keskiviikko 20. helmikuuta 2013

"SANOILLA ME VOIMME MURSKATA RUOHOA YHTÄLAILLA KUIN JALOILLA. MUTTA MYÖS VAIKENEMALLA."

Herta Müller: Sydäneläin
Saksankielinen alkuteos: Herztier (1994)
Suomennos; Raija Jänicke
Tammi, 1996
205 sivua

Sydäneläin on tiivis, suggestiivinen ja vaikuttava kertomus neljän nuoren ihmisen ystävyydestä ja kohtaloista diktatuuriajan Romaniassa.
 
Halusimme lukupiirityttöjen kanssa tutustua nobelisteihin, ja seuraavaksi kirjailijaksemme valikoituikin Müller. Kirjan hain kirjastosta jo hyvissä ajoin, mutta aloittaminen ei inspiroinut. Aikaisemmin kirjailijalta lukemani Hengityskeinu oli hieno, mutta rankka kirja, enkä ollut oikein kurjuudensietotuulella. Kappaleeni oli myös vanhaa painosta, ja synkästä kannesta ja osin käpristyneistä sivuista levittyi tunkkainen tunnelma.

Kun lopulta pääsin alkuun, tunkkaisuus karisi nopeasti. Itseasiassa pidin Sydäneläimestä alusta asti, vaikka muutamissa kohdin tarinan punainen lanka olikin minulta kadoksissa. Vaikka en aina pysynyt kärryillä kuka, missä ja minä aikana puhui, kirja ei kuitenkaan yrittänyt karistaa kannoiltaan. Se ei muuttunut puisevaksi sanahelinäksi, vaikkei kaikesta ollutkaan aina selvillä.

Kirja kertoo maailmasta, jossa mikään oma ajattelu ei ole turvallista, kirjat henkivät kapinaa ja runoissa asuu pahuus - toisin sanoen Ceausescun Romaniasta.Tarina liikkuu eri aikatasoissa ja paikoissa. Keskiössä nuori opiskelijatyttö ja hänen kolme ystäväänsä vaalivat kiellettyä kansankulttuuria ja elävät alituisen pelon alla. Kurkistuksissa tulevaisuuteen saamme jo varhaisessa vaiheessa tietää kuka heistä onnistuu pakenemaan ja kuka ei. Käännämme välillä katseemme tytön lapsuuteen, jossa mielikuvitus ja tiukka kasvatus antavat tavallisille asioille, kuten parturille ja luumuille, uusia merkityksiä, eikä kukaan saa rauhaa menneiltä.

Kirjoitustyyli toi jollain tavalla mieleeni yhden toisen lukupiirikirjamme; Kunderan Elämän sietämättömän keveyden. Kirjat henkivät samanlaista eksyyttävää mystiikkaa ja jakavat myös tekstin taiteellisen otteen ja mielikuvitukselliset sanavalinnat. Silti pidin Sydäneläimestä huomattavasti enemmän, koska se pysyi paremmin kasassa, yhtenä tarinana. Kun Kunderassa hyviä puolia olivat lyhyet kappaleet, Müller puolestaan ei jakanut kirjaansa ollenkaan. Se oli yksi polveileva, satumainen tarina, jota oli vaikea keskeyttää, koska se ei kertaakaan pysähtynyt kunnolla.

Müllerin tyylissä rakastan eniten hänen napakoita lauseitaan. Välillä tuntuu, että mitä kuuluisampi kirjailija on, sitä pidempiä lauseita ja enemmän kikkailua pitää käyttää (tai tehdä Saramagot ja unohtaa myös pisteiden käyttö kokonaan), mutta Müller luottaa omaan tyyliinsä. Hänen lauseensa eivät ole pitkiä, mutta ne liittyvät silti saumattomasti toisiinsa. Teksti ei töksähtele, vaan soljuu vapaana, niinkuin pisteillä olisikin vain osa niiden normaalista painomerkityksestä, kevyempi kosketus.







Sydäneläin on väpättänyt myös Katrilla, Leena Lumilla, Sannalla ja Tuulialla.

Lukupiirissämme oli tänään juhlapäivä, liittyihän joukkoomme uusi jäsen. Tervetuloa Katri

Kirja oli keskustelullisesti paras lukupiirikirja pitkään aikaan, se nimittäin jakoi meidät oikein kunnolla. Kaikki tunnustivat Müllerin tekstilliset kyvyt ja tarinan kirjallisen laadun, mutta lukukokemuksessa oli eroavaisuuksia. Minä kuuluin tällä kertaa positiiviselle puoliskolle.

MAAILMANVALLOITUS: Romania

tiistai 19. helmikuuta 2013

TTT - MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI

Sain Sannalta haasteen, jossa tuli pohtia kymmentä asiaa, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Tällaiset aiheet ovat tärkeitä, koska joskus kaikkien arkiajatusten keskellä meinaa unohtaa, mistä todellinen onni tulee. Enkä samalla malttanut olla linkittämättä paria ihanaa maalausta, joita katsellessa myös tulee iloiseksi.

10. Tuli
Loistaa talvella auringon poissaollessa kynttilöissä ja sitten joskus tulevan oman kodin takassa. Kesällä mikään ei ole parempaa kuin leirinuotio ja savunhajuinen metsä.

Vincent Van Gogh: Peasant burning weeds (1883)
















9. Aika
Nyt kun opiskelen ja teen työtä yhtä aikaa, on alkanut yhä enemmän arvostaa niitä pieniä vapaahetkiä, ja varsinkin vapaapäiviä. Onnellisuutta on rauhassa juotu aamukahvi, päiväunet silloin kuin väsyttää, sängyssä lukeminen illalla ilman aikaista aamuherätystä...

William Adolphe Bouguereau: Rest in harvest














8. Värit
Väreistä saan voimaa. Syksyllä puiden lehdistä, keväällä niiden hennosta viherrysksestä, kesällä sininsestä merestä ja talvella pehmoisen värikkäistä pipoista ja lapasista...

Paul Klee: Fire evening




















7. Opiskelu
Elämäni "pääsisältö" juuri nyt. Rakastan opiskelua, ja toivon ettei tämä aika elämässä loppuisi vielä pitkään aikaan.

Correggio: Adoration of the child




















6. Väkertely 
Olen ihminen, jolle on täysin mahdotonta istua rauhassa paikallaan pitkää aikaa. Telkkaria katsoessa ja luennolla istuessa pitää olla kutimet mukana, jos ne unohtuvat niin vihkoon on ainakin pakko piirtää. Tykkään myös tehdä kaikenlaista itse kotonani. Ei täällä paljoa valmiina ostettuja asioita löydy, vaan lähes kaikissa on uusi muotoilu, maalikerros tai muu tuunaus. Täällä on korupuu, joka syntyi metsästä haetusta oksankäkkyrästä, seinällä kankaasta pingotettuja tauluja ja sängyllä itseommeltuja tyynyjä.

Joaquin Sorolla: Italian girl with flowers (1886)















5. Haaveilu
Ilman mielikuvitusta olisin hukassa. Voisin viettää useamman tunnin päivässä rauhassa pääni sisällä omissa haavemaailmoissani.

John Constable: The edge of a heath by moonlight (1810)













4. Kirjat
Tämä oli varmasti suuri yllätys. Ei kai olisi kirjablogisti eikä mikään, jos kirjat eivät tekisi onnelliseksi?

Camille Corot: Woman reading a landscape




















3. Koti
Koti on turvapaikka, ja siellä saa olla oma itsensä. Sen tärkeämpää ei olekaan.

William Adolphe Bouguereau: The bird Ch Ri (1867)




















2. Aurinko
Minussa on varmaan joku sisäänrakennettu aurinkotutka. Kun aurinko paistaa ja ulkona on valoisaa, minulle on automaattisesti iloinen olo, kun taas pari päivää harmautta vetää mielen maahan.

Felix Valloton: Sunset (1910)















1. Läheiset
Ilman läheisiä mikään yllä mainittu ei tuntuisi miltään. Vaikka yksin on välillä kiva olla, olisi maailma tyhjä ilman heitä.

William Adolphe Bouguereau: A childhood idyll (1900)















maanantai 18. helmikuuta 2013

"POISTUIN PAIKALTA KAUNIINA KERTOMATTA KENELLEKÄÄN SANAAKAAN ITSESTÄNI."

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY, 2013
380 sivua

Laura, tuore äiti ja aviovaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Tämä tarina kosketti minua jo ennen kuin avasin kirjan. Kun näin tämän kevään katalogissa, tiesin heti, että minun pitäisi lukea se. Lukeminen tuntui kunnia-asialta. Mietin vain, että jos olisin itse samassa tilanteessa, haluaisin kirjoittaa tarinani, haluaisin että maailmaan jää jotain pysyvää minusta. Ja tietenkin haluaisin, että tarinani saisi äänen ja sitä luettaisiin. Siksi halusin osaltani antaa Lauran tarinalle äänen.

Tarina on rankka, mutta samalla myös avaa elämään uudenlaisia näkökulmia. Se myös tiedostaa elämän ailahtelevaisen ja joskus niin epäoikeudenmukaisen luonteen. Varmaan jokainen sairastunut kokee samanlaista epätodellisuutta, eihän tämä voi tapahtua minulle, miksi juuri minä. Vaikeinta on varmaan asian hyväksyminen. Hyväksynnän kautta elämästä nousee esiin ironisella tavalla positiivisia piirteitä. Esimerkiksi ei enää tarvitse pelätä sairastuvansa, kun se on jo. tapahtunut.

Parasta kirjassa on todella vahva tunnelma. Lauran tarina on kerrorrottu päiväkirjan tavoin ajatuslentoisesti, eikä tekstiä ole turhaan "tarinallistettu". Siksipä ehkä syntyy vahva kuva ihmisestä ja kokijasta tekstin takana, ei vain tarinan henkilöstä. Luin erityisesti kirjan loppupuolta kyyneleet silmissä ja sen loputtua piti oikein muistuttaa itseään ravistamaan epätoivon olotila pois - tämähän ei tapahtunut minulle vaan jollekin toiselle. 

Itsessään tekstin tunnelma ei ole epätoivoinen, se etenee alun shokin kautta toivoon ja uusien vastoinkäymisten kokemiseen. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa lähestyvä loppu suurenee horisontissa. Juuri tämä tunnelman hiljainen muuttuminen saa lukijan uppoamaan niin syvälle tunnetasolla. Tarina on niin surullinen siksi, ettei se yritä olla sitä. Jotenkin elämän realiteettien kohtaaminen ja oman kuolevaisuutensa hyväksyminen on paljon herkistävämpää kuin monien kirjojen alleviivatun ahdistavat surukohdat. Elämä kun on loppujenlopuksi se, jossa mekin kohtaamme itsemme, ei kirjojen tarinamaailma. 

Ei ole ikinä olemassa oikeita vastauksia kysymyksiin miksi jotain tapahtuu ja miltä tuntuu se kohdata. Paljain varpain kertoo sydämeenkäyvällä tavalla yhden ihmisen vastaukset ennen loppua.







Paljain jaloin on astellut myös Jaana Märsynaho.

perjantai 15. helmikuuta 2013

"KUOLEMAN VÄRI ON VALKOINEN."

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012
141 sivua

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapi pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.  

Jään jälkeen odotin Nälkävuodelta samanlaista hullaantumisen kokemusta, mutta sain sen vain osaksi. Tarinana ja kirjana Nälkävuosi oli loistava, mutta se oli niin surullinen, että pysyttelin jotenkun henkisesti etäällä ja varoin uppoamasta liian syvälle. Tietysti myös kirjan pieni koko auttoi tässä, en tiedä kauanko olisin pidemmän kirjan kanssa onnistunut kellumaan pinnalla.

Nälkävuosi on nimensä mukaisesti tarina nälkävuosista. Tarina siitä, kun voimat loppuvat vähin äänin ja kuolema tulee huutamatta. Aika, jolloin nälkä ja taudit etenevät vääjäämättä kylästä kylään, vailla armoa ja oikeutusta. Aika, josta kirjoittaessa minulta loppuvat sanat.

Nälkävuodessa ääneen saavat eri ääripäät, jotka kukin kuvaavat ympäristöään erilaisin silmin. Pieni Mataleena tuntuu elävän omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa satuhahmot ovat vaihtuneet kauhuun ja valkoiseen kuolemaan. Mataleena on se, joka keksii sanat nälälle ja taudeille, ja joka huomioi ympäristönsä värit ja tunteet. Hänen äitinsä Marja keskittyy selviytymiseen, ainakin vielä seuraavaan päivään asti, seuraavaan kylään asti.  Pieni Juho jaksaa kaiken keskelläkin ihmetellä maailmaa ja kaupungin ihmiset, jotka eivät joudu kamppailemaan jokaisesta elämältä varastetusta minuutista, ulottavat huomionsa kohti moraalisia kysymyksiä. Kaikista näistä tarinoista rakentuu tuskallisen totuudentuntuinen kuva tuosta ajasta.

On hirvittävän vaikeaa kirjoittaa arviota tästä. Ollikainen on kirjailijana loistavan rehellinen ja aito ja tarina on samalla tavalla upea. Ja mitä pidempään tämän lukemisesta kuluu aikaa, sitä syvemmälle se kaivautuu mieleen. Olisin toivonut voivani upota Nälkävuoteen syvemmälle, mutta jokin tässä vain oli minulle liikaa, ainakin tällä hetkellä. Ehkä kesän lämpöisessä auringonpaisteessa luen tämän uudelleen ja tunnustelen uskallanko sillä kertaa lakata pyristelemästä. kohti pintaa.







Lumessa ovat tarponeet myös Amma, Annika K, Anu, Arja, Bleue, Booksy, Elina, Hanna, Henna, Jaana, Jenni, Jonna, Jori, Jossu, Kaisa, Karoliina, Kirsi, Liisa, Linnea, Lukuneuvoja, Lumiomena, Maija, Maria, Matti, Merenhuiske, Miia, Mimu, Minna, Minna Jaakkola, Morre, Nanna, Paula, Raitasukka, Sanna, Sara, Sonja, Suketus ja Villasukka kirjahyllyssä.

torstai 7. helmikuuta 2013

"NYT OVAT NE AJAT JOLLOIN JÄÄ EI KANNA EIKÄ PETÄ."

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)
Suomennos: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
366 sivua

 Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskoivat. 
   Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneey ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.
   Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postikuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Hän tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

Nyt en enää tunne olevani se kansakunnan ainoa ihminen, kuka ei Jäätä ole lukenut (ainakin meidän kirjarakastajien keskuudessa). En enää yhtään ihmettele miksi tästä kohistiin niin paljon ja miksi se voitti Finlandian. Tottapuhuen tämä oli minusta sellainen kirja, johon voisi tiivistää kaikki merkkikirjan hyveet. Karun kaunis maisema, mieleenpainuvat, mutta ei liian karikatyyriset hahmot, kerronta, joka jättää myös lukijalle tilaa ja juoni, joka on kiinnostava omana itseään ilman turhaa yritystä ja puskemista. 

Tietenkin myös aihe on lähellä sydäntäni; pieneen kirkkosaareen asettuvan pappisperheen elämä. Nuori (ja ilmeisesti myös sangen komea) pappi Petter valloittaa välittömästi kirkkokansan ja erityisesti nuorten rippikoulutyttöjen sydämet. Hänen vaimonsa Mona on puolestaan touhukkuuden perikuva, joka haluaa itse lypsää lehmänsä ja niittää heinänsä. Pieni tytär Sanna on kuin kiiltokuva, ja saarella syntyvä pikkusisko Lillus taas enemminkin suloinen pieni mörrimöykky, jonka vaatteet eivät koskaan äitinsä suureksi harmiksi ole ojennuksessa. Kaikenkaikkiaan karismaattinen perhe, johon minäkin haluaisin tutustua. Pienen sivuäänen tarinaan tuo myös postinkuljettaja Anton, joka tuntee alueen vaarapaikat kaikkein parhaiten ja joka tuntee luonnon läsnäolon elävinä olentoina.

Tietenkään elämä eristäytyneessä saaristossa ei ole helppoa, ja pahojakin asioita tapahtuu. Kesällä veneellä liikkuessakin on omat vaaransa, mutta talvella täytyy edetä vielä tarkkaavaisemmin päätelläkseen mihin uskaltaa astua. Jäihin on liian helppo upota, jos ajatukset ovat muissa asioissa. 

Kirjoitustyyli yhtenee tarinan maisemaan, se on karulla tavalla kaunista. Tekstistä ei löydy monimutkaisia lauserakenteita, keikaroivia kielikuvia tai jännittäviä sanaleikkejä. Se vain on, omana itsenään, juuri täydellistä. En muista koska olen viimeksi lukiessani tuntenut tällaista rauhaa tai puhtautta, joka tarinasta välittyy.

Kirjan loppu olisi ollu helppo vetää överiksi tai tunkea se täyteen kliseisiä opetuksia ja mahtipontisia käänteitä. Lundberg ei kuitenkaan sorru siihen. Hän lopettaa kirjan samalla tyylillä kuin on sen kertonutkin; tyylikkään vähäeleisesti. Niinkuin saarella voidaan jakaa kuluva aika pappien mukaan, kertoo Jääkin vain yhden tällaisen tarinan. Tarinan yhdestä perheestä ja heidän elämästään saarella - alusta loppuun.







Jäähän ovat vajonneet myös Anna Elina, Anneli, Annika, Elina, Henna, Jaana, Jenni, Kirsi, Liisa, Lumiomena, Maria, Minna, Minna, Sara, Susa, Tessa, Tii, Tuulia, Unni ja Valkoinen kirahvi.

tiistai 5. helmikuuta 2013

TTT - GLOBALIAN PERINTÖPRINSESSAT

Niin, missasin sitten koko Blogistanian Globalian. Olin jotenkin kuun vaihteessa niin sekaisin, että elin paria päivää jäljessä.Tajusin tarkistaa päivän vasta toinen helmikuuta, jolloin koko kisa olikin jo autuaasti ohi. Eipä siinä mitään, en ollut kuitenkaan vielä varmasti päättänyt kolmea parasta. Tässä tuleekin nyt kymmenen parasta vaihtoehtoa niiksi kolmeksi parhaaksi. Sijat 1-5 kävivät kovinta tappelua keskenään.

10. Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Maalasi mieleen kuvia, värejä, tuoksuja ja makuja.
9. Anne Swärd: Kesällä kerran
Vaikuttava, mutta vaikea ripauksella taiteellisuutta.
8. Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen kaksoset
En muista koska viimeksi nauroin näin paljon lukiessani
7. Carol Shields: Ruohonvihreää
Shields vain osaa.
6. Delphine de Vigan: No ja minä
Raikkaalla tavalla erilainen näkökulma.
5. Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Ei voinut kertakaikkiaan laskea kädestään.
4. Haruki Murakami: Norwegian wood
Jotain niin mystisen runollista.
3. Emma Donoghue: Huone
Kirja, jota ei saa mielestään, vielä vuodenkaan kuluttua.
2. Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Taskukokoinen taideteos.
1. Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala
Tässä oli jotain taikaa, jota aika ei sammuta.

John Singer Sargent: Marionettes
Onneksi ilman minuakin kanssablogistit nostivat esille hienoja kirjoja ja Karoliina emännöi kisaa jo toista kertaa ensiluokkaisesti! Jospa sitten ensi vuonna ehtisi äänestääkin...

Kolmen kärjen muodostivat
Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi
Haruki Murakamin Norwegian wood 
ja Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi 

Muista suosikeistani Kani nimeltä Jumala oli hienosti neljäs ja Sisareni, rakkaani kuudes. Usea muukin sai muutamia hajaääniä.

Oliko teidän muiden vaikea päättää ehdokkaitanne?

maanantai 4. helmikuuta 2013

TAMMIKUUN TAPAHTUMAT

Tammikuun blogiaika kului pitkälti rästien kirjoittamiseen (ja yksi vielä jäljellä, aijai...). Nyt olen lukenut Jäätä melkein viikon, ja se on minulle tosi hidasta. Kirja ei itsessään etene hitaasti, vaan pakotan itseni hidastamaan, kun haluan nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Edessä on monta mielenkiintoista uutuutta, ja oman kirjahyllyn helmiä. Silti vielä pari päivää haluan viettää Luotojen kirkkosaaressa. Tammikuussa blogini täytti myös kaksi vuotta ja pari lahjakorttia matkasi uusille omistajilleen.


Pitkän työviikonlopun jälkeen sain vihdoin tämän postauksen naputeltua tänne asti. Nyt innolla kohti koulujuttuja ja tietenkin myös mukavampaa luettavaa.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua
John Finnemore: Robin Hood
Kari Hotakainen: Ihmisen osa