tiistai 31. tammikuuta 2012

KUN GRANAATTIOMENA KERRAN HALKEAA JA KAIKKI SIEMENET LEVIÄVÄT ERI ILMANSUUNTIIN, SITÄ EI VOI ENÄÄ KOOTA KASAAN."

Elif Shafak: Kirottu Istambul
Englanninkielinen alkuteos: 
The Bastard of Istanbul (2007)
Suomennos: Maria Erämaja
Gummerus, 2012
495 sivua

Istanbulilainen Asya Kazanci rakastaa Johnny Cashia ja ranskalaisia eksistentialisteja. Samassa talossa Asyan kanssa asuvat hänen äitinsä, isoäitinsä ja tätinsä - kaikki vahvoja naisia, joilla on oma tarinansa kerrottavanaan. Miehiä talossa ei näy: heitä vaivaa sukukirous, jonka takia he eivät elä juuri neljääkymmentä ikävuotta vanhemmiksi. Suvun ainoa elossaoleva mies on paennut kirousta Amerikkaan.
   Kun Asyan amerikkalais-armenialainen serkku saapuu vierailulle, Turkin ja Armenian nykyisyys ja menneisyys törmäävät voimalla yhteen. Kauan sitten unohdetut sukutarinat muistuttavat olemassaolostaan ja siitä, kuinka vaikeaa on elää menneisyyden kanssa, tai toisaalta siitä mitään tietämättä. 

Odotin tätä kirjaa innolla, koska olin lukenut monia kehuvia arvioita. Minulla on edelleen Rakkauden aikakirja lukematta, joten oli mielenkiintoista tutustua Shafakin kirjoitustyyliin ihan puhtaalta pöydältä. 

Kirottu istambul oli lopulta juuri sellainen suurten ja moninaisten tunteiden tarina, jota odotinkin. Se on mielenkiintoinen kokoelma erilaisten ääripäiden kohtaamisia. Päällimmäiseksi nousee  turkkilaisten ja armenialaisten poliittisesti tulenarka suhde sekä tapahtuneen kansanmurhan myöntäminen tai kieltäminen. Kazancin suvun kirous nostaa esille myös miesten ja naisten väliset voimasuhteet sekä erilaiset suhtautumistavat omiin juuriinsa. 

Alussa olin hieman huolissani tarinan hajanaisuudesta, kun henkilöitä tuntui olevan niin paljon ja vielä eri puolilla maailmaa. Kun lopulta selvisi, että alkukappaleiden Zeliha ja Rose olivatkin pääosatyttöjen äitejä, loksahti kaikki paikalleen. Siitä lähtien ainoastaan nautin kirjailijan taidosta sitoa monien ihmisten tarina yhdeksi suureksi kudelmaksi, jonka jokaisella osalla on merkitys. 

Hahmot olivat todella elävän tuntuisia, eikä persoonaa jäänyt puuttumaan. Yksikään ei ollut väkisinväännetyn oloinen, vaan kaikilla oli oma merkityksensä tarinassa. Varsinkin perheen naishahmojen uskonmattoman tarkkaan laaditut persoonallisuuspiirteet kaikkine tapoineen ja ulkoisine seikkoineen tekivät suuren vaikutuksen.

Kirjailija käyttää oivaltavasti huumoria myös hahmoja nimetessään. Parhaimmistoon kuuluvat Cafe Kunderan vakiojoukko; Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja, Kaappihomo kolumnisti, Tuurijuoppo pilapiirtäjä ja Poikkeuksellisen lahjaton runoilija. Myös muiden yksittäisten asioiden kuvailussa on käytetty mielikuvituksellisia sanamuotoja. Armanoushkaan ei ole vain tavallinen lukutoukka, vaan hänellä bibliofiilin taipumus

Erityisen ilahtunut kunnon sukelluksesta paikalliseen kulttuuriin niin ympäristön, ruokien, uskonnon kuin tapojenkin muodossa. Ja kyse oli nimenomaan sukelluksesta, sillä lukija kyllä upposi tarinaan sen verran syvälle.







Istanbuliin ovat sukeltaneet myös Tuulia, Leena Lumi ja Mari A

MAAILMANVALLOITUS: Turkki

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

"MITEN ON MAHDOLLISTA, ETTÄ EN 160:N ÄLYKKYYSOSAMÄÄRÄLLÄKÄÄN OSAA SITOA KENGÄNNAUHOJA OIKEIN?"

Delphine de Vigan: No ja minä
Ranskankielinen alkuteos: No et moi (2007)
Suomennos: Kira Poutanen
WSOY, 2012
233 sivua

Lou ei ole niinkuin muut 13-vuotiaat tytöt. Hän on huippuälykäs ja kaksi vuotta muita edellä koulussa - huolestuttavan varhaiskypsä, sanoo opettaja. Kun Lou tutustuu asunnottomaan No-tyttöön, hän törmää maailmaan, jota ei voi ymmärtää, vaikka älykkyysosamäärä olisikin 160.
   Lou on tottunut mittaamaan, lajittelemaan, luokittelemaan ja tekemään kokeita. Nyt hän ryhtyy kokeeseen kohtaloa vastaan: voiko asioita muuttaa? No tulee Loun kotiin asumaan, ja koko perheen elämä liikahtaa paikoiltaan. 
   Ennen pitkää Lou joutuu huomaamaan, että asiat ovat monimutkaisempia kuin uskoisi - ja että elämän sivuvaikutuksia ei voi ennustaa.  

Nykykirjallisuuden tapahtumantäyteisten ja tunneskaalaltaan valtavan laajojen taroinoiden keskellä No ja minä tuntui virkistävältä tuulahdukselta. Kerrankin kirja, joka keskittyy yhden kokijan silmien kautta yhteen pääteemaan ja muodostaa ihailtavan tiiviin, mutta ilmavan kokonaisuuden. 

Lou on älykäs ja hivenen pikkuvanha tyttö, jolla sosiaalinen elämä ei kuitenkaan kuulu parhaimpien osaamisalueiden piiriin. Esitelmän pitäminen on esiintymisiä jännittävälle nuorelle naiselle lähes mahdottomalta tuntuva haaste, ja aiheeksi hän valitseekin mahdottomantuntuisen haastattelun asunnottomista varmistaakseen itselleen pakotien. Sattuma heittää hänen tielleen No:n, ja esitelmä alkaakin olla pian Loun murheista pienin. Ennenpitkään hän myös saa huomata, ettei maailman parantamiseen välttämättä riitä pelkkä hyvä tahto. 

Loun ajatusmaailma on kiehtova; hän elää maailmaa kuin ikuisella tutkimusmatkalla oleva, ja kyseenalaistaa aikuisten mustavalkoisuutta ja rutinoituneita tapoja. Kun kirja on riisuttu kaikista kommervenkeistä, kiinnityy huomio juuri Loun persoonaan ja tyttöjen merkilliseen suhteeseen. Asunnottomuus saa aiheena yllättävän raikkaan ilmiasun tällaiseen muotoon.

Välipalakirjaksi No ja minä oli mainio, ja erittäin nopealukuinen. Lukemiseen kului aikaa täsmälleen saman verran kuin junalta kuluu kulkea Tampereelta Turkuun, eli puolitoista tuntia. Kirjan hyvistä puolista kerrottakoon vielä sen verran, että se jaksoi imaista huomion häiriötekijöistä huolimatta - vaikka samassa vaunussa matkustava humalainen mieshenkilö yrittikin parhaansa mukaan häiritä kanssamatkustajiaan. 

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

"KIINALAISEN SANANLASKUN MUKAAN KOHTALOT OVAT TUULIA, JOTKA PUHALTAVAT IHMISEN ELÄMÄN LÄPI JOKA SUUNNASTA"

Jean Kwok: Käännöksiä
Englanninkielinen alkuteos: 
Girl in Translation (2010)
Suomennos: Ulla Lempinen
Bazar, 2011
275 sivua

Hongkongilainen Kimberly on vain 11-vuotias kun hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja kohtaa karuakin karumman todellisuuden. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan rahanahneiden sukulaisten tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja, ja pian hän joutuu ottamaan vastuun ummikkoäidistään. Omaa identiteettiään etsivä Kimberly päättää jo varhain tehdä kaikkensa järjestääkseen äidilleen ja itselleen paremmat elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan. 

Tällaisia kirjoja lukiessani kiitän korkeampia tahoja siitä, että olen saanut syntyä ja käydä koulua Suomessa. Täällä kun oppimisen tulos on pitkälti kiinni omasta ahkeruudesta ja asenteesta, eikä sosiaalisista lähtökohdista.

Käännöksissä asiat ovat huonommin. Entinen mestarioppilas Kim lähtee äitinsä kanssa paremman toivossa Amerikkaan, huomaa sukulaistensa aiemmin antamien lupausten katteettomuuden ja päätyy raatamaan laittomasti äitinsä avuksi vaatetehtaaseen. Koulussakaan ei ole helppoa. Kielimuuri estää tehtävien ymmärtämisen ja kun tyttö osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta numeropohjaisten tehtävien kanssa, hänen luullaan lunttaavan. Miten nyt kielen ymmärtämisessä lahjaton lapsi voisi numeroitakaan osata?

Kim on kuitenkin tavattoman sitkeä. Hän tietää olevansa ainoa tie pelastaa äiti pois tehtaasta ja heidät molemmat pois rottia ja torakoita vilisevästä, purku-uhan alla olevasta röttelöstä. Vähä vähältä Kimin ahkeruus alkaa tuottaa hedelmää ja olot paranevat. Tarkoittaako parempi sosiaalinen asema kuitenkaan onnellisuutta?

Tarina on muotoiltu ikäänkuin Kimin oppimisprosessiksi. Sitä mukaa kun hänen kielitaitonsa paranee ja rohkeutensa lisääntyy, sitä enemmän myös lukija tutustuu ympäröivään maailmaan. Tarina muodostaa kiehtovan ristiriidan yksityiskoulun idyllisen ympäristön ja tehtaan höyryisen kuumuuden välille. Kim heiluu noiden kahden maailman välillä oikein kiinnittymättä kