keskiviikko 30. marraskuuta 2011

"AHDISTUKSEN SYYT OVAT KAHTALAISET: HALUAMME EMMEKÄ VOI, VOIMME MUTTA EMME HALUA."

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY, 2011
187 sivua
Finlandiaehdokas (2011)

Itä on Itä ja länsi on länsi, on tyttö ja tytöllä unelma. On Neuvostoliitto, sen kulahtanut ja absurdi todellisuus, lannistetut mutta kekseliäät ihmiset, korruptio ja tyly lähihistoria. On Siperian juna, junassa hytti ja tytön matkakumppanina venäläinen mies. Ohi vilahtavat toistensa kaltaiset kaupungit ja pystyyn mätänevät tehtaat, kaduilla lainehtivat joet ja myrkytetyt metsät. Tähdet kolisevat jääkuutioina vihreällä taivaalla ja räkäinen kissa naukaisee yössä. 

Positiivisissa ennakkotunnelmissa lähdin kirjaa aloittamaan. Olen lukenut Rosa Liksomilta useampia romaanikokoelmia ja pidin niistä kovasti. Mietitytti vain miten loistava novellisti saa tarinan toimimaan pidemmässä mittakaavassa.

Kirjasta huokui kyllä jotenkin edelleen novellimaisuus, vaikka tällä romaanilla on mittaa jo miltei parinsadan sivun verran. Novellityylilleen uskollisena Liksom ei tarjoa meille valmiiksi pureskeltua tarinaa vaan hitaasti kehittyvän kudelman, ikäänkuin erilaisten kohtausten kautta rakentuvan näytelmän. Jokainen pysähdyspaikka pitkän junamatkan aikana on oma tarinansa, jotka matkustaminen kokoaa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Rosa Liksom on loistava kynätaituri, enkä kielellisesti joutunut taaskaan pettymään. Lukija näkee omin silmin rähjääntyneet asemanvarren pikkukaupungit, kuulee junan kolinan ja maistaa paikalliset ruoka-aineet (joista voin todeta vain, että eipä tee mieli - kirjassa syödään melkein pelkästään smetanaa ja suolakurkkua, seuranaan toisinaan mustaa leipää, ja koko komeus kulautetaan alas teellä ja vodkalla).

Tytön ja miehen orastava tuttavuus on kiinnostavaa seurattavaa, samoin kuin heidän molempien pikkuhiljaa valottuvat taustansa. Kirja on poikkileikkaus Neuvostoliiton syrjäisestä maailmasta, siitä joka on kaukana politiikan keskipisteestä ja maailman tietoisuudesta.

No... nyt sitten tulee se mutta. Minulle kirja jäi vähän irtonaiseksi lukukokemukseksi, eikä tarina oikein ehtinyt lähteä lentoon. Ehkä asia mistä kiikasti oli pituus; Liksomin napakkuus olisi tullut lyhyemmässä tekstissä paremmin esiin kun taas pidemmässä asiat olisivat keränneet enemmän merkitystä. Nyt jäätiin sille välille, sille vähän hajuttomalle ja mauttomalle alueelle (vaikka jälkimaku olikin perin suolakurkun makuinen).


sunnuntai 27. marraskuuta 2011

"SUMMA SUMMARUM: AJATTELEMINEN ON PALJON VAIKEAMPAA KUIN PUHUMINEN."

Kristina Carlson:  
William N. päiväkirja
Otava, 2011
153 sivua
Finlandiaehdokas (2011)

3.10.1898 Veljeni Fredrik toisteli aikanaan sanontaa: ei haittaa vaikka olisit väärässä, kunhan pysyt sitkeästi kannassasi, koska silloin saatat tietyllä hetkellä olla oikeassa kuten pysähtynyt kaappikello, joka kaksi kertaa vuorokaudessa näyttää oikean ajan.

Pääsinpä taas nauramaan itselleni ja omille kommenteilleni. Juuri pääsin nimittämästä edellistä Jenni Linturin kirjaa pienikokoiseksi, kun kirjastosta sain tämän. Ja eipäs se näyttänyt enää ollenkaan pieneltä tämän rinnalla! Päiväkirjamuotoiselta kirjalta silti sopii odottaakin nasevuutta, joten ennakkoasenteeni ei saanut kolausta.

Kirja osoittautui mukavan kevyeksi ja hyväntuuliseksi, humoriseksikin. Hieman höpsähtäneen, mutta omasta mielestään aina oikeassa olevan vanhanherran huomiot ympäröivästä maailmasta ovat parhaimmillaan kerrassaan hulvatonta luettavaa.

William N; jäkälätutkija, on taitavasti rakenneltu hahmo, kun ottaa huomioon että tutustumme häneen hänen omien sanojensa kautta. Ja nuo sanat ovat todella kuvaavia läpi kirjan. Niiden läpi suodattuu ihan omanlaisensa maailmankuva, jossa on monellekin meistä omaksuttavaa. William tietää, että hänen sydänverta vuodattaen tekemänsä jäkälätutkimukset eivät tee hänestä arvostettua ja kuuluisaa, mutta silti hän jatkaa omaa työtään. Riittää, että hän itse tietää olevansa oikeassa. Silti jyrkän ulkokuoren takaa näkyy välillä vilauksia haikeudesta ja yksinäisyydestä.

Mieletön ironia, joka suodattuu tutkijamme mielipiteistä, on kirjan parasta antia. Hän laukoo mielipiteitään mm. nenäkarvojen kasvusta, appelsiinin oikeanlaisesta kuorimistavasta ja siitä millaista on olla hyvä ihminen. Pakko jälleen vastoin tapojani liittää muutama ylimääräinen lainaus.

"Naisen lanteet keinuvat puolelta toiselle kuin vene aallokossa, ja sen nähdessäni minä tulin melkein merisairaaksi."
"Ehkä minun sieluni muistuttaa kuivattua rusinaa, mutta en voi vihata itseäni, koska ei minulla ketään muutakaan ole."

Kaiken tämän kielellisen kunnioitettavuuden jälkeen en voi kuitenkaan olla miettimättä, että mikä tämän kirjan syvempi ansio oli. Se oli mukavaa luettavaa, hauska ja todellisuudentuntuinen, mutta minä en siitä mitään kovin paljon syvyyspohjaa löytänyt. Koska oikeastikin olemassa olleen tutkijan merkinnät ovat täysin keksittyjä lopun kirjettä lukuunottamatta, olisin mielelläni nähnyt tarinassa hieman rytminvaihteluita. Nyt se oli samaa massaa koko sadanviidenkymmen sivunsa mitalta, eivätkä alku ja loppukaan mitenkään erottuneet. Jäin odottamaan sitä potkua, joka olisi nostanut teoksen seuraavalle tasolle.





sunnuntai 20. marraskuuta 2011

"KAIKISTA VALMIIN MAAILMAN ASIOISTA VAIN TOIVO EI PERINYT MAKSUA."

Jenni Linturi:  
Isänmaan tähden 
Teos, 2011
233 sivua
Finlandiaehdokas (2011)

Jotkut sanovat, että kun tipahtaa korkealta, koko elämä vilahtaa silmien edestä. Kun 79-vuotias Antti Vallas putoaa katolta, hänen silmiensä edestä ei vilahda mitään. Maailma muuttuu vasta kun hän avaa silmänsä. Silloin nykyisyyden lävistää palvelusaika natsi-Saksan Waffen-SS-joukoissa.  

Kun sain tämän kirjan ensimmäisenä näistä kaikista ehdokkaista käsiini, koin pienen alkushokin kirjan pienuuden kanssa ja totesin kirjastotädillekin että onpas se lättänä. Olin tällaiselta aiheelta odottanut jotain hieman paksumpaa (ja tottunut Oksasen ja Westön kaltaisiin finlandikkoihin). Pelkäsin, ettei tarina ehdi kunnolla päästä mittoihinsa reilun parinsadan sivunsa matkalla. 

