Jane & Anna Campion:
Holy smoke - Pyhässä pilvessä
Englanninkielinen alkuteos: Holy smoke
Suomennos: Marja Alopaeus
Gummerus, 2000
274 sivua
Päähenkilö on nuori australialaistyttö Ruth, joka hurahtaa
Intian-matkallaan Baba-nimiseen guruun. Äiti hakee hänet takaisin kotiin
ja yhdessä perhe sulkee hänet amerikkalaisen ”uskontojen uhreihin”
erikoistuneen terapeutin, P. J. Waltersin, käsittelyyn. Alkaa Ruthin ja
P. J.: n välinen eroottinen ja henkinen taistelu, joka on viedä heiltä
järjen ja hengen. Ruth on hyvin kaunis ja hyvin nuori, ja pian hän on
pyörittänyt vanhemman miehen pikkusormensa ympärille. Hän leikittelee
viattomasti naisellisuudellaan eikä tajua satuttavansa vanhempaa ja
hauraampaa miestä. Kolmen päivän aikana koettu suhde ja tunteiden koko
skaala jäävät merkittäväksi osaksi molempien elämää.
Tämä kulkeutui lukupinooni eräänä iltapäivänä Porissa, kun piipahdin kirjojen vaihtotapahtumassa paikallisessa kauppakeskuksessa. Toin vaihtoon neljä kirjaa ja valmistauduin viemään neljä niin ikään mukaani, mutta kuulemma kirjoja oli tullut enemmän kuin kukaan odotti ja he olivat hukkumaisillaan niihin, joten sain kehoituksen ottaa niin monta kuin ikinä löytäisin. Ja löytyihän niitä. Selkäni ilmaisi vastalauseensa reppuni syötyä kymmenennen kirjansa, joten sen jälkeen oli pakko lopettaa. Saalis oli aika huikea, mm. pari viime vuoden finlandiaehdokasta, Kjell Westötä, Jane Austenia... ja kaikki uudenveroisia! Tällaisia tapahtumia lisää ja myös Turkuun kiitos.
Holy smoke oli kiinnostava kirja lukea, koska minulla ei ollut mitään ennakkokäsityksiä. En ollut lukenut siitä yhtään kommenttia tai arvostelua, totta puhuen en ollut edes kuullut siitä. Harvoin sitä lukee nykyään kirjaa, josta ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä.
Aihe oli minulle lähellä sydäntä opiskelujen takia ja muutenkin minua on aina kiinnostanut tiettyjen itämaisten uskontojen/kulttien imaisuvoima, joka yleensä kulminoituu liikken perustajan ja johtohahmon ympärille. Ehkä suurin syy on se, että ne tarjoavat erilaista rauhaa ja hyvää oloa, erilaisia vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Erityisesti nuorten, vielää itseään etsivien on kai helppoa tarttua tällaisiin eksoottisiin elämänkuviin. Juuri sellaisten kuin Ruth, nuori ja kaunis australialaistyttö, joka hurahtaa intianmatkallaan baban johtamaan kulttiin. Ruthin perhe ei sulata tytön äkillistä kääntymystä vaan päättää kääntää tämän pään. Avuksi hankitaan uskontoon hurahtaneiden auttaja, asiantuntija P.J.
Näiden kahden yhteiset päivät eivät ala helposti. Ruth on päättäväinen, ja on päättänyt pitää omat mielipiteensä painostuksesta huolimatta. Aluksi Ruth tuntee vihaa ja P.J turhautumista, mutta vahvoissa kielteisissä tunteissa on aina avain johonkin muuhun. Kun kumpikin ponnistelee päästäkseen niskan päälle, aseeksi nousee myös oma seksuaalisuus, varsinkin kun P.J haluaa riisua tytöltä yhden tämän uskonnollisen vakaumuksen symbolin, sarin.
Tarina on kiehtova ja jännittävä, rakastin kahden päähenkilön välisiä hetkiä, jotka tuodaan esiin vuorotellen molempien silmien kaitta. Kahden erilaisen ihmisen tavat nähdä maailma poikkeavat toisistaan todella paljon, ja he tulkitsevat tilanteet aivan eri tavoin. Kun jompikumpi yrittää tulkita toista, asia saattaa olla juuri päinvastoin kuin hän kuvittelee.
Asia, josta en ollut niin innoissani, oli Ruthin perhe, joka välillä puuttuu tapahtumien kulkuun. Tämä villi ihmismassa muistuttaa pikemminkin Perhe on painajainen -elokuvaa kuin rakastavia läheisiä. Pieni annos hulluutta olisi ollut ihan virkustävääkin, mutta tämä meni yli, ja paljon. Toisaalta se kyllä selittää tytön halun lähteä etsimään rauhaa ja itseään Intian ihmisvilinästä.
Jos mielessään leikkaa isottelevat perheihmiset pois, kirja on kiinnostava ihmiskuvaus, inspiroiva ja erilainen. Ruthin naiiviin maailmaan on helppo samaistua ja P.J:n ponnistelut omassa näkemyksessään kiinni pysymisessä ja pidemmän korren vetämisessä ovat myös tutun tuntuisia. Kaikenkaikkiaan Holy smoke oli mielenkiintoinen lukukokemus, joka jää omalaatuisuutensa vuoksi mieleen pitkäksi aikaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gummerus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gummerus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 25. kesäkuuta 2013
torstai 31. toukokuuta 2012
SYKSYN SYKÄHDYTTÄVIMMÄT UUTUUSKIRJAT
Otin pienen varaslähdön syksyyn tutkimalla kustantamoiden syyskatalogeja. Aikamoisia herkkupaloja sieltä on tulossa, vai mitä mieltä olette? Minulle ainakin tuli sellainen lapsi karkkikaupassa -fiilis; mä haluan tän tän, tän, tän, tuon, sen, tän, ton...
Ongelma on lähinnä runsaudenpula, missä ihmeen välissä nämä kaikki ehtii lukea?
ATENA
Mia Vänskä: Musta kuu (syyskuu)
"Musta kuu on vahvatunnelmainen ja aistillinen kertomus ihmismielen pimeästä puolesta, syyllisyydestä ja vastuusta. Muinaiset myytit ja jännitys punoutuvat yhteen maagiseksi taikapiiriksi."
Paul Torday: Tyttö tummasta taulusta (elokuu)
"Michael unohtuu katsomaan pientä taulua, jossa näyttää olevan vihreäpukuinen nuori nainen. Maalaus jää vaivaamaan Michaelia, mutta kun hän palaa katsomaan sitä, taulussa onkin naisen sijaan vain epämääräinen tahra."
BAZAR
Tatiana de Rosnay: Mokka
"Psykologinen romaani, josta ei puutu jännitystä eikä juonittelua. Romaanissa kohtaavat niin viiltävä kipu kuin menneisyyden kultaiset muistot ja pienet, puhtaat onnen hetket."
Kim Edwards: Unien järvi
"Hän maalaa intensiivisin vedoin paitsi voimakkaan perhetarinan myös kertomuksen menetetyistä ja löydetyistä rakkauksista."
GUMMERUS
Paula Havaste: Yhden toivon tie (heinäkuu)
"Tarina sokeasta uskosta, sisaruusrakkaudesta sekä suomalaisten naisten ikiaikaisesta sinnikkyydestä"
Jouko Heikura: Joki kaupungin alla (syyskuu)
"Näyttää 90-luvun kylmän ja säkenöivän Lontoon, jossa pelataan EM-jalkapalloa, snortataan kokaiinia ja haudataan prinsessa Diana. Median voima, valta ja petollisuus nousevat tarinan kantaviksi teemoiksi."
Petri Karra: Pakenevat unet (syyskuu)
"Kertoo ryövätystä lapsuudesta ja maailmasta joka pakottaa lapsensa aikuistumaan liian varhain."
Alice Hoffman: Punainen puutarha (syyskuu)
"Blackwellissä Massachusettsissa on puutarha, jossa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä."
Chris Cleave: Poikani ääni (syyskuu)
"”Hyvä Osama”, alkaa pojan äidin kirjoittama kirje, jollaista hän ei toivo kenenkään muun enää joutuvan kirjoittamaan."
Ernest Cline: Ready Player One - Romaani (elokuu)
"Rikas pelisuunnittelija on luonut valtavan, avoimen virtuaalitodellisuuden, jonka hän muun omaisuutensa ohella testamenttaa sille joka ratkaisee sinne kätketyt kolme arvoitusta."
Tove Alsterdal: Kadonneet (elokuu)
"Kadonneet kertoo tarinan kolmesta naisesta, joiden elämä järkkyy raa’asti, kolmesta polusta, jotka tulevat risteämään siellä, minne lain käsi ei ylety."
INTO
Saara Henriksson: Linnunpaino (lokakuu)
"Linnunpaino kertoo tanssijan valinnoista, miehen ja naisen rooleista,
rakkaudesta ja vähän pakkomielteestäkin."
Andrea Levy: Pitkä laulu (lokakuu)
"Romaani on monivivahteinen ja kipeä teos rasismista ja orjuudesta.
Vallan vivahteet, kiertotiet ja korruptio ovat kirjan tärkeimpiä teemoja."
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua (marraskuu)
"Kirja on kaunokirjallinen kuvaus etsinnästä ja usean samanaikaisen
totuuden merkityksestä"
Ongelma on lähinnä runsaudenpula, missä ihmeen välissä nämä kaikki ehtii lukea?
![]() |
| Charles E. Perugin: Girl Reading |
ATENA
Mia Vänskä: Musta kuu (syyskuu)
"Musta kuu on vahvatunnelmainen ja aistillinen kertomus ihmismielen pimeästä puolesta, syyllisyydestä ja vastuusta. Muinaiset myytit ja jännitys punoutuvat yhteen maagiseksi taikapiiriksi."
Paul Torday: Tyttö tummasta taulusta (elokuu)
"Michael unohtuu katsomaan pientä taulua, jossa näyttää olevan vihreäpukuinen nuori nainen. Maalaus jää vaivaamaan Michaelia, mutta kun hän palaa katsomaan sitä, taulussa onkin naisen sijaan vain epämääräinen tahra."
BAZAR
Tatiana de Rosnay: Mokka
"Psykologinen romaani, josta ei puutu jännitystä eikä juonittelua. Romaanissa kohtaavat niin viiltävä kipu kuin menneisyyden kultaiset muistot ja pienet, puhtaat onnen hetket."
Kim Edwards: Unien järvi
"Hän maalaa intensiivisin vedoin paitsi voimakkaan perhetarinan myös kertomuksen menetetyistä ja löydetyistä rakkauksista."
GUMMERUS
Paula Havaste: Yhden toivon tie (heinäkuu)
"Tarina sokeasta uskosta, sisaruusrakkaudesta sekä suomalaisten naisten ikiaikaisesta sinnikkyydestä"
Jouko Heikura: Joki kaupungin alla (syyskuu)
"Näyttää 90-luvun kylmän ja säkenöivän Lontoon, jossa pelataan EM-jalkapalloa, snortataan kokaiinia ja haudataan prinsessa Diana. Median voima, valta ja petollisuus nousevat tarinan kantaviksi teemoiksi."
Petri Karra: Pakenevat unet (syyskuu)
"Kertoo ryövätystä lapsuudesta ja maailmasta joka pakottaa lapsensa aikuistumaan liian varhain."
Alice Hoffman: Punainen puutarha (syyskuu)
"Blackwellissä Massachusettsissa on puutarha, jossa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä."
Chris Cleave: Poikani ääni (syyskuu)
"”Hyvä Osama”, alkaa pojan äidin kirjoittama kirje, jollaista hän ei toivo kenenkään muun enää joutuvan kirjoittamaan."
Ernest Cline: Ready Player One - Romaani (elokuu)
"Rikas pelisuunnittelija on luonut valtavan, avoimen virtuaalitodellisuuden, jonka hän muun omaisuutensa ohella testamenttaa sille joka ratkaisee sinne kätketyt kolme arvoitusta."
Tove Alsterdal: Kadonneet (elokuu)
"Kadonneet kertoo tarinan kolmesta naisesta, joiden elämä järkkyy raa’asti, kolmesta polusta, jotka tulevat risteämään siellä, minne lain käsi ei ylety."
INTO
Saara Henriksson: Linnunpaino (lokakuu)
"Linnunpaino kertoo tanssijan valinnoista, miehen ja naisen rooleista,
rakkaudesta ja vähän pakkomielteestäkin."
Andrea Levy: Pitkä laulu (lokakuu)
"Romaani on monivivahteinen ja kipeä teos rasismista ja orjuudesta.
Vallan vivahteet, kiertotiet ja korruptio ovat kirjan tärkeimpiä teemoja."
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua (marraskuu)
"Kirja on kaunokirjallinen kuvaus etsinnästä ja usean samanaikaisen
totuuden merkityksestä"
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (elokuu)
"Vanhempien erosta, lapsen sairaudesta ja Normandian maihinnoususta."
Pelle Miljoona: Puerto Galera (syyskuu)
"Puerto Galera on vaellustarina, se on selviytymistarina, kertomus oikeasta ja väärästä."
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (elokuu)
"Romaani ihmisen valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, soputumisesta ja sopeutumattomuudesta, maassa jonka kohtalo on joutua miehittäjien armoille."
Chuck Palahniuk: Kirottu (elokuu)
"Madison kuolee olosuhteissa, jotka jäävät epäselviksi hänelle itselleenkin - ja herää helvetistä."
MINERVA
L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (syyskuu)
"Yhdessä hauskimmista romaaneistaan Montgomery kuvaa mestarillisesti sitä, miten ihmissuhteiden monimutkainen verkko menee yhä pahemmin solmuun keskinäisen kilpailun ja juonittelujen pyörteessä."
John Finnemore: Robin Hood (lokakuu)
"Uusi suomenkielinen käännös John Finnemoren klassikosta tuo kaikkien aikojen seikkailukirjan taas lukijoitten ulottuville."
Sharon Osbourne: Kosto (lokakuu)
"Kaksi sisarta. Yksi unelma. Voittaja vie kaiken"
Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen tarinoita (elokuu)
"Jos tapaisit kadulla nämä herttaiset vanhat rouvat hartiahuiveineen ja neulemekkoineen, et ikinä arvaisi, että he ovat työskennelleet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella jo puoli vuosisataa."
MURUJA
Maija Haavisto: Makuuhaavoja (syksy)
"Aiemmin Kai opiskeli kielitiedettä, matkusteli ja haaveili stand up -koomikon urasta, mutta neurologinen sairaus vei hänet vuoteenomaksi. Sen jälkeen kaikki on pysähtynyt paikalleen."
OTAVA
Riikka Pulkkinen: Vieras (syyskuu)
"Henkeäsalpaava kertomus muukalaisuudesta, jota kannamme sisällämme."
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (kesäkuu)
"Maaginen uutuus punoo Tuulen varjon ja Enkelipelin tarinoiden säkeet uudeksi lumoavaksi arvoitukseksi."
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (elokuu)
"Koskettava ja kipeä kasvutarina osuu kulttuurien törmäystä käsittelevän keskustelun ytimeen."
Hélène Grémillon: Uskottuni (kesäkuu)
"Maailmansodan aikainen Pariisi kätkee sisälleen epätoivon ja rakkauden tekoja, jotka keriytyvät auki vuosikymmeniä myöhemmin."
Anja Snellman: Maru (lokakuu)
"Iättömyyttä hehkuva romaani erilaisuudesta ja elämänilosta, ylistyslaulu satujen ja tarinoiden parantavalle voimalle."
David Nicholls: Kaikki peliin (kesäkuu)
"Työläisperheen eliittiyliopistoon ponnistavan pojan lämminhenkinen kasvutarina."
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (syyskuu)
"Hurja perhetarina ahneista vanhemmista ja häiriintyneistä mielistä."
SILTALA
Herman Koch: Illallinen (kesäkuu)
"Neljä ihmistä. Yksi illallinen. Päätös, joka muuttaa kaiken."
Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät (lokakuu)
"Kertoo sivulauseissa tärkeitä ja teräväpiirteisiä totuuksia järjestelmästä, joka aatteen palon hiivuttua on muuttunut tyhjäksi kulissiksi ja pysyy pystyssä vain silkkaan ahneuteen ja raakaan väkivaltaan turvautuen."
Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé (syyskuu)
"Lapset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa eikä kasvattaminen ole helppoa missään. Mistä siis johtuu, että ranskalainen äiti saa siemailla rauhassa kahviaan lasten leikkiessä keskenään, kun taas yhdysvaltalaisen äidin kaikki aika kuluu hiekkalaatikkonahinoiden selvittelyyn?"
TAMMI
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa (syyskuu)¨
"Vangitseva romaani monessa maassa eläneestä arvoituksellisesta isoisästä."
Jari Järvelä: Parempi maailma (elokuu)
"Rohkea ja räävitön romaani rasismista ja yrityksestä muuttaa maailmaa."
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa (syyskuu)
"Todellisuuden rajoja venyttävä, omaperäinen ja kiehtova lukuromaani --uppoaa yhä syvemmälle unien maailmaan - vai onko kyse enää unista?"
Eduardo Mendoza: Kissatappelu (heinäkuu)
"Taideväärennökset, falangistien juonittelut, intohimoiset espanjattaret ja seikkailut öisen Madridin kujilla."
Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala (syyskuu)
"Miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille?"
WSOY
Katja Kaukonen: Vihkivedet (elokuu)
"Antaa äänen vanhojen valokuvien hiljaisille pojille, hupakkomaisten siskojen ja vahvojen tätien varjostamille naisille."
Taina Latvala: Välimatka (elokuu)
"Nautinnollinen romaani, jossa eteläpohjalainen murre saa leveyden johon se ei ole aikoihin joutunut."
Linn Ullman: Aarteemme kallis (lokakuu)
"Jännittävä, pikimusta ja humoristinen romaani, joka etenee vaivatta mutta sattuu."
Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär (syyskuu)
"Vauhdikas sukellus unkarilaisten kansallisiin kipupisteisiin."
Majgull Axelsson: Kuparienkeli (lokakuu)
"Rikkinäisistä, epätäydellisistä ihmisistä, jotka kamppailevat ymmärtääkseen itseään ja vanhempiaan, tulee lukijan ystäviä."
Esa Salminen - Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen (syyskuu)
"Runollinen romaani tutkii, mikä saa ihmisen punomaan itsestään uutta tarinaa."
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
"MAAILMA TEKEE SAMAA KUIN SE AINA TEKEE, ESITTÄÄ ITSEÄÄN ITSELLEEN."
Englanninkielinen alkuteos:
By Nightfall (2010)
Suomennos: Laura Jänisniemi
By Nightfall (2010)
Suomennos: Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011
300 sivua
Tämän arvioinnin kohdalla onnituin taas kehittämään kauheat paineet; niin monet ovat tämän lukeneet ja kirjoittaneet toinen toistaan hienompia tekstejä. Avasin monta kertaa bloggerin tekstiruudun, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Nyt päätin antaa piutpaut omalle perfektionismilleni ja kirjoittaa ihan spontaanisti ajatus-runoilu-piirustelu-suttujuttu -vihkooni, joka kulkee aina mukana, ja naputella sen myöhemmin koneelle. Tavallisen tylsä bussimatka kuli kirjoittamisen parissa oikein rattoisasti.
Nyt kun lähdin tätä ajatustenlentoperiaatteella kirjoittamaan, aloitan siitä piirteestä, joka minuun eniten kirjassa vetosi; Mizzystä. Tuossa henkilöhahmossa on jotain tavattoman kiehtovaa. Häneessä on salaperäistä vetovoimaa, sopivasti vaarallisuutta ja annos epävarmuuden tuomaa herkkyyttä. Oikeassa elämässä en kai koskaan ihastuisi huumeisiin elämänsä sotkeneeseen mieheen, mutta kirjallisuudessa on turvallista ihastua kehen tahtoo. Mizzyn ansiosta eläydyin paremmin myös varsinaisen päähenkilön, Peterin, rooliin. Keski-ikäiseen, naimisissa olevaan mieheen olisi kenties ollut vaikea samaistua ellei olisi hänen kanssaan muutamasta olennaisesta asiasta samaa mieltä.
Pelkät hahmot olisivat tuskin nousseet näin kiinnostaviksi ilman Cunninghamin kirjallista lahjakkuutta. Koska Tunnit on onnistunut välttelemään minua jo pidemmän aikaa olemalla aina lainassa, tämä oli ensimmäinen Cunninghamini ja sain aloittaa ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Olen siitä iloinen, sillä kaikista kuulemistani kehuista huolimatta teksti yllätti minut positiivisesti. En oikein tiedä millaiseksi olin herran kirjoitustyylin kuvitellut, mutta jokatapauksessa mielsin sen jotenkin perinteisemmäksi, vähemmän lennokkaaksi. Siispä kirja oli kuin raikas tuulahdus, joka puhalsi ihmeelliset ennakko-odotukseni nurin.
Pidin myös siitä, että upean inspiraatiorikkaan tekstitason vastapainona tarina oli perusperiaatteeltaan todella yksinkertainen. En nähnyt siinä vain pinnalle pulpahtanutta tutkiskelua seksuaalisesta suuntaumisesta ja itsensä etsinnästä, vaan myös kiintoisia mietteitä siitä miten oma menneisyys ja sen henkilöt vaikuttavat nykyhetken ihmissuhteisiin, samoin kuin kysymyksen siitä eikö ihminen lopulta ihastukin toiseen ihmiseen ihmisenä eikä tämän sukupuoleen.
Myös tarinan miljöö oli minulle omiaan, olisin varmasti kiinnostunut taideyhteisöön sijoittuvasta kirjasta vaikka se kertoisi ihan mistä vain.
Ilta on joskus tullut myös Inalle, Karoliinalle, Katjalle, Linnealle, Päkälle, Sannalle, Susalle, Tessalle ja Tuulialle.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
"EHKÄ OLI OLEMASSA TIE TAKAISIN."
John Ajvide Linqvist:
Kuinka kuolleita käsitellään
Ruotsinkielinen alkuteos:
Hanteringen av odöda (2005)
Suomennos: Jaana Nikula
Gummerus, 2010
398 sivua
Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi - kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa.
Pian. Tapahtuu. Jotain.
Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittaja Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet
ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleet nousevat myös haudoistaan.
ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleet nousevat myös haudoistaan.
Tiedemiesten yrittäessä selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä ja viranomaisten ryhtyessä yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien
omaisten rauhoittamiseksi vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.
omaisten rauhoittamiseksi vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.
Viimekertaisen lukupiirikeskustelumme jälkeen päätimme valita seuraavaksi kirjan, josta varmasti syntyy keskustelua. Keskustelimmehan me viimeksikin ummet ja lammet, mutta emme kirjasta. Tästä kirjasta keskestelua kuitenkin syntyi, joten siinä suhteessa valintamme oli sangen onnistunut.
Kirjan hankkimisessa oli omat kommelluksensa. Porin kirjastossa kirja oli listattu kauhuksi, ja meni pieni tovi ennen kuin löysin erillisen kauhu/jännityshyllyn. Sen löydyttyä etsin L-kirjaimen kohdalta monta kertaa ennen kuin marssin ärsyyntyneenä tiskille kysymään miksei kirjaa löydy hyllystä, vaikka niitä pitäisi olla siellä jopa kaksi. "Eikun se on aakkostettu AJV:n mukaan." Ahaa, siis se Ajvide onkin sukunimi eikä toinen etunimi. Hups!
Koska olen kauhujutuille herkkä ja muutenkin huono saamaan unenpäästä kiinni illalla, päätin että luen tätä kirjaa vain päivällä kun on valoisaa. Ihan alun "mitä tässä tuleekaan tapahtumaan" -jännityksen jälkeen kirjassa ei kuitenkaan lopulta ollut mitään pelottavaa. Olin oikeastaan vähän pettynyt. Jos minä kerran kauhujutun kuultuani pomppaan ensimmäisestäkin rasahduksesta puoli metriä ilmaan enkä pitänyt tätä pelottavana, miten siihen suhtautuvat lajityyppiin paremmin tutustuneet lukijat?
Pelon sijasta vallitseva tunne oli jonkinlainen inho, ällötys. Jos kuukauden haudassaan maannut nousee ylös ja hänen ulkomuotoaan kuvaillaan tarkasti, ei muille tunteille ole oikein sijaa. Ja kun nousseita ei ollut yksi vaan satoja, kertokaamme kaikki puistatukset tuolla summalla.
Inhosta huolimatta kirja oli jollain tavoin kiinnostava. Siinä oli idea, jonka kehittely on kuitenkin jäänyt puolitiehen. Etenkin loppu oli pettymys. Kun eri hahmojen tiet kohtasivat ennen loppua, odotin jonkinlaista loppuhuipennusta, kliimaksia, joka kokoaisi kaiken yhteen ja pelastaisi kirjan. Sitä ei tullut, ja oikeastaan kaikki kysymykset jäivät vaille vastauksia.
Kirjailija kyllä kirjoittaa hyvin, mutta tuntui kuin tapahtumia olisi katsellut kaukaa. Hahmot jäivät etäisiksi eikä heihin kiintynyt. Tässä vaiheessa täytyy myöntää, ettei tämä ollut minun tyyliseni kirja, vaikka se sinällään ihan hyvä olikin.
Lukupiirissämme keskustelua tosiaan riitti - ja loputtomia kysymyksiä, joihin emme yhdessä pohtiessammekaan löytäneet vastauksia.
Mitä ne toukat oli? Mikä se koukkusorminen tyyppi oli? Miksi se tuli hakemaan Eliastakin, eikö se ollut Evan mielikuvitusta? Miksi se äiti ja sen kuolleita herännyt lapsi luki toistensa ajatuksia, mutta muut ei pystynyt siihen? Eikö kuolleet kuitenkin aistinut elävien pahantahtoiset ajatukset? Miksi juuri alle kaksi kuukautta kuolleena olleet nousivat, oliko siinä joku maaginen raja? Miksi vain Tukholmassa, mites Tukholman ulkopuolinen maaseutu, kulkiko jossain joku rajalinja? Miksi niiden sielut jäi ruumiisiin, oliko kauemmin kuolleina olleiden sielut sitten jo lähteneet? Mistä se sähköpurkaus tuli, minne se meni ja miksi? Mitä lopussa tapahtui, lähtikö niiden muidenkin sielut vaan pois? Miten uskonto liittyi tähän kaikkeen, kun kuitenkin uskonnon kautta niille sieluille annettiin lupa lähteä?
tunnisteet
Gummerus,
lukupiiri,
ulkomainen kaunokirjallisuus
tiistai 31. tammikuuta 2012
KUN GRANAATTIOMENA KERRAN HALKEAA JA KAIKKI SIEMENET LEVIÄVÄT ERI ILMANSUUNTIIN, SITÄ EI VOI ENÄÄ KOOTA KASAAN."
Englanninkielinen alkuteos:
The Bastard of Istanbul (2007)
The Bastard of Istanbul (2007)
Suomennos: Maria Erämaja
Gummerus, 2012
495 sivua
Istanbulilainen Asya Kazanci rakastaa Johnny Cashia ja ranskalaisia eksistentialisteja. Samassa talossa Asyan kanssa asuvat hänen äitinsä, isoäitinsä ja tätinsä - kaikki vahvoja naisia, joilla on oma tarinansa kerrottavanaan. Miehiä talossa ei näy: heitä vaivaa sukukirous, jonka takia he eivät elä juuri neljääkymmentä ikävuotta vanhemmiksi. Suvun ainoa elossaoleva mies on paennut kirousta Amerikkaan.
Kun Asyan amerikkalais-armenialainen serkku saapuu vierailulle, Turkin ja Armenian nykyisyys ja menneisyys törmäävät voimalla yhteen. Kauan sitten unohdetut sukutarinat muistuttavat olemassaolostaan ja siitä, kuinka vaikeaa on elää menneisyyden kanssa, tai toisaalta siitä mitään tietämättä.
Odotin tätä kirjaa innolla, koska olin lukenut monia kehuvia arvioita. Minulla on edelleen Rakkauden aikakirja lukematta, joten oli mielenkiintoista tutustua Shafakin kirjoitustyyliin ihan puhtaalta pöydältä.
Kirottu istambul oli lopulta juuri sellainen suurten ja moninaisten tunteiden tarina, jota odotinkin. Se on mielenkiintoinen kokoelma erilaisten ääripäiden kohtaamisia. Päällimmäiseksi nousee turkkilaisten ja armenialaisten poliittisesti tulenarka suhde sekä tapahtuneen kansanmurhan myöntäminen tai kieltäminen. Kazancin suvun kirous nostaa esille myös miesten ja naisten väliset voimasuhteet sekä erilaiset suhtautumistavat omiin juuriinsa.
Alussa olin hieman huolissani tarinan hajanaisuudesta, kun henkilöitä tuntui olevan niin paljon ja vielä eri puolilla maailmaa. Kun lopulta selvisi, että alkukappaleiden Zeliha ja Rose olivatkin pääosatyttöjen äitejä, loksahti kaikki paikalleen. Siitä lähtien ainoastaan nautin kirjailijan taidosta sitoa monien ihmisten tarina yhdeksi suureksi kudelmaksi, jonka jokaisella osalla on merkitys.
Hahmot olivat todella elävän tuntuisia, eikä persoonaa jäänyt puuttumaan. Yksikään ei ollut väkisinväännetyn oloinen, vaan kaikilla oli oma merkityksensä tarinassa. Varsinkin perheen naishahmojen uskonmattoman tarkkaan laaditut persoonallisuuspiirteet kaikkine tapoineen ja ulkoisine seikkoineen tekivät suuren vaikutuksen.
Kirjailija käyttää oivaltavasti huumoria myös hahmoja nimetessään. Parhaimmistoon kuuluvat Cafe Kunderan vakiojoukko; Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja, Kaappihomo kolumnisti, Tuurijuoppo pilapiirtäjä ja Poikkeuksellisen lahjaton runoilija. Myös muiden yksittäisten asioiden kuvailussa on käytetty mielikuvituksellisia sanamuotoja. Armanoushkaan ei ole vain tavallinen lukutoukka, vaan hänellä bibliofiilin taipumus.
Istanbuliin ovat sukeltaneet myös Tuulia, Leena Lumi ja Mari A.
MAAILMANVALLOITUS: Turkki
tunnisteet
Gummerus,
maailmanvalloitus,
ulkomainen kaunokirjallisuus
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
"KATSELEN ULOS, TUNNEN ÄKILLISTÄ RIEMUA SIITÄ, ETTÄ ON PÄIVÄ, UUSI JA VALOISA."
Ida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus, 2011
377 sivua
Isä on poissa ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.
Ida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.Tätä olen pitkään käsiini yrittänyt saada ja nyt vihdoin tärppäsi. Silloin vielä spekuloitiin Rauman mahdollisesta finlandiaehdokkuudesta ja nyt kirjan luettua täytyy myöntää että ihmettelen; kyllä tämä sinnen listalle kuuluisi.
Katoamisten kirja on hieno itsensä löytämisestä ja kadottamisesta. Eihän itseään voi löytää uudestaan myöntämättä, että on hukassa. Taustalla vaikea äiti-lapsi-suhde, isän katoaminen ja lapsuuden ensi-ihastumisen jättämät traumat. Koko lapsuusmaisema traumatisoituu eikä muutto uuteen kaupunkiinkaan tuo helpotusta, koska olo tuntuu niin irralliselta. Opiskelupaikan pääsykoe jäi käymättä, ja uutta paikkaansa maailmassa on vaikea löytää.
Päähenkilöön on helppo samaistua. Haavoittuvainen, itseään etsivä nuori nainen, jonka maalauksista on kadonnut nykyisyys ja sielu, niissä näkyvät vain entisen elämän kasvot. Isä on kadonnut, äiti on kadottanut nykyisen itsensä, vanhainkodin vanhukset menettävät oman itsensä ja katoavat vanhuutensa alle. Miksi sitä itsekään jaksaisi pitää kiinni nykyisestä, kun kaikki muu on jo kadonnut?
Iida Rauma kirjoittaa erittäin kypsästi ja raikkaasti, varsinkin nuoreksi esikoiskirjailijaksi. Alussa ehkä joidenkin erit. seksiin liittyvien kohtien räikeä sanallinen suorasukaisuus hieman särähti silmiin, mutta kyllä se istuu kokonaisuuteen. Täytyi vain päästä irti ajatuksesta, ettei tässä nyt olla lukemassa vanhaa klassikkoteosta, joissa kierrellään, kaarrellaan ja keksitään kaikelle pehmentäviä kiertoilmauksia. Tällaista on nykykirjallisuus. Ja hienoa sellaista.
Kirja muodostaa hienon kokonaisuuden, jota ei malttaisi laskea käsistään. Vasta viimeisten sanojen jälkeen oikeastaan pysähdyin ajattelemaan, ja sen jälkeen ajatuksia riittikin oikein urakalla. Täytyy myöntää, että odotan innoissani Rauman seuraavaa teosta, tässä on varteenotettava lupaus Suomen kirjalliselle tulevaisuudelle.
tunnisteet
esikoisteos,
Gummerus,
kotimainen kaunokirjallisuus
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
"EI TÄSSÄ OLE KYSE HUUMEISTA, TÄSSÄ ON KYSE ELÄMÄSTÄ."
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Gummerus, 2011
497 sivua
Marko Kilven kolmannessa romaanissa seurataan lähietäisyydeltä poliisin taistelua mutkistuvaa huumekauppaa vastaan. Vanhempi konstaapeli Olli Repo joutuu omapäisen, kokeneen huumepoliisin kumppaniksi. Elias Kaski käyttää kovin epämuodollisia metodeja, eikä hankauksilta vältytä.
Poliisien rinnalla seurataan huumekaupan kuningattaren tarinaa. Pike synnyttää vankilassa pojan ja haluaa vapauduttuaan tavallisen arjen. Hän joutuu opettelemaan kaiken kaupassakäynnistä lähtien. Sopeutuminen on vaikeaa, kun poliisi ja vanhat kaverit hengittävät niskaan. Eikä hän pääse pakoon pojan isää, Lallia, joka on kuin itse paholainen.
Tämä oli ensimmäinen kirjastonappaus sen jälkeen kun tajusin, että ainoastaan noin viidennes tänä vuonna lukemistani kirjoista on kotimaisia. Siispä heti nostamaan tuota kotimaisuuskerrointa! Onneksi finlandiaehdokkaat ja muut kotimaiset uutuudet tarjosivat auttavan käden.
Voisin todeta etten ole varsinainen dekkari-ihminen. Asia ei kiikasta kuitenkaan itse lajityypistä, vaan siitä että hyviä jännityskirjoja on vaikea löytää. Minun silmissäni ovat lähinnä kunnostautuneet ruotsalaiset dekkaristit, kaksikko Larsson (Åsa Larsson ja Stieg Larsson). Haluaisinkin mielelläni löytää lisää niidentasoisia jännäreitä lukemistooni. Marko Kilpi pääsi aika lähelle, mutta ei vielä aivan maaliin asti.
Huumeet ovat sinänsä yksi kiinnostavimmista jännäriaiheista, koska niillä on niin arvaamaton luonne. Ja luonnollinen vastatoimija huumeille ovat tietenkin poliisit. Pelkäksi poliisien kautta seurattavaksi salapoliisintyöksi kirja ei mene, vaan saamme kiinnostavaa näkökulmaa myös huumekaupan keskuksesta.
Kirjan henkilöhahmoilla on todella oma luonne ja persoonansa, mikä kuljettaa draaman kaarta pidemmälle kuin pelkät tapahtumat. Erikoisen mielenkiintoista Piken pyristely irti entisestä elämästään. Pelkkä ulos meneminen ja lapsen vieminen leikkipuistoon on työn takana kun jokainen vastaantulija tuntuu näkevän hänen synkimmätkin salaisuutensa. Entä miten onnistuu kaupassa käyminen kun ei tarvitsekaan enää pelätä vartijoita. Myös Eliaksen kovan ulkokuoren mureneminen oli kiintoisaa seurattavaa.
Itse loppuratkaisu ei ollut ihan niin yllättävä kuin se voisi olla, mutta toisaalta se lopetti kirjan nasevalla tavalla jaarittelematta, jättäen kaikkien kohtalot auki.
Kaikenkaikkiaan tämä oli kelpo kirja, ei mikään erikoismaininnan arvoinen, mutta kyllä kotimaisten lukemieni dekkarien parhaimmistoa. Pitäisi kyllä lukea herran vieläkin kehutumpi teos Kadotetut, joka oli vuoden 2009 finlandiaehdokkaanakin.
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
"MENETELMÄSTÄ RIIPPUMATTA YKSI ASIA ON JA PYSYY: JOKO SINÄ USKALLAT TAI SITTEN ET."
Kate Jacobs:
Pieni lankakauppa
Englanninkielinen alkuteos:
The Friday Night Knitting Club (2007)
Gummerus, 2007
621 sivua
Pehmeitä lankakeriä, puheen porinaa, puikkojen kilinää...
Kun mies jättää ja lapsi on tulossa, naisen on tartuttava oman elämänsä puikkoihin. Georgia Walker perustaa pienen lankakaupan, josta tulee kaikkien neulontaan hurahtaneiden newyorkilaisten mekka. Kaupassa alkaa kokoontua perjantai-iltaisin innostuneiden kutojien kerho. Käsityöt ja herkut vedetään kasseista, juttu lentää ja iloinen nauru raikuu.
Sitten kuvaan astuu mies menneisyydestä ja penää isän oikeuksiaan. Tytär riemastuu ja tunteet myrskyävät. Ja Georgialta putoaa puikolta silmukka jos toinenkin...
Kirjassa on ihana idea, varsinkin jos yhtään on tutustunut neulomisen maailmaan (itse kutsuisin sitä mieluummin kutomiseksi, mutta kuulen edelleen peruskoulunaikaisen käsityönopettajan äänen päässäni, joka painotti, että tuo puikkojen ja lankojen taide on nimenomaan neulomista). Pidin erityisesti neulomisen rinnastamisesta elämään., ja miten neulomismetafora oli taitavasti kiteytetty kirjan rakenteeseen. Jokaisen kappaleen alussa tiivistetään tulevan kappaleen sisältö neuletermein - kun elämässä ollaan uuden alussa, puhutaan silmukoiden luomisesta, ja jonkun päättyessä taas päättelemisestä.
Kirjassa vallitsi jotenkin herttainen tunnelma, vaikka ihmissuhderintamalla tapahtuikin kaikkea mullistavaa. Henkilöhahmot olivat lämpimänsävyisiä, ja puikkojen kilinä yhdistää nämä erilaiset ihmiset sopivaksi sekoitukseksi. Olisin ehkä pitänyt päähuomion vielä enemmän Georgian-Dakota-James (äiti-tytär-isä) -akselilla, ja ihanan supermummo Anitan suhteessa alakerran kahvilanpitäjä Martyyn. Muiden neulontakerholaisten minäkerrontapätkät olivat vähän irrallisia. Olisin halunnut mielummin tarkastella heitä Georgian silmillä. Yksinkertaistaa näkökulmaa.
Koska tämä kirja oli niin elämänmakuinen ja lämmin, en pitänyt lopun tapahtumista. Ne tuntuivat jotenkin ylitseampuvilta, liian konkreettisilta ja traagisilta tähän kirjaan. Olisin vain kaivannut tähän semmoisen perus-onnellisen lopun, ilman mitään kommenvenkkejä.
torstai 5. toukokuuta 2011
"MINKÄKÖHÄN VÄRISIKSI KASVONI MAHTOIVATKAAN MUUTTUA TUOLLA HETKELLÄ? KARNELIONPUNAISIKSI? VAI KENTIES MALVANVÄRISIKSI?"
Alyson Richman:
Van Goghin viimeinen rakkaus
Englanninkielinen alkuteos:
The Last Van Gogh (2006)
Gummerus 2008
320 sivua
Vincent Van Gogh (1853 - 1890) kuoli oman käden kautta vain 37-vuotiaana. Elämänsä viimeiset 70 päivää hän vietti tohtori Paul Gaghetin hoidossa Auvers-sur-Oisessa, lähellä Pariisia. Talo on nykyisin avoinna yleisölle.
Van Goghin viimeinen rakkaus kertoo Vincentin viimeisten kuukausien kiehtovista ja kiihkeistä vaiheista. Se on tarina nuoren, unelmien täyttämän naisen ja epätoivoisen taiteilijan traagisesta suhteesta. Romaanin kertojana toimii tohtori Gaghetin 21-vuotias tytär Marguerite, joka ahdistavien perhesalaisuuksien keskellä uskoo, että Vincentin saapuminen merkitsee uuden vaiheen alkamista hänen elämässään. Margueritesta tulee viimeistä, kiihkeää luomiskauttaan elävän taiteilijan muusa.
Van Goghin viimeinen rakkaus on huolelliseen historialliseen taustatutkimukseen perustuva kertomus, josta traagisuudestaan huolimatta kasvaa ehyt ja kaunis rakkaustarina.
Tämän nappasin joskus alennusmyyntikorista, koska taiteilijaelämänkerrat ja kaikki sellaiseen viittaavakin kiinnostaa minua suuresti. Van Gogh on yksi hienoimmista taiteilijoista maailmassa, ja erityisesti kirjan suuri totuuspohja suorastaan vaati ostamaan sen. Ja olinpa iloinen, että ostin.
Kertojana toimii hieman omituisen lääkäriperheen tytär Marguerite, joka saa elämäänsä uutta sisältöä ahdistuneen taiteilija Vincent van Goghin tullessa hänen isänsä hoidettavaksi. Hän antaa ulkopuolelta tarkasteltuna mielenkiintoisen kuvan sisäisten demoniensa piinaamasta taiteilijasta, joka herättää hänessä paljon tunteita.
Erityisesti taiteilijansydämeni tykästyi kohtiin, jossa tyttö kuvailee Vincentin maalauksia, ja sitä kuinka hän maalaa. Alyson Richman on kirjaansa varten perehtynyt oikeasti van Goghin maalauksiin, maalaustekniikkaan ja symbolismiin, ja saa ne näkymään lukijan silmien edessä. Kun kertojana toimii nuori tyttö, jolla ei ole tarkkaa tietämystä, mutta sitäkin enemmän herkkää tarkkaavaisuutta, lähtevät maalaukset melkein lentoon.
Kaikkein mielenkiintoisinta on tietää, että ihan oikeasti on ollut olemassa tyttö nimeltä Marguerite, jonka isän luona Vincent van Gogh oli hoidettavana elämänsä viimeiset viikot. Vaikka todistettavasti mitään rakkaustarinaa ei heidän välillään olisikaan tapahtunut, ei mikään toisaalta todista ettei sitä olisi voinut tapahtua. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, joten miksikä ei vaikka juuri niin kuin tämä kirja kertoo.
On myös hassua ymmärtää se, miten köyhä ja aliarvostettu van Gogh oli eläessään. Hän sai myytyä vain yhden maalauksen elämänsä aikana, eikä siitäkään varmasti suurta summaa maksettu. Mutta miettikääpäs nyt, millaisen summan yhdestä van Goghin maalauksesta joutuisi pulittamaan. Puhumattakaan hänen nauttimastaan suuresta arvostuksesta taidemaailmassa.
Jumiuduin taas perus-neljään pisteeseen.
Kertojana toimii hieman omituisen lääkäriperheen tytär Marguerite, joka saa elämäänsä uutta sisältöä ahdistuneen taiteilija Vincent van Goghin tullessa hänen isänsä hoidettavaksi. Hän antaa ulkopuolelta tarkasteltuna mielenkiintoisen kuvan sisäisten demoniensa piinaamasta taiteilijasta, joka herättää hänessä paljon tunteita.
Erityisesti taiteilijansydämeni tykästyi kohtiin, jossa tyttö kuvailee Vincentin maalauksia, ja sitä kuinka hän maalaa. Alyson Richman on kirjaansa varten perehtynyt oikeasti van Goghin maalauksiin, maalaustekniikkaan ja symbolismiin, ja saa ne näkymään lukijan silmien edessä. Kun kertojana toimii nuori tyttö, jolla ei ole tarkkaa tietämystä, mutta sitäkin enemmän herkkää tarkkaavaisuutta, lähtevät maalaukset melkein lentoon.
Kaikkein mielenkiintoisinta on tietää, että ihan oikeasti on ollut olemassa tyttö nimeltä Marguerite, jonka isän luona Vincent van Gogh oli hoidettavana elämänsä viimeiset viikot. Vaikka todistettavasti mitään rakkaustarinaa ei heidän välillään olisikaan tapahtunut, ei mikään toisaalta todista ettei sitä olisi voinut tapahtua. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, joten miksikä ei vaikka juuri niin kuin tämä kirja kertoo.
On myös hassua ymmärtää se, miten köyhä ja aliarvostettu van Gogh oli eläessään. Hän sai myytyä vain yhden maalauksen elämänsä aikana, eikä siitäkään varmasti suurta summaa maksettu. Mutta miettikääpäs nyt, millaisen summan yhdestä van Goghin maalauksesta joutuisi pulittamaan. Puhumattakaan hänen nauttimastaan suuresta arvostuksesta taidemaailmassa.
Jumiuduin taas perus-neljään pisteeseen.
torstai 10. maaliskuuta 2011
"JA HÄN TAJUSI, KUINKA PITKÄÄN AIKAAN EI OLLUT VETÄNYT KEUHKOJAAN KUNNOLLA TÄYTEEN ILMAA."
Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
Englanninkielinen alkuteos:
Let me sing you gentle songs (2005)
Gummerus, 2009
330 sivua
Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.
Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjalija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odotta, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen.
Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.
Ennen aloittamista kuvittelin tämän kirjan jotenkin raskaaksi lukea, tai pelkäsin sen olevan sitä. Mutta ei suinkaan. Pikemminkin tämä oli raikas ja puhdistava lukukokemus (kuulostan Puhdistuksen takakannelta, ja toisin kuin tämä, mielestäni Puhdistus ei ollut kovin puhdistava lukukokemus, vaan erittäin rankka).
Herttainen tarina kietoo kahden naisen kipeät tarinat hienosti nykyhetkeen, metsämansikoiden ja kesätuulien ulottuville. Tekstissä ei ole takaumia, vaan naiset kertovat menneisyytensä tarinoita toisilleen, molemmat vuorollaan. Juuri tarinan sijoittuminen pieneen kylään ja elämänmakuinen, hetkessä elävä kerronta tuovat tekstiin sen raikkaan sävyn. Vaikeat asiat eivät ehkä tunnu aivan niin vaikeita, kun ne kertoo ihmiselle, jonka kanssa jakaa sillä hetkellä melkein koko elämänsä.
Kirjan alussa molemmat naiset ovat yksinäisyytensä ja surujensa painamia, erakkoluonteisia. Hiljalleen he löytävät toisistaan kuuntelijan, sielunsisaren. On hienoa tutkia hiljalleen heidän välilleen kehittyvää ystävyyttä, luottamusta. Luottamuksen mukana aletaan jakaa omia salaisuuksia ja menneet avautuvat. Veronika löytää Astridin elämästä kadonneen inspiraationsa ja Astrid Veronikassa uuden alun.
Pidin kovasti Linda Olssonin tyylistä kirjoittaa. Tarina etenee henkäyksittäin, ei pysähdy minnekään liian pitkäksi aikaa tai ala juosta vauhdilla eteenpäin. Tähänkin vaikeaan aiheeseen hän on kutonut kauniin toiveikkuuden. Täytyy ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan.
Tuntuu, että kaikki kirjat saavat neljä tähteä, kummallista, tylsääkin? Joko nappailen hyllystä vain liian hyviä kirjoja, en osaa nähdä kirjojen kielteisiä puolia, tai olen muuten vaan jäänyt paikalleni junnaamaan. Neljä tähteä kun on vain niin helppoa antaa kirjasta, johon uppoutuu niin paljon ettei huomaa vikoja - josta pitää, mutta joka ei ihan mullista maailmaa.
Ennen aloittamista kuvittelin tämän kirjan jotenkin raskaaksi lukea, tai pelkäsin sen olevan sitä. Mutta ei suinkaan. Pikemminkin tämä oli raikas ja puhdistava lukukokemus (kuulostan Puhdistuksen takakannelta, ja toisin kuin tämä, mielestäni Puhdistus ei ollut kovin puhdistava lukukokemus, vaan erittäin rankka).
Herttainen tarina kietoo kahden naisen kipeät tarinat hienosti nykyhetkeen, metsämansikoiden ja kesätuulien ulottuville. Tekstissä ei ole takaumia, vaan naiset kertovat menneisyytensä tarinoita toisilleen, molemmat vuorollaan. Juuri tarinan sijoittuminen pieneen kylään ja elämänmakuinen, hetkessä elävä kerronta tuovat tekstiin sen raikkaan sävyn. Vaikeat asiat eivät ehkä tunnu aivan niin vaikeita, kun ne kertoo ihmiselle, jonka kanssa jakaa sillä hetkellä melkein koko elämänsä.
Kirjan alussa molemmat naiset ovat yksinäisyytensä ja surujensa painamia, erakkoluonteisia. Hiljalleen he löytävät toisistaan kuuntelijan, sielunsisaren. On hienoa tutkia hiljalleen heidän välilleen kehittyvää ystävyyttä, luottamusta. Luottamuksen mukana aletaan jakaa omia salaisuuksia ja menneet avautuvat. Veronika löytää Astridin elämästä kadonneen inspiraationsa ja Astrid Veronikassa uuden alun.
Pidin kovasti Linda Olssonin tyylistä kirjoittaa. Tarina etenee henkäyksittäin, ei pysähdy minnekään liian pitkäksi aikaa tai ala juosta vauhdilla eteenpäin. Tähänkin vaikeaan aiheeseen hän on kutonut kauniin toiveikkuuden. Täytyy ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan.
Tuntuu, että kaikki kirjat saavat neljä tähteä, kummallista, tylsääkin? Joko nappailen hyllystä vain liian hyviä kirjoja, en osaa nähdä kirjojen kielteisiä puolia, tai olen muuten vaan jäänyt paikalleni junnaamaan. Neljä tähteä kun on vain niin helppoa antaa kirjasta, johon uppoutuu niin paljon ettei huomaa vikoja - josta pitää, mutta joka ei ihan mullista maailmaa.
tunnisteet
esikoisteos,
Gummerus,
ulkomainen kaunokirjallisuus
perjantai 4. maaliskuuta 2011
"PIIRRÄ MINULLE ÄÄRIVIIVAT. RAJAA PELKO ULOS JA SUOJELE."
Riikka Pulkkinen: Raja
Gummerus, 2006
399 sivua
Anja Aropalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori, on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestä kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa.
Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat.
Raja luotaa harvinaisen kypsästi ihmisyyden suuria kysymyksiä. Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Minkälaisen paikan maailmassa täytämme, kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä? Pulkkisen tarkkanäköinen proosa kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan.
Tartuin tähän kirjaan ilman ennakko-odotuksia, vaikka olinkin kuullut paljon positiivista palautetta. Jotenkin halusin lukea Pulkkiselta tämän ennen Tottaa, koska tämä on hänen esikoisensa. Sitäpaitsi haluan usein odottaa, että yleinen julkisuuden pöly laskeutuu pois kirjan ympäriltä ennen kuin luen sen. Siitä syystä Totta on vielä lukematta, vaikka äidillä se olisi aivan valmiina kun vain aloittaisi.
Kun edellinen kirja, jonka luin, Kuiskausten talo, oli kerronnaltaan hieman mystisen taiteellista, oli Rajan kerronta sitä vastoin todella todentuntuista, elävää - pakottamatonta. Tarina imaisi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta. Siihen oli helppo eläytyä, todella uppoutua. Ehkä yksi syy niin vahvaan mukanaelämiseen oli tarinan sijoittuminen niin lähelle itseäni. Suomen nykyaika kaikkine pahvipurkkivaniljajäätelöineen on niin käsinkosketeltavan tuttu.
Kirjan teemat ovat vaikeita moraalisia kysymyksiä. Hahmojen pohtiessa niitä omalta kannaltaan, ei kirja syyllisty minkäänlaiseen moralisointiin tai yritä antaa sitä kuuluisaa "tarinan opetusta". Kysymykset ovat osa elämää, ja elämän kautta niitä käsitellään. Lukijalle annetaan mahdollisuus itse muodostaa mielipiteensä hahmojen kautta, eikä yritä syöttää valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja.
Hahmot ovat todellisentuntuisia, heihin voi samaistua ja heidän tunteensa kokea ominaan. Vaikka minulla ei sinällään ole mitään samaa kokemuspohjaa kuin miehensä sairauden kanssa kamppailevalla Anjalla, pystyin kirjan kautta omimaan myös hänen tuntemuksensa. Äänen saavat Anjan ja Marin lisäksi Marin äidinkielenopettaja Julian ja tämän tytär, kuusivuotias Anni. Anni on keskellä vaikeita kysymyksia ihanan raikas tuulahdus ja kun hän katsoo aikuisten maailmaa oman lapsenkatseensa ja kuningatarviittansa suojista, asioihin tulee kokonaan uusi perspektiivi.
Raja oli kaiken suitsutuksensa arvoinen, raikas, ennakkoluuloton teos. Riikka Pulkkinen kuuluu kyllä suomalaisen kirjallisuuden eturiviin.
tunnisteet
esikoisteos,
Gummerus,
kotimainen kaunokirjallisuus
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
"NO, JOS TOSIAAN JÄISIN SANOJA PAITSI, HALVEKSISIN ITSEÄNI NIIN ETTÄ LIESKAT LÖISIVÄT."
Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö
Ranskankielinen alkuteos:
La Petite fille qui aimait trop les allumettes (2000)
La Petite fille qui aimait trop les allumettes (2000)
Gummerus, 2001
195 sivua
195 sivua
Tulitikkutyttö on unenomainen kertomus sisaruksista, jotka kasvavat muusta maailmasta erillään, seuranaan vain toisensa ja isän mahtava kirjasto vanhoine kirjoituksineen, sanakirjoineen ja satuineen. Kun isä päättää jättää maailman, on sisarusten kohdattava kartanon rajojen ulkopuolella oleva ällistyttävä todellisuus joka on kovin toisenlainen kuin isän ja kirjojen maailma.
Kun nimestä ensimmäisenä tulee mieleen ihastuttava H.C. Andersenin satu, odottaa väkisinkin jotain samankaltaista, traagista tarinaa suloisen toivorikkaasti kirjoitettuna. Soucyn Tulitikkutyttö on kuitenkin aivan eri kastia. Se on tarina, joka hämmentää sivu sivulta enemmän mennen kokoajan kummallisemmaksi.
Kahden sisaruksen maailma järkkyy isän kuollessa ja heidän on lyhyessä ajassa opittava mitä maailma on. Omalaatuinen isähahmo kun on opettanut heidän elämään täysin eri tavoin kuin kyläläiset pyökkimetsän takana elävät. Lapset eivät koskaan ole nähneet muita ihmisiä, paitsi muutaman pelottavan "lähimmäisen", kuten sen, joka tulee kerran vuodessa myymään isälle pukin. Kun isä on poissa, poikien maailmankuva törmää väistämättä muuhun maailmaan ja törmäys ei tule olemaan helppo.
Kirja etenee toisen sisaruksen kirjoittamana, ja hänen nuoruutensa lievä piikikkyys ja näsäviisaus pistävät esiin kerronnasta. Hän kuvaa kaikkea siinä järjestyksessä kuin muistaa - ja ehtii kirjoittaa. Vähä vähältä kerronnan mukaan paljastuu lisää yksityiskohtia heidän elämästään ja asiat saavat selityksiä. Mitä enemmän hän kertoo, sitä selvemmin huomaa miten omituista kaikki tuossa talossa on - ja vähä vähältä kammottavampaa. Veikkaan, ettei kukaan voi olla hätkähtämättä saadessaan tietää mikä on kellarissa säilytettävä "Synnin Palkka".
Kirja on mielenkiintoisista aineksistaan huolimatta ehkä vähän liian outo ja tekotaiteellinen minulle. Tämänkaltaiseen juoneen olisi kaivannut syvällisempää kuvausta maailmankuvien yhteenkolahtamisesta ja sisarusten oppimisesta maailman tavoille. Nyt kirja jää lapsen hätähuudoksi turvallisen elämäntavan yhtäkkiä katketessa.
tunnisteet
Gummerus,
kaksi,
ulkomainen kaunokirjallisuus
perjantai 4. helmikuuta 2011
"MUA ALKOI PELOTTAA OLINKO OLLENKAAN OLEMASSA. EHKÄ KAIKKI MUUT IHMISET OLIVATKIN LUMETTA JA MÄ OLIN YKSIN MAAILMASSA."
Gummerus, 2010
288 sivua
288 sivua
Riisu se
Kun juttu oli ohi ja pystyin ajattelemaan kokemusta selkeästi, tajusin sen olevan helpoin koskaan ansaitsemani satanen. Ehkä se oli hetken epämukavaa, mutta eikös kaikki työ ollut? Ero oli vain siinä, että tämä kesti paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä.
Miksi pitäisi siivota toisten sotkuja, kun paremman palkan saa kauppaamalla ruumistaan? Näin järkeilee Punaisen mekon päähenkilö. Nooralle prostituoidun työn aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle, ja rahaa virtaa. Mutta Noora eristäytyy ja muuttuu sulkeutuneeksi. Ei ole yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi. Eikä lopettaminen ole helppoa – ei vaikka iho ja itsetunto revitään riekaleiksi. Vuokra on maksettava. Asiakkaita on tyrkyllä. Raha houkuttaa.
Voitin tämän kirjan Kirjapedon arvonnasta (kiitos vielä sinulle♥) ja olen superinnoissani, koska tämä on kirja, jota ei voi jättää lukematta. Kun nyt sopivasti tenttikin on ohi niin voi rauhassa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan ja olemaan onnellinen.
Miksi pitäisi siivota toisten sotkuja, kun paremman palkan saa kauppaamalla ruumistaan? Näin järkeilee Punaisen mekon päähenkilö. Nooralle prostituoidun työn aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle, ja rahaa virtaa. Mutta Noora eristäytyy ja muuttuu sulkeutuneeksi. Ei ole yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi. Eikä lopettaminen ole helppoa – ei vaikka iho ja itsetunto revitään riekaleiksi. Vuokra on maksettava. Asiakkaita on tyrkyllä. Raha houkuttaa.
Voitin tämän kirjan Kirjapedon arvonnasta (kiitos vielä sinulle♥) ja olen superinnoissani, koska tämä on kirja, jota ei voi jättää lukematta. Kun nyt sopivasti tenttikin on ohi niin voi rauhassa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan ja olemaan onnellinen.
Tekisi mieli käpertyä takaisin sohvalle, tästä on nimittäin hirmuisen vaikea kirjoittaa. Selvästi se on kommenttien perusteella jakanut lukijat kahtia, toiset pitivät ja toiset eivät saaneet siitä kaikkea odottamaansa. Minä itsekin jakauduin jotenkin kahtia, pidin ja en pitänyt, mutta ehkä silti enemmän pidin kuin olin pitämättä.
Teksti oli päiväkirjamaista ajatuksenlentoa ja se heijasti kyllä hienosti nuoren näkökulmaa - puhetta myöten. Aluksi minua häiritsi se puhekielisyys ja muutenkin tekstin töksähtelevyys lyhyine lauseineen, en oikein osannut uppoutua itse tarinaan kun sanataso riiteli totutun tekstityylin kanssa. Kuitenkin siihen tottui, ja kun tarinan tapahtumat alkoivat riistäytyä käsistä, ei tekstiasuun muistanut enää kiinnittää huomiota. Loppuun päästyäni aloin huomata kyllä, että tyyli tuki kirjan luonnetta - ikään kuin sitä ei olisi ollenkaan kirjoitettu vaan jonkinlainen nauhuri olisi tallentanut tytön ajatukset siinä järjestyksessä kun ne mieleen pulpahtelivat. Näin korostui tunteenomaisuus, hetkellisyys, satuttavuus.
Tarinasta minun on niin vaikea sanoa mitään, ja se kummastuttaa. Ei, minulla ei ole prostituutiosta minkäänlaista kokemusta, mutta eipä toisaalta ole monesta muustakaan aiheesta, mitä olen lukenut. Ehkäpä vaikeus nousee siitä, että vaikka aihe on niin kaukana, se on toisaalta kumman lähellä. Eihän se periaatteessa vaadi kuin sen yhden ilmoituksen ja kivet alkavat vieriä.
Tapahtumat kulkevat seuraten tytön mielen muutoksia. Ensin hän lupaa olla satuttamatta itseään, antamatta sen kaiken vaikuttaa itseensä mitenkään. Pikkuhiljaa hän alkaa tuntea itsensä halvaksi, ja raadollinen kaksoiselämä alkaa vallata kaikki ajatukset. Kun hän lopulta tajuaa miten pitkälle pahaan hän on päätynyt, ei enää löydy keinoja ja voimia lopettaa. Punaisesta mekosta huomaa todenteolla sen, miten ihmisen sielu ei ole ruumiista ja ajasta irrallinen olento, vaan kosketuksissa jokaiseen elämn osa-alueeseen. Kun sielu voi pahoin, miten helposti ihminen laittaakaan pahan kiertämään - voimatta sille mitään.
Kirjaan kyllä uppoutuu, ja tytön mielenmaisemaan pääsee sisälle. Hän on niin nuori, haavoittuvainen, ihan kuin kuka tahansa meistä. Ehkä se kieli on kuitenkin lopulta se, mikä minulla estää täysin nauttimasta tästä kirjasta. Vaikken osaakaan kuvitella tätä kirjoittuna muulla tavoin, silti kieli on se jarru, mikä estää minua täysin pääsemästä sisälle. Ehkä olen vain liikaa tapojeni orja ja arvostan enemmän kielellisiä korulauseita ja sanoilla kikkailua enemmän kuin elämää hehkuvaa puhekieltä.
Kaikesta huolimatta tämä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Se koskee mailmaa, jossa me kaikki elämme, ja tietä, johon periaattessa jokainen meistä voi pahimmillaan sortua.
tunnisteet
esikoisteos,
Gummerus,
kaksi ja puoli,
kotimainen kaunokirjallisuus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





















