanoilla. 

Avoimeksi jää, kuka Rubenin pelastaa kuolemasta vahusvaivaisten keskellä. Saamme tietää vain, että hänellä on vaimo ja lapsi, he asuvat Saksassa. Välillä näemme välähdyksenä matkan Amerikkan ihmemaahan, jossa kaikkiin kahviloihin pääsee luiskaa pitkin ja sähköinen pyörätuoli tottelee pienintäkin vivun liikahdusta. Tuonne ihmemaahan hän ei ilmeisesti enää päädy, mutta toivottavasti löysi oman onnensa perheensä keskeltä.

Ruben toteaa mieleenpainuvasti, että vaikka hänen lapsuutensa oli julma ja kauhea, se oli yhtäkaikki lapsuus. 









MAAILMANVALLOITUS: Venäjä

lauantai 28. toukokuuta 2011

"TE SIIS VANNOTTE, ETTÄ OLETTE KÄTKENYT TÄHÄN SEINÄÄN SALAISUUDEN?"

Javier Sierra:  
Ehtoollisen salat
Espanjankielinen alkuteos: 
La cena secreta (2004)
Bazar, 2006
352 sivua

Tammikuussa 1497 salakirjoitusten asiantuntija isä Augustin Leyre saa kiireellisen tehtävän. Hänet lähetetään Roomasta Milanoon seuraamaan Leonardo da Vincin kuuluisan taulun "Pyhän ehtoollisen" valmistumista. Syynä äkkinäiseen päätökseen ovat paavi Aleksanteri VI:lle lähetetyt nimettömät kirjeet. Kirjeiden mukaan da Vinci on kuvannut opetuslapset ilman sädekehäää ja lisäksi maalannut itsensä ehtoollispöytään mukaan, selin Kristukseen. 

Historiallisen mysteerin edetessä käy ilmi, että da Vincin Pyhä ehtoollinen on täynnä muitakin häkellyttäviä erikoisuuksia. Siinä ei ole Graalin maljaa, Kristus ei jaa ehtoollista ja opetuslapset kuvataan toisinajattelijoina. Millaisen salaviestin da Vinci on kätkenyt taideteokseensa? Onko kuuluisa taiteilija kerettiläinen? 

Ehtoollisen salat on mukaansatempaava romaani, jossa jännitys ja historialliset tapahtumat kietoutuvat toisiinsa. Viihdyttävä lukukokemus. 

Tämä on taas sarjassamme minua loputtomasti kiehtovat uskonnon ja taiteen sekoittavat historialliset romaanit. Ehdottomasti sukua Econ Ruusun nimelle ollen kuitenkin huomattavasti helppolukuisempi ja nopeammin etenevä, sekä Brownin Da Vinci -koodille ollen yksinkertaisesti paljon parempi.

Keskiajan loppupuolella katolinen kirkko taistelee päättäväisesti kerettiläisyyttä vastaan ja kaikki viitteetkin siitä halutaan kitkeä pois - ongelmana vain on se, ettei sitä ole aina helppo tunnistaa tai tulkita. Ehtoollisen saloissa pohditaan sitä, oliko Leonardo da Vinci muutakin kuin vain pahansisuisenakin tunnettu taiteilija. Kätkikö hän viestejä Viimeiseen ehtoolliseen (jonka nimi Cenacolo kuulostaa minusta alkuperäiskielellä paljon vakuuttavammalta kuin suomeksi)?

Sympaattinen inkvisiittori Isä Leyre saa tehtäväkseen tutustua Leonardoon ja tämän keskeneräiseen maalaukseen, jonka huhutaan kätkevän salattuja merkityksiä. Taiteilijamme ei tee teostensa ymmärtämistä helpoksi edes oppilailleen, ja arvoituksia rakastavana miehenä koko hänen elämänsä on yhtä suurta salaisuutta. Saako siitä selvyyttä edes paavin virkamies?

