torstai 29. maaliskuuta 2012

"KAIKKEIN PYHIMMÄSSÄ VALLITSI ONNELLISUUDEN IMPERATIIVI."

Venla Hiidensalo: Mediahuora
Otava, 2012
411 sivua

Toimittaja Maria Vartiainen kuuntelee ja nyökyttelee. Jaa syntisi, niin minä annan ne sinulle anteeksi. Myy minulle tunteesi, sillä niistä saa markkinoilla parhaan hinnan. Ja kun Maria kohtaa seuraavan haastateltavan, hän virittäytyy tämän taajuudelle ja muovautuu tämän kaltaiseksi. Enää ei tiedä kumpi kirjoittaa kumpaa: hän tarinaa vai se häntä.

Tämän arvostelun kirjoittaminen on laahannut kauan perässä. Johtunee siitä, etten oikein saa sanottua tästä kirjasta mitään kummempaa. Se ei ollut mieleenpainuvan hyvä muttei myöskään huono, ei koukuttava eikä luotaankarkottava, ei mieleenpainuva eikä myöskään unohdettava...

Tarina etenee freelancer-toimittaja Maria Vartiaisen elämää ja kirjoituksia seuraten. Media-ala on raadollinen, ja sen joutuu Mariakin urallaan huomaamaan. Uran ja elämän ristipaineessa ihminen tekee valintoja, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Miten käy Marian?

Aihe ja näkökulma ovat todella ajankohtaisia. Nykypäivänä kaikki tieto on kaupan, löydettävissä. Kun media kiinnostuu jostain ihmisestä, se ei jätä kiveäkään kääntämättä. Ihmisten halu julkisuuteen vaihtelee; jotkut tekevät mitä vain päästäkseen parrasvaloihin, jotkut lähes mitä vain saadakseen olla rauhassa. Sanalla ja sanankäyttäjällä on aina valtaa. Haastattelumateriaalinkin kanssa toimittajalla on keinonsa muokata jutusta irti se kaikkein myyvin näkökulma, vaikka se kääntäisi koko asetelman päälaelleen. 

Kirja näyttää koko media-alan susilaumana, jossa raha ja julkisuus ajavat kaiken inhimillisen ohi. Myöskään Maria ei tunnu inhimilliseltä hahmolta, hän on liian tunteeton ja uraorientoitunut päästääkseen minua lähelleen. Vaikka kärjistävä tyyli tuokin hienosti esiin julkisuuden surullisen koomisia puolia, jäi lukukokemus vähän ulkopuoliseksi. 

Tuntui myös siltä, että kirja kurkotteli vähän liian moneen asiaan. Kun päällimmäisenä käsiteltiin median ja ihmisyyden suhdetta, tuntuivat tunne-elämän häiriöt, vanhemmuusongelmat ja muut kuin eri tarinasta temmatuilta. Tai sitten en vain kyennyt näkemään tätä kaikkea kokonaisuutena. 

Vaikka sisältö ei minusta yltänytkään seuraavalle tasolle, ehdotonta plussaa saa sen sijaan kirjan ulkoasu aina kansien ilmeestä kappaleiden alkujen facebook-viittauksiin. Harvoin tapaa kirjaa, jonka olemus ja sisältö tukevat toisiaan näin hienosti. 





lauantai 17. maaliskuuta 2012

"OLET KAUNIS, OLET KAUNEIN. NE SANAT ON KADOTETTU IÄKSI."

Seija Vilén: Pohjan akka
Avain, 2012
233 sivua

Seija Vilénin toinen romaani johdattaa lukijan kansanrunojen myyttiseen Sariolaan, Kalevalasta pohjoiseen. Vahvan naisen kohtalotarina kertoo Louhesta, kuolemasta, kateudesta ja sen pelosta, että lopussa kadotamme vapauden.
Louhi viettää viimeisiä aikojaan hoidattavana ja toisten armoilla, silti sitkeänä ja peräänantamattomana. Hänen tarinaansa tallentaa kirjailija Pertti. Pohjolan ja Kalevalan lisäksi liikutaan nyky-Suomessa, eletään dementiakodin arkea ja pakataan kalaa tehtaan liukuhihnalla.