Nuo sivut osoittautuivat kuitenkin niin tiiviiksi, että en ollenkaan huomannut tarinan lyhykäisyyttä. Linturilla on taito sanoa muutamalla lauseella paljon sanojansa enemmän. Muutenkin ensimmäinen kirjasta havaitsemani asia oli hänen ilmiömäinen kirjallinen lahjakkuutensa. Juurikin se sanalahjakkuus, lahjakkuus kielikuviin, ilmaisuihin, ja silti säilyttää tekstin rehellisyys. 

Yleensä poimin otsikkoa varten matkan varrella muutaman mieleenpainuvan lauseen. Tämän kirjan kohdalla huomasin poimineen niitä reilusti tavallista enemmän.

"Kadonnutta aikaa ei tarvinnut etsiä. Se palasi kysymättäkin."

"Vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

"Se on kuulkaas niin, että suomisotilaalle on kaikki sallittua, paitsi kuolema."
"Aika oli kortilla. Viime vuosina sitä oli ruvettu säännöstelemään samalla tavalla kuin ruokaa pulavuosina."

"Kaksinaismoralismi oli kuitenkin moraalia, toisin kuin moraalittomuus."
"Mikään ei tuntunut miltään, paitsi se, ettei mikään tuntunut miltään. 
"Sanat ylipäätään olivat kokeneet inflaation."

Juoni kulkee kahdella tasolla, toisaalta nykyhetkessä jossa vanhuuspäiviä täyttävät sodan muistot ja kaatuneiden tovereiden kasvot, toisaalta itse sotavuosissa. Kirjan alussa kontrasti synkkämielisen vanhuuden ja sodan vielä valoisampien värväyspäivien välillä on vielä aika jyrkkä, ja lukija on välillä hieman hukassa tässä sotaisassa muistoviidakossa. Kirjan kulkiessa eteenpäin juonen tasot kuitenkin kulkevat kohti toisiaan ja alkavat enemmän kommunikoida keskenään, jolloin tarina kohosi alun hyräilystä oikeaksi sinfoniaksi. 

Ylipäätään todella mielenkiintoista oli pohdinta ihmisten erilaisista selviytymiskeinoista. Mitä tapahtuu, kun toinen haluaa puhua kokemastaan, ja toinen vaieta tyystin? 

Henkilöhahmot olivat vaihtelevasti läsnäolevia. Sodanaikaiset toverit teki läheisiksi riehakas eläväisyys, kun taas nykypäivän hahmot jäivät haalean usvaisiksi suodattuessaan vanhuksen puoliksi sodassa elävien ajatusten läpi. Vaikka muistojen hahmojen sekoittuminen läsnäoleviin oli tavattoman kiehtovaa, olisin ehkä kaivannut lisää syvyyttä myös myöhempiin hahmoihin. 

Tämä kirja on ominaisuudeltaan sellainen, että se paranee vanhetessaan. Jos olisin kirjoittanut tämän arvion heti lukemisen lopetettuani, olisi mielipiteeni ollut hieman epäilevämpi, hieman arvelevampi, hieman kriittisempi ja ampiainen tai yksi tipu olisi lennähtänyt arvosanasta pois. Kuitenkin jäädessään päähän hautumaan kirja kerää lisää painoa (tarina ei nimittäin ole ihan heti unohdettavissa).

"KATSELEN ULOS, TUNNEN ÄKILLISTÄ RIEMUA SIITÄ, ETTÄ ON PÄIVÄ, UUSI JA VALOISA."

Ida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus, 2011
377 sivua

Isä on poissa ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa. 
   Ida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

 Tätä olen pitkään käsiini yrittänyt saada ja nyt vihdoin tärppäsi. Silloin vielä spekuloitiin Rauman mahdollisesta finlandiaehdokkuudesta ja nyt kirjan luettua täytyy myöntää että ihmettelen; kyllä tämä sinnen listalle kuuluisi. 

Katoamisten kirja on hieno itsensä löytämisestä ja kadottamisesta. Eihän itseään voi löytää uudestaan myöntämättä, että on hukassa. Taustalla vaikea äiti-lapsi-suhde, isän katoaminen ja lapsuuden ensi-ihastumisen jättämät traumat. Koko lapsuusmaisema traumatisoituu eikä muutto uuteen kaupunkiinkaan tuo helpotusta, koska olo tuntuu niin irralliselta. Opiskelupaikan pääsykoe jäi käymättä, ja uutta paikkaansa maailmassa on vaikea löytää.

Päähenkilöön on helppo samaistua. Haavoittuvainen, itseään etsivä nuori nainen, jonka maalauksista on kadonnut nykyisyys ja sielu, niissä näkyvät vain entisen elämän kasvot. Isä on kadonnut, äiti on kadottanut nykyisen itsensä, vanhainkodin vanhukset menettävät oman itsensä ja katoavat vanhuutensa alle. Miksi sitä itsekään jaksaisi pitää kiinni nykyisestä, kun kaikki muu on jo kadonnut?

Iida Rauma kirjoittaa erittäin kypsästi ja raikkaasti, varsinkin nuoreksi esikoiskirjailijaksi. Alussa ehkä joidenkin erit. seksiin liittyvien kohtien räikeä sanallinen suorasukaisuus hieman särähti silmiin, mutta kyllä se istuu kokonaisuuteen. Täytyi vain päästä irti ajatuksesta, ettei tässä nyt olla lukemassa vanhaa klassikkoteosta, joissa kierrellään, kaarrellaan ja keksitään kaikelle pehmentäviä kiertoilmauksia. Tällaista on nykykirjallisuus. Ja hienoa sellaista. 

Kirja muodostaa hienon kokonaisuuden, jota ei malttaisi laskea käsistään. Vasta viimeisten sanojen jälkeen oikeastaan pysähdyin ajattelemaan, ja sen jälkeen ajatuksia riittikin oikein urakalla. Täytyy myöntää, että odotan innoissani Rauman seuraavaa teosta, tässä on varteenotettava lupaus Suomen kirjalliselle tulevaisuudelle. 






keskiviikko 16. marraskuuta 2011

"EI TÄSSÄ OLE KYSE HUUMEISTA, TÄSSÄ ON KYSE ELÄMÄSTÄ."

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Gummerus, 2011
497 sivua

Marko Kilven kolmannessa romaanissa seurataan lähietäisyydeltä poliisin taistelua mutkistuvaa huumekauppaa vastaan. Vanhempi konstaapeli Olli Repo joutuu omapäisen, kokeneen huumepoliisin kumppaniksi. Elias Kaski käyttää kovin epämuodollisia metodeja, eikä hankauksilta vältytä.
   Poliisien rinnalla seurataan huumekaupan kuningattaren tarinaa. Pike synnyttää vankilassa pojan ja haluaa vapauduttuaan tavallisen arjen. Hän joutuu opettelemaan kaiken kaupassakäynnistä lähtien. Sopeutuminen on vaikeaa, kun poliisi ja vanhat kaverit hengittävät niskaan. Eikä hän pääse pakoon pojan isää, Lallia, joka on kuin itse paholainen. 

Tämä oli ensimmäinen kirjastonappaus sen jälkeen kun tajusin, että ainoastaan noin viidennes tänä vuonna lukemistani kirjoista on kotimaisia. Siispä heti nostamaan tuota kotimaisuuskerrointa! Onneksi finlandiaehdokkaat ja muut kotimaiset uutuudet tarjosivat auttavan käden. 

Voisin todeta etten ole varsinainen dekkari-ihminen. Asia ei kiikasta kuitenkaan itse lajityypistä, vaan siitä että hyviä jännityskirjoja on vaikea löytää. Minun silmissäni ovat lähinnä kunnostautuneet ruotsalaiset dekkaristit, kaksikko Larsson (Åsa Larsson ja Stieg Larsson). Haluaisinkin mielelläni löytää lisää niidentasoisia jännäreitä lukemistooni. Marko Kilpi pääsi aika lähelle, mutta ei vielä aivan maaliin asti. 

Huumeet ovat sinänsä yksi kiinnostavimmista jännäriaiheista, koska niillä on niin arvaamaton luonne. Ja luonnollinen vastatoimija huumeille ovat tietenkin poliisit. Pelkäksi poliisien kautta seurattavaksi salapoliisintyöksi kirja ei mene, vaan saamme kiinnostavaa näkökulmaa myös huumekaupan keskuksesta. 

Kirjan henkilöhahmoilla on todella oma luonne ja persoonansa, mikä kuljettaa draaman kaarta pidemmälle kuin pelkät tapahtumat. Erikoisen mielenkiintoista Piken pyristely irti entisestä elämästään. Pelkkä ulos meneminen ja lapsen vieminen leikkipuistoon on työn takana kun jokainen vastaantulija tuntuu näkevän hänen synkimmätkin salaisuutensa. Entä miten onnistuu kaupassa käyminen kun ei tarvitsekaan enää pelätä vartijoita. Myös Eliaksen kovan ulkokuoren mureneminen oli kiintoisaa seurattavaa. 

Itse loppuratkaisu ei ollut ihan niin yllättävä kuin se voisi olla, mutta toisaalta se lopetti kirjan nasevalla tavalla jaarittelematta, jättäen kaikkien kohtalot auki.

Kaikenkaikkiaan tämä oli kelpo kirja, ei mikään erikoismaininnan arvoinen, mutta kyllä kotimaisten lukemieni dekkarien parhaimmistoa. Pitäisi kyllä lukea herran vieläkin kehutumpi teos Kadotetut, joka oli vuoden 2009 finlandiaehdokkaanakin.  

Tästä on muuten tulossa elokuva, ohjaajanaan Aku Louhimies. Jos erityisesti Piken ja Eliaksen roolitukset menevät nappiin niin voi olla aika varteenotettava elokuva.

torstai 10. marraskuuta 2011

FINLANDIAEHDOKKAAT 2011 - NAISTEN TAISTO

Tänään julistettiin Finlandiaehdokkaat vuosimallia 2011. 
Tulossa on oikea kissatappelu - kaikki ehdokkaat ovat nimittäin kauniimman sukupuolen edustajia ensimmäistä kertaa palkinnon historiassa. Valinnat yllättivät siinä mielessä, että pois jäivät niin suuren yleisön veikkailemat Tervo, Kyrö ja Hotakainen kuin kirjablogien suosion saaneet Rauma ja Virtanen. Ennakkosuosikkien poisjäänti on kuitenkin vain positiivinen asia, sillä se antaa tilaa uusille kyvyille ja tilaisuuden näille vahvoille naiskirjailijoille.















Tässä siis ehdokkaamme:
Eeva Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)
Rosa Liksom: Hytti nro. 6 (WSOY)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Kiirehän tässä lukemisessa tulee, en nimittäin ole lukenut vielä ensimmäistäkään! Kirjailijoiden muutakaan tuotantoa en ole paljoa lukenut, ainoastaan Rosa Liksomin muutamia novellikokoelmia, joiden perusteella en kyllä hänen ehdokkuuttaan ollenkaan ihmettele. En vielä tiedä olisiko tämä se kuusikko, minkä olisin itse ehdolle halunnut. Täytyy hieman sulatella. Sen voin silti sanoa, että muutaman kirjan poisjäännistä olen hieman surullinen.

Käytin hyväksi osan italianluentoa naputtelemalla kännykän netillä varauksia kirjastoon. Taisin ehtiä ajoissa, sillä kaikki paitsi Hirvisaari olivat vielä melkein täysin varaamattomia.

Finlandiavoittajan valitsee teatterinjohtaja Pekka Milonoff 2. joulukuuta. 

perjantai 4. marraskuuta 2011

"MINUN MOTTONI ONKIN TÄSTÄ LÄHTIEN: AJATTELE PIENIÄ ASIOITA."

Ian McEwan: Lauantai
Englanninkielinen alkuteos: Saturday (2005)
Otava, 2010
288 sivua

Hyvä työ, rakastava vaimo, lahjakkaat lapset, hieno talo Lontoon keskustassa. Maailmassa, jossa reittikoneet ovat alkaneet näyttää saalistajilta ja sadattuhannet ihmiset osoittavat mieltään Irakin sotaa vastaan, neurokirurgi Henry Perowne osaa arvostaa sitä mitä on elämältä saanut.

Mutta yhden tyytyväisen keskiluokkaisen miehen vapaapäivä voi helposti muuttua painajaiseksi.

Lukupiirin tämänkertainen kirja valikoitui jännän yhteensattuman perusteella; kaikilla viidellä se löytyi hyllystä, mutta kukaan ei ollut sitä vielä ehtinyt lukea.

Jotenkin lähdin lukemaan sillä ennakkoasenteella, että tästä pitäisi tykätä. Kun luin kielellisesti loistavaa, mutta monimutkaisen pohdinnallista aamupäiväosaa tuosta lauantaista, en ollut varma pidinkö siitä oikeasti vai olinko vain huijannut itseni pitämään.

Uppouduin kyllä Henryn nerokkaisiin huomiohin kanssaihmisistä ja maailmasta, mutta kirja tuntui etenevän kovin verkkaisesti. Se myös edellytti kovaa pureksimista, koska jokaiseen lauseeseen ja kappaleeseen oli ladattu valtavasti tietoa. Välillä tuntui tulevan pieni informaatioähky! Silti en voi olla samaan aikaan ihailematta McEwanin kykyä tarttua arjen pieniinkin yksityiskohtiin ja tuoda ne kiinnostavalla tavalla esiin tavallisesta harmaasta massasta.

Alusta asti mukana kulkenut pahan aavistus takertui takaraivoon ja alkoi väistämättä odottaa sitä jännittävää osaa, jonka kuitenkin tiesi tapahtuvaksi. Kun tämä jännitys sitten lopulta alkoi, kirjan rytmi pomppasi eksponentiaalisesti kohti korkeuksia. Jännittävä kontrasti hitaaseen alkuun verrattuna.

Vaikken ollut lopultakaan oikein varma miten suhtautua tähän kirjaan, täytyy sanoa että kunnioitan Ian McEwania kirjailijana todella paljon. Toinen syy on hirmuinen taustatyö, jota hän kirjojaan varten tekee. Tässäkin hän kuvaillessaan aivoleikkausta loi sanoilla visuaalisia kuvia aivojen sisältä ja teki sen aivan kuin neurologian ammattilainen. Toinen syy on hänen kirjallinen muuntautumiskykynsä. Hän kykenee uudistumaan ja luo jokaiseen teokseensa omanlaisensa tunnelman - aina Lauantain arkielämän pikkuseikkojen pohdiskelusta Sovituksen huimiin tunteisiin.








Tämä oli hieman huono teos lukupiirikirjaksi, koska ei kenelläkään ollut siitä kovin paljoa sanottavaa. Ei syntynyt ihmettelyä, väittelyä tai leikillistä kinastelua. Kukaan ei kehunut maasta taivaisiin, mutta kukaan ei toisaalta ollut myymässä omaa kirjaansa heti poiskaan.

Päivittelimme kyllä yhdessä mm. sitä miten odotimme kaikki tapahtumien alkavan paljon aiemmin, ja sitä että kustantajat saisivat vähän ajatella, mitä menevät sinne kirjan sivuliepeisiin painamaan. Lauantain kansipapereista nimittäin löytyi lähes täydellinen juoniselostus, joka pilasi suuren osan kirjan jännityksestä.

Aika nopeasti puheenaihe harhautui blogimaailmaan, päivittäisiin puheenaiheisiin ja muihin kirjoihin. Ja siihen mitkähän kirjat nousevat Finlandiaehdokkaiksi.

Thanks again girls; Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.