Tässä kirjassa on taas parasta se, että emme voi tietää, mitä Leonardo teokseensa on kätkenyt. Yhtä hyvin voi olla ollutkin, että hän oli bonhomme, ja Cenacolo ilmentääkin ihan erilaista uskoa, kuin yleensä kuvitellaan. Tuosta mystisestä maalauksesta tullaan luultavasti julkaisemaan vielä monia romaanejä, ja kaikki erilaisia. Tämän parempaa salamerkitystä on silti minusta vaikea keksiä. 







"MIKÄ ULJAS KUVA ENGLANNIN LEMPEISTÄ LAEISTA! NE ANTAVAT KUNNANVAIVAISEN NUKAHTAA!"

Charles Dickens: Oliver Twist
Englanninkielinen alkuteos: 
Oliver Twist (1838)
Otava, 2003
367 sivua

Charles Dickens (1812-1870) oli tulisieluinen pienten ihmisten puolestapuhuja. Hän tunsi omakohtaisesti kurjuudessa ja ahdingossa elävän Lontoon, ja varsinkin köyhien lasten kohtalo oli lähellä kirjailijan sydäntä. Lapsen sielunelämän kuvaajana Dickens suorastaan hämmentää uudenaikaisuudellaan. 
   Köyhälistökuvauksissaankin Dickens halusi ennen kaikkea huvittaa lukijoita. Kodittoman orpopojan Oliver Twistin seikkailut tylyssä kaupunkiympäristössä sykähdyttävät yhä hyväntuulisuudellaan, huumorillaan ja optimismillaan. 

 Muistin, että en ollut tätä klassikkoa vielä lukenut, ja siksi sen häpeäntunteen siivittämänä kirjaston hyllystä nappasin. Yllättävän tutulta se alkoi kuitenkin pian vaikuttaa, eli kyllä sen olen tainnut joskus aiemminkin lukea. Siitä oli kuitenkin sen verran aikaa, ettei tapahtumista muistanut mitään. Tuli vain sellainen déjà vu -tunne, "tämän kohdan olen joskus aiemminkin kuullut"...

Oliver Twist oli varmasti ilmestyessään jotain todella uudenaikaista, varsinkin tavassaan kuvata köyhällistön arkea niinkin pisteliään todentuntuisesti. Vaikka muutamassa vuosisadassa sen uudenaikaisuus ja shokeeravuus on karissut, on Twistissä silti edelleen jotain raikasta. Minuun teki vaikutuksen Dickensin silmiinpistävä ironia, erityisesti alkukirjasta kun hän puhuu kunnanvaivaisten "erittäin loistavan hyvistä" olosuhteista, joista ne rontit eivät osaa olla kiitollisia.

Kirjan kertoja on kivalla tavalla kaikkitietävä ja tarinasta irrallinen. Kun kappaleiden alussa on vielä muutamalla sanalla tiivistetty se, mitä seuraavilla sivuilla tulee tapahtumaan, tulee lukijalla olo, kuin hän tietäisi tarinasta enemmän kuin vielä tietääkään. Jotenkin minulle tuli siitä hieman käsikirjoitusmainen olo - johtuen ehkä siitä, miten moneen eri teatterisovitukseen, elokuvaan ja tv-sarjaan Oliverpoika on väännetty.

Hahmoissa on hauskasti potkua ja kipakkuutta, varsinkin taskuvarkaiden joukkiossa ja kunnanvaivaisparkojen hoitaja-diktaattoreissa. Tarinan loppupään "hyvät ihmiset" taas ovat niin ylitsepursuavan hyviä, sydämellisiä ja viattomia, että alkaa jo etoa. He ovat rosvoihin verrattuna kuin yö ja päivä.

Juonessa riitti seikkailua, ja ehkä loppu olikin sitten hieman liian seesteisen onnellinen. Pippuria olisi kaivattu lisää, sitä dickensimäistä huumoria ja ironiaa, mikä teki alkukirjasta niin mieleenpainuvan.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

"SIIS JOS NYT OIKEIN YMMÄRRÄN, TE TEETTE, JA TIEDÄTTE MIKSI TEETTE, MUTTA ETTE TIEDÄ MIKSI TIEDÄTTE ETTÄ TIEDÄTTE MITÄ TEETTE."