Tämä oli kyllä niin moniulotteinen tarina, että taisi muutama ulottuvuus mennä ohi ymmärryksen tälle vähän päälle 20-kesäiselle lukijalle.Vähän samalla tavoin kuin itse Kalevala, tämäkin muodostui kiehtovaksi lukukokemukseksi, vaikken ihan koko ajan ollutkaan kartalla. Mutta, toisin kuin Kalevalan, tämän sain luettua ihan loppuun asti.

Seija Vilénin kynä on tätä kirjoittaessa liikkunut notkeasti, taidolla. Hän on luonut kohtauksiinsa kunnolla Pohjolan mystiikkaa. Sopiva sekoitus syntyy paikoin modernin ytimekkäistä lauseista, paikoin kalevalatyylisestä toistosta ja alliteraatioista.

Kirja muodosti minulle lukijana erilaisia tasoja, joihin tarttua kiinni. Ensimmäinen niistä oli tahattomasti syntynyt humoristinen ulottuvuus. Mieleenpainuvimmat kalevalamuistoni eivät näet suinkaan ole tulleet kirjasta, vaan Porin teatterin näytelmästä Koirien Kalevala. Nyt kun seurasin tarinaa näin Lemminkäisen velmuilevan Peter-Sebastian Lehtosen kasvoilla ja Väinämöisen loitsivan Vesa Haltsosen äänellä (kurkkulaulu). En päässyt näistä muistoista millään eroon yrityksestäni huolimatta, mutta toisaalta tällä tavoin tarina muodosti uuden ulottuvuuden, joka avautui vain minulle.

Toinen minulle merkityksellinen taso muotoutui opiskelualani varaan. Aloin vaistomaisesti poimia tekstistä uskontotieteellisesti merkittäviä rinnastuksia ja vertauksia. Innoissani huomasin tiettyjen hahmojen vertautuvan milloin tiettyihin puihin, milloin lintuihin. En edes tiedä olivatko nämä analogiat tarkoituksellisia, vai vain itse keksimiäni, mutta niiden avulla tarinasta tuli minulle melkein kuin tutkimuskohde ja samalla se teki siitä merkityksellisemmän.

Vertaukset olivat tärkeitä myös kirjan aikatasojen välillä kun vanha rouva muuttuu mielikuvissaan Louheksi, ja hänen tyttärensä Pohjan akan tyttäreksi. Kun Louhi luovutti Kalevalassa tyttärensä Ilmariselle, on rouvakin antanut tyttärensä käden miehelle, Ilkalle. Hänelle miesten rooleissa sekoittuvat uusi ja vanha, todellinen ja kuviteltu.

Kirjan nykyaikaiselta siiveltä, hoivakodin huoneesta löytyy tarinan traaginen ulottuvuus. Sen, mitä tapahtuukaan kun ihminen hukkaa osittain minuutensa ja alkaa elää vanhojen tarujen kautta. Toisaalta, onko sen parempi elää omissa nuoruusmuistoissaan kuin taruissa? Ehkä tarumaailma auttaa korjaamaan ne aukot, jotka omissa muistoissa jäivän kursimatta kokoon.

Kirja siis muodosti minulle kokonaisuuden, joka sisälsi niin erilaisia kerroksia, etten saanut niitä kaikkia yhdistettyä mielekkääksi kokonaisuudeksi. Tämä komediallisten mielikuvien, opillisten innoitusten ja suruun pukeutuneiden realiteettien kyllästämä lukukokemus vaatisi ehkä toisen lukukerran jäsentyäkseen. Silti pidin siitä myös tällaisena. Se oli kuin Kalevala; taiteellinen, mystinen - ja hieman käsityskyvyn ulkopuolella.







Pohjolassa ovat vierailleet myös Mari A ja Sanna.
Seija Vilénin kirjailijablogi löytyy täältä.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

"SURU ON TEIDÄN KUVITELMANNE MINUSTA ELÄVÄNÄ."

Maritta Lintunen: Sydänraja
WSOY, 2012
232 sivua

17-vuotiaana Ronja löytää vintiltä isoenoaan koskevat dokumentit. Jatkosodassa kaatuneen verisukulaisen kohtalo alkaa viitoittaa Ronjan elämän suuntaa, ja ylioppilaskeväänään yksinäinen uhmakas tyttö vaihtaa sukunimensä Sachseksi, ihailemansa sotilaan mukaan.

Ronja päätyy ääri-isänmaallisen Sydänraja-verkoston jäseneksi, mutta saa huomata, että toverillinen yhteisö dominoi, manipuloi ja vaatii palveluksia jäseniltään. Sydänrajan käskystä Ronja matkaa Venäjän Karjalaan ja soluttautuu arvaamattaan uskonlahkolaisten bussiseurueeseen. Seurueen kuljettajasta hän saa yllättäen itselleen apurin. 

Olisin niin kovin halunnut pitää tästä enemmän kuin loppujenlopuksi pidin. Aihe kiinnosti ja kirjassa on hauskaa omakohtaisuutta alkaen päähenkilöiden nimistä. Minulla on nimittäin molempien päähenkilöiden kaimat serkkuinani, Ronja ja Otto.

Tarina etenee kahdessa ajassa. Otto on nuori sotilas, jota ajaa eteenpäin elämän palo ja kunnianhimo. Vuosikymmeniä myöhemmin Ronja on vaikutuksille altis nuori nainen, joka Oton tarinan luettuaan alkaa elämään omaa elämäänsä hänen kauttaan. Molempia hahmoja tutkitaan lisäksi myös sivullisten silmin, Ottoa mm. perheenjäsenten ja Ronjaa tytön matkallaan tapaamien sivullisten kautta.

Kun minulle selvisi tarinan monikerroksinen rakenne, aloin tuijottaa huolestuneena kirjan ohkaista olemusta ja mietin miten nuo reilut kaksisataa sivua riittävät tällaisen tarinan kertomiseen. Sivujen määrästä muodostuikin minulle kirjan suurin ongelma. Niiden puitteissa yksikään hahmo ei ehtinyt tulla kunnolla tutuksi. Ongelman ydin piili uskottavuudessa. En missään vaiheessa ehtinyt kunnolla saada kuvaa siitä, mitä Ronja todella ajatteli, ja hänen yhtäkkinen heittäytymisensä päätäpahkaa menneisyyteen tuntui hieman epäuskottavalta. Kyllähän nuori voi naiiviudessaan sännätä suin päin kohti tuntematonta, mutta olisin halunnut olla hänen päänsä sisällä näkemässä mitä tapahtuu. Otonkaan sankarillisuudesta en ehtinyt täysin vakuuttua ja olisin kaivannut Oton tarinaan lisää imua - sitä samaa mikä imaisi Ronjan. 

Itse Sydänraja-liike kaikessa kiihkomielisyydessään oli todella kiinnostava, mutta siihenkin olisin kaivannut lisää syvyyttä, lisää tietoa. Lisää sivuja. 

Sydänrajassa on kiinnostava idea, hyvin keksityt henkilöhahmot ja tapahtumarikas miljöö. En vain oikein päässyt niiden sisälle. Kaipasin lukukokemukseeni lisää tunnetta. Olisin halunnut olla huolissani Ronjan puolesta tai pidättää hengitystäni Oton hiiviskellessä vihollisten linjojen takana. En tuntenut oikein mitään, ja siksi kirja jäi vähän pintapuoliseksi. 

Voi tietysti olla, että pikalukuisuuteni kääntyi taas minua vastaan. Ehkä hitaammin lukien se olisi päästänyt paremmin sisälleen. 









Sydämiä on rajannut myös anni.M.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

"EN OIKEIN TIEDÄ MITEN NIMITTÄISIN SITÄ TORSTAITA."

Lionel Shriver: Poikani Kevin
Englanninkielinen alkuteos:  
We Need to Talk About Kevin (2003)
Suomennos: Sari Karhulahti
Avain, 2008
544 sivua

Evalla on loistelias ura ja onnellinen avioliitto, ennen kuin hän sai lapsen. Nyt Kevin on vankilassa järkyttävän rikoksen takia, ja miehelleen Franklinille osoittamissaan kirjeissä Eva käy läpi tragediaa edeltänyttä aikaa.
    Miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Voiko lapsi olla luonnostaan paha? Oliko kaikki vanhempien syytä? Mitä jos Eva olisi rakastanut Keviniä enemmän? Jos Franklin ei olisi aina kieltäytynyt näkemästä asioiden todellista puolta?
    Vai olisiko mikään näistä muuttanut mitään?

Pitihän tämä saada luettua ennen kuin elokuva pamahtaa teattereihin huhtikuussa. Arviot tästä kirjasta ovat olleet useimmiten suorastaan ylistäviä, selkeästi viiden tähden kirja monelle. Pienten paineiden kanssa aloitin lukemisen. Kuinkahan monta tähteä (lintua) tämä minulta saa?

Tulin tahtomattanikin peilanneeksi odotuksiani samalla kun luin. Ensin ihastuin Shriverin kirjoitustyyliin ja vakuutuin kirjan laadukkuudesta. Sitten tuli vaihe, jossa minun kävi kertojaäitiä niin kovasti sääliksi, ettei lukeminen tuntunut enää mukavalta. Loppua kohti langat alkoivat kuitenkin nivoutua yhteen, ja huikea loppunäytös korjasi potin. Ehdottomasti viiden tähden kirja minullakin. Juuri tällaista loppuhuipennusta odotin viime kirjankin kanssa, mutta se jäi tulematta. 

Juoni etenee salamyhkäiseen tapaan. Alussa tiedämme vain, että poika nimeltä Kevin on tehnyt jotain todella pahaa ja että hänen raiteiltaan suistunut äitinsä kirjoittaa kirjeitä pojan isälle. Äiti käy kirjeissään läpi elämäänsä pojan syntymästä tähän päivään ja olosuhteita ennen tekoa. Vähitellen saamme tietää mitä Kevin teki, loppuhuipennuksessa miten, ja raapaisemme pintaa kysymykselle miksi. 

Kirja on hienosti rakennettu paljastamaan vain vähän kerrallaan. Vaikka lukija voikin aavistella Kevinin tekoa, ei sen koko laajuus ja merkitys selviä kuin vasta lopussa. Kirjalla on myös syvempi rakenne kun se pohtii mikä tekee lapsesta lopulta pahan, luonto, kasvatus, kohtalo vai ympäristö. Pidin myös jännitteestä hahmojen inhimillisyyden välillä. Äiti oli ihanan aidon tuntuinen, kaikkien itsekkyyden, epäonnistumisten ja parempaan pyrkimyksiensä kanssa. Lapset taas olivat epäinhimillisen tuntuisia, kuin karikatyyrejä ihmisten erilaisista piirteistä, ja täysin vastakkaisia toisilleen. Loppua kohti Kevinistäkin löytyy pilkahdus epävarmuutta, mikä tekee hänestä kiehtovalla tavalla haavoittuvaisen oman kovan kuorensa keskellä. 

Kuten arvata saattaa eihän tämä tarina ole kovin onnellinen, ja saattaa viedä herkemmiltä yöunet, mutta vaikuttavuudessaan se oli huippuluokkaa. Tätä tarinaa ei taatusti unohda pitkään aikaan, ja epäilenpä ettei tämän kirjan merkitys haihdu ajankaan saatossa kuten joillekin lukukokemuksille käy. Ennen kaikkea tämä oli kaivattu esimerkki siitä, miten loppu muuttaa kirjan koko tunnelman ja tekee sen tyylillä. 








Keviniin ovat (nopean silmäyksen perusteella) tutustuneet myös ainakin Maija ja Salla.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

HYVÄN MIELEN HAASTEITA

Sain Morrelta pari ihanaa tunnustusta, kiitos!


Ensimmäistä varten piti tunnustaa itsestään seitsemän satunnaista asiaa. 

1. Sain juuri uuden osan kirjahyllyyni ja kirjat ovat kerrankin hyvässä järjestyksessä. Muttamutta... nyt kirjakokoelmani näyttää säälittävän pieneltä kun se ei pursua joka raosta ja lovesta. Tarvitsen lisää kirjoja!

2. Hiiteen vanhanaikaiset levottomat jalat - minulla on ainakin levottomat kädet -syndrooma. Kokoajan pitää olla käsille jotain tekemistä tai alan pureskella kynsiä tai jotain vastaavaa. Käsityöt etenee tämän takia aika nopeaan.

3. Olen sosiaalinen ihminen, mutta pimahdan, jos en saa omaa aikaa.

4. Olen ylpeä siitä, että olen saanut viherkasvini pysymään elossa kohta jo kaksi vuotta ja ne näyttävät edelleen hyvinvoivilta! Aiemmin en saanut edes kaktusta pysymään hengissä.

5. Tykkäisin leipoa joskus, mutta minulla on vain sellainen miniuuni, johon ei mahdu esim. kakku- tai piirakkavuoka. Muuten se on kyllä loistava kapine.

6. Olen mekkoihminen, en ole käyttänyt housuja varmaan kolmeen vuoteen, jos ei lasketa toppa-/core-/lökärihousuja. 

7. Olen aina joka paikassa liian aikaisin. Jos yritän lähteä vähän myöhemmin kuin yleensä, laukkaan sellaista vauhtia että olen jokatapauksessa perillä liian ajoissa.

Hyvän mielen haasteessa taas tuli paljastaa kymmenen itseä ilahduttavaa asiaa.

1. Aurinko ja valo. 
Olen aina synkällä ilmalla vähän siipi maassa ja kirkkaalla ilmalla taas pursuan energiaa. Kimalteleva valo tekee myös maailman puolet kauniimmaksi. 

2. Kuuma kylpy.
Varsinkin pitkän päivän jälkeen.

3. Kahvin tuoksu.
Siis se tuoksu. Ei kahvi edes maistu niin hyvältä, mutta se tuoksu on ihana.

4. Kynttilöiden polttaminen.
Talvella. Kesällä. Päivällä. Illalla.

5. Pitkään nukkuminen.
Aamut jolloin ei ole kiire minnekään.

6. Mukavat postit.
Varsinkin kaikki yllätykset, kivat kortit tai kirjeet, postin saapumisilmoitukset ja tietenkin kaikki kirjat.

7. Pitkään kesken olleiden asioiden valmiiksi saaminen.
Ja näitä on paljon.

8. Lukeminen. 
Yllättävä fakta.

9. Itsensä hukkaaminen.
Siis tarkoituksella. Se, että lähtee kävelemään ja löytää itsensä jostain eikä tiedä missä on. Turussa tämä toimii hyvin kun sieltä hukastakin pääsee pahimmassa tapauksessa bussilla pois. 

10. Sade.
Silloin kun on saappaat ja sateenvarjo mukana. Tai kesäsade silloin kun ei haittaa jos kastuu.

En ole ihan selvillä kuka nämä on jo tehnyt ja kuka ei, mutta haastan rakkaat lukupiirikollegani Annin, Riinan, Sannan ja Tuulian.

torstai 1. maaliskuuta 2012

HELMIKUUN HEKUMOINTI

Helmikuukin sitten hupeni, karkaupäivineen kaikkineen. Kuukauden lukulista on minulle aika epätyypillinen, nimittäin vajaa puolet siitä on luettu englannin kielellä ja muutenkin edustaa scifiä/fantasiaa, mitä luen harvemmin. Ja pahnanpohjimmaisena vielä tuo elämäni ensimmäinen kauhu-genren kirja.

Kotimaisten kirjojen pieni osuus taas on minulle erittäinkin tyypillistä, mutta ei haluttua. Pitäisi taas yrittää kääntää kotimaisten ja unlkomaisten kirjojen suhde lähemmäs toisiaan. Ensi kuussa on onneksi tulossa helpotusta kun vuoron saavat parhaillaa kesken oleva Lintusen Sydänraja sekä odotettu Vilénin Pohjan akka.

Charlaine Harris: Dead Reckoning
Torey Hayden: Viattomat
Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Anne Swärd: Kesällä kerran
Henning Mankell: Likainen enkeli
Suzanne Collins: Hunger Games
Suzanne Collins:  Catching Fire
Suzanne Collins: Mockingjay
John Ajvide Linqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Täytyy vielä lopuksi jakaa kanssanne muutama hakusana, jolla ihmiset ovat blogiini päätyneet. Tällä kertaa minulle tuli todella aikuismainen ja kypsä olo kun luin niitä. Minua voikin luonnehtia sanoilla "pieni ihminen", joka kirjoittaa tänne ilmeisen "hassuja tekstejä".