Umberto Eco: Ruusun nimi
Italiankielinen alkuteos:  
Il nome della rosa (1980)
WSOY, 2009
546 sivua

Englantilainen fransiskaani William Baskerville kutsutaan Italiaan järjestämään sovintoa Paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välille. Mutta ennen kuin neuvottelut ehtivät kunnolla käyntiin, luostarin asukkaat järkyttyvät aina uuden aamun valjetessa löytyneestä ruumiista...
   Ruusun nimi on murhamysteeriä ja skolastiikkaa vaivattomasti yhdistelevä suurromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun benediktiiniläisluostariin. Teoksen kuvaamassa uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa ja valtapoliittisessa juonittelussa on nähtävissä yhtymäkohtia meidänkin aikaamme. 

Klassikkohaaste sai sysäyksen eteenpäin. Olipa muuten paras kirja, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Uskontotieteen ja taidehistorian opiskelijana kiinnostunut kaikenlaisista luostarikertomuksista ja yleensä kun olen sellaisia lukenut, niin olen saanut osakseni vinoja katseita ja ihmettelyä - lähinnä sitä "nevöhöörd" -fiilistä. Oli hienoa huomata, että kerrankin tällainen kirjallisuus on saanut pukeutua klassikon kansiin..

Ruusun nimi sitoo luostarielämään eskatologiseen murhamysteerin ja kietoo kaiken uskonnollisten kysymysten ja juonittelujen vaippaan. Minulla olisi kiinnostusta riittänyt ilman salapoliisimeininkiäkin, mutta se liimaa lopullisesti kiinni juoneen ja sai lukemaan kirjan lähes yhdeltä istumalta. Tarttuvasta juonesta kertoo sekin, että olin lukenut lähes sata sivua, ennekuin tajusin satunnaisten latinankielisten kohtien suomennosten löytyvän kirjan takaa. Ensin luulin, ettei niitä vain kuulunut ymmärtää.

Monikerroksisen juonen pinnalla näkyvä murhakuvio on sekin jännittävä, ja syyllistä ei hyvän salapoliisiromaanin tapaan pysty heti arvaamaan, vaan lukija harhautuu vääriin johtopäätöksiin - ainakin minä. Murhien keskuspaikkana toimiva salaperäinen kirjastolabyrintti tietysti vetoaa heti kirjafanin luonteeseen, ja muutenkin luostari on paikkana salaperäisen kutsuva. Myös munkit ovat hämmästyttävän erilaisia persoonia samanlaisten kaapujensa alla. Päähenkilönä ja tarkkailijana toimiva Adson jää hiukan silti etäiseksi, tuoden kuitenkin ilmi noviisimaista epävarmuuttaan.

Kaikkein uskomattominta tässä kirjassa on silti minusta sen todenperäisen kiistakapulat. Oikeasti ihmisiä on murhattu, koska ollaan eri mieltä siitä, oliko Jeesus köyhä, tai nauroiko hän koskaan. Taustalla on tietysti paljon muutakin, eikä vähimmässä määrin se, saako itse omistaa tai nauraa. Minä näen aina kauheudestaan huolimatta tahatonta komiikkaa näissä kristinuskon opinkiemuroiden vääntelyissä.

Pikaisesta netinselailusta päätellen tämä kirja jakaa ihmisiä. Vaikka itse kuuluinkin siihen ahmaistaan-lähes-yhdeltä-istumalta -kategoriaan, ymmärrän heitäkin, jotka pitkästyivät ja putosivat matkan varrella pois. Olihan kirjassa kohtia, jotka olisi voinut hieman lyhyemminkin ilmaista ja tehdä lukijalle helpommaksi. Hyvänä esimerkkinä otsikosta löytyvä pohdintalause, josta alkaa kadota punainen lanka,samoin kuin pää ja häntäkin.


tiistai 17. toukokuuta 2011

"OLENKO OLLUT HYVÄ ÄITI? JOKAINEN ÄITI HALUAISI KYSYÄ SITÄ, MUTTA USEINKAAN HE EIVÄT SAA TILAISUUTTA. TAI USKALLA KYSYÄ."

Alice Kuipers: Terveisin äiti
Englanninkielinen alkuteos: 
Life on the Refrigerator (2007)
Otava, 2008
233 sivua 

Clairen ja hänen äitinsä yhteinen aika on loppumassa. He eivät vain tiedä sitä vielä.

15-vuotiaan Clairen elämän täyttävät koulu, pojat ja kaverit. Lääkäri-äiti taiteilee yksinhuoltajana työn ja yksityiselämän ristipaineissa. Arjen kiireet vievät aikaa yhdessäololta, ja ristiriidat ovat väistämättömiä.

Tätä kirjaa katselin joskus Kirjatorilla, mutten raaskinut ostaa. Kirjastosta sen sijaan se asettui kuin itsestään kainaloon ja käveli kanssani lainaustiskille.  

Terveisin äiti on mielenkiintoisella tavalla rakennettu kirja, se koostuu kokonaan viesteistä, joita äiti ja tytär jättävät toisilleen jääkaapinoveen. Viestit kuvastavat kummankin persoonaa. Tytär kirjoittaa äkkipikaisen tunteikkaasti käyttäen puhekieltä, capsia ja huutomerkkejä sekä älähtäen heti jos äiti unohtaa maksaa viikkorahan. Äiti puolestaan kirjoittaa äidilliseen, välillä anteeksipyytävään sävyyn. Molemmat yrittävät järjestää enemmän yhteistä aikaa, mutta heidän aikataulunsa kulkevat pahasti ristiin.

Kirja kulminoituu äidin sairastumiseen. Se saa jääkaappiviestinnän tuntumaan entistäkin riittämättömältä kommunikaatiovälineeltä kaikkien murrosten keskellä. Loppua kohti mennessä huomaa, että äiti ja tytär löytävät enemmän yhteistä aikaa, mutta silti viestittely ei vähene. Jääkaappiin on helppo kirjoittaa tunteistaan kiittää toista, tai vain ilmoittaa siitä, että on jo nukkumassa kun toinen saapuu kotiin.

Uudenlainen kerrontatapa saa kirjan vaikuttamaan raikkaalta. Se on elämänmakuinen ja siihen on helppo eläytyä - juuri tuollaisia viestejä varmaan monet ovat nuoruudessaan kirjoittaneet omalle äidilleen. Kuitenkin tuo tapa saa kirjan kulumaan kovin nopeaan. En oikein laske kovin positiiviseksi asiaksi, jos kirjan saa luettua puolessa tunnissa, vaikka kuinka lukisi sen syventyen ja ajatuksella. Sivuilla on paljon tyhjää, ja kun sivuja on vain vähän päälle kaksi sataa, jää lukukokemus valitettavan lyhyeksi. Olisikohan isompi sivumäärä auttanut, kirjassa on kuitenkin kiva idea?

Vaikka en olekaan lopullisesti vakuuttunut, uskallan suositella tätä kaikille, jotka ovat pohtineet äiti-tytär-suhteita. Niiden maailmaan tämä kirja tuo uusia näkökulmia ja ymmärrystä. 



lauantai 14. toukokuuta 2011

"SILLOIN LUULIN VIELÄ VOIVANI HUIJATA ALMANAKKAA JA JUOSTA AJAN KIINNI."

Carlos Ruiz Zafón:  
Tuulen varjo
Espanjankielinen alkuteos: 
La Sombra del Viento (2001)
Otava, 2005
647 sivua

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän.
   Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjailijaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja pelon labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänenkin elämässään. 

Olin lukenut Enkelipelin pari vuotta sitten. Tiesin, että Tuulen varjo olisi samantyylinen - sellainen mitä ei tee mieli lukea yksin illalla pimeässä. Ja sitä se olikin.

Yksi selkeä syy sai minut tarttumaan tähän ja se oli Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Ajatus siitä, että jossain tässä maailmassa olisi salaperäinen valtava kirjasto, jonne on piilotettu kirjoja, joita ei enää muisteta, vei mukanaan. Kuinka paljon kirjoja sinne olisikaan jo päätynyt, kilometreittäin kirjahyllyjä ja kirjoja jotka saisivat ehkä joskus uuden tilaisuuden. Jos joskus ikinäkään pääsisin käymään jossain paikassa jonkin kirjan sisällä, niin tämä olisi aika hyvä vaihtoehto.

Tuulen varjo on silti paljon muutakin kuin Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Se on samalla kertaa sekä jännitystä, kauhua, mystiikkaa, ihmissuhteita että rakkautta. Onneksi en ole se ihminen, jonka tehtävä olisi päättää mihin genreen tämä kuuluu. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Daniel kirjansa kirjoittajan tarinaa selvittävänä, pikkuhiljaa mieheksi kasvavana poikana, joka heijastaa omaa elämäänsä kirjoittajan elämästä selvittämiinsä palasiin. Julían Carax kirjansa sivuilta esiin kurkottavana, konkreettiseksi muuttuvana voimana. Kerjäläisestä kirjakaupan luottokasvoksi ja Danielille korvaamattomaksi avuksi osoittautuva Fermín. Kaikki kirjan hahmot kietoutuvat jollain tavoin Julían Caraxin tarinaan, kaikilla hahmoillla on oma merkityksensä tarinassa - yksikään ei jää vaille merkitystä. Kirja myös ehtii yli kuudensadan sivunsa turvin tuomaan hahmoille syvyyttä, johon lyhyemmissä kirjoissa harvoin kyetään. Pitkissä kirjoissa on muutenkin positiiviset puolensa, ne eivät lopu ihan heti. 

Kerronta tapahtui Danielin kautta antaen välillä äänen myös henkilöille, jonka kautta hän selvitti Julíanin tarinaa. Kun samat henkilöt yhdistyvät sekä nykyisyyteen (Danielin nykyhetkeen) että menneisyyteen (Julíanin tarinaan), syntyy jännittävä verkko, joka pitää otteessaan viime metreille asti. Tarina ei unohda yllätyksellisyyttä, varsinkaan loppunsa osalta.

Lopusta on pakko vielä sanoa, että sen olisi voinut kirjoittaa monella eri tavoin pieleen, ja olen iloinen, ettei kirjailija sortunut helppoihin ratkaisuihin. 

Neljän tähden kirous jatkuu. Seuraavalle lupaan antaa jotain muuta. 







torstai 5. toukokuuta 2011

"MINKÄKÖHÄN VÄRISIKSI KASVONI MAHTOIVATKAAN MUUTTUA TUOLLA HETKELLÄ? KARNELIONPUNAISIKSI? VAI KENTIES MALVANVÄRISIKSI?"

Alyson Richman: 
Van Goghin viimeinen rakkaus
Englanninkielinen alkuteos: 
The Last Van Gogh (2006)
Gummerus 2008
320 sivua

Vincent Van Gogh (1853 - 1890) kuoli oman käden kautta vain 37-vuotiaana. Elämänsä viimeiset 70 päivää hän vietti tohtori Paul Gaghetin hoidossa Auvers-sur-Oisessa, lähellä Pariisia. Talo on nykyisin avoinna yleisölle. 
   Van Goghin viimeinen rakkaus kertoo Vincentin viimeisten kuukausien kiehtovista ja kiihkeistä vaiheista. Se on tarina nuoren, unelmien täyttämän naisen ja epätoivoisen taiteilijan traagisesta suhteesta. Romaanin kertojana toimii tohtori Gaghetin 21-vuotias tytär Marguerite, joka ahdistavien perhesalaisuuksien keskellä uskoo, että Vincentin saapuminen merkitsee uuden vaiheen alkamista hänen elämässään. Margueritesta tulee viimeistä, kiihkeää luomiskauttaan elävän taiteilijan muusa.
   Van Goghin viimeinen rakkaus on huolelliseen historialliseen taustatutkimukseen perustuva kertomus, josta traagisuudestaan huolimatta kasvaa ehyt ja kaunis rakkaustarina.

Tämän nappasin joskus alennusmyyntikorista, koska taiteilijaelämänkerrat ja kaikki sellaiseen viittaavakin kiinnostaa minua suuresti. Van Gogh on yksi hienoimmista taiteilijoista maailmassa, ja erityisesti kirjan suuri totuuspohja suorastaan vaati ostamaan sen. Ja olinpa iloinen, että ostin.

Kertojana toimii hieman omituisen lääkäriperheen tytär Marguerite, joka saa elämäänsä uutta sisältöä ahdistuneen taiteilija Vincent van Goghin tullessa hänen isänsä hoidettavaksi. Hän antaa ulkopuolelta tarkasteltuna mielenkiintoisen kuvan sisäisten demoniensa piinaamasta taiteilijasta, joka herättää hänessä paljon tunteita.

Erityisesti taiteilijansydämeni tykästyi kohtiin, jossa tyttö kuvailee Vincentin maalauksia, ja sitä kuinka hän maalaa. Alyson Richman on kirjaansa varten perehtynyt oikeasti van Goghin maalauksiin, maalaustekniikkaan ja symbolismiin, ja saa ne näkymään lukijan silmien edessä. Kun kertojana toimii nuori tyttö, jolla ei ole tarkkaa tietämystä, mutta sitäkin enemmän herkkää tarkkaavaisuutta, lähtevät maalaukset melkein lentoon.

Kaikkein mielenkiintoisinta on tietää, että ihan oikeasti on ollut olemassa tyttö nimeltä Marguerite, jonka isän luona Vincent van Gogh oli hoidettavana elämänsä viimeiset viikot. Vaikka todistettavasti mitään rakkaustarinaa ei heidän välillään olisikaan tapahtunut, ei mikään toisaalta todista ettei sitä olisi voinut tapahtua. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, joten miksikä ei vaikka juuri niin kuin tämä kirja kertoo.

On myös hassua ymmärtää se, miten köyhä ja aliarvostettu van Gogh oli eläessään. Hän sai myytyä vain yhden maalauksen elämänsä aikana, eikä siitäkään varmasti suurta summaa maksettu. Mutta miettikääpäs nyt, millaisen summan yhdestä van Goghin maalauksesta joutuisi pulittamaan. Puhumattakaan hänen nauttimastaan suuresta arvostuksesta taidemaailmassa.

Jumiuduin taas perus-neljään pisteeseen.







sunnuntai 1. toukokuuta 2011

SELITYKSET SIVU SEITSEMÄN JA HUHTIKUU

En ole kirjoja tai niista kirjoittamista hylännyt, vaikken olekaan nyt ehtinyt päivitellä. Aikaa verottivat tentit, monta viikkoa jatkunut räkätauti, partiokurssi jolla olin kouluttamassa, yms. 

Suurin syy silti päivittämättömyyteeni on se, että olen niin monta kirjaa perässä täällä blogissa, että kirjoittamatta jääneet muodostaa jonkun padon, enkä saa kirjoitettua mistään. Nyt pitää kai vain päivittää uusimmasta alkaen ja ne vanhemmat tulee sitten joskus jos on tullakseen.

En edes ihan muista onko tässä kaikki mitä olen lukenut, tuossa jossainvälissä taitaa olla joku, kun muistaisi vielä mikä.

Leon Uris: Hadzi
Anilda Ibrahim: Punainen morsian
Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
Lisa See: Pionin rakkaus
Barbara Chase-Riboud: Haaremin valtiatar
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Nick Hornby: Alas on pitkä matka
Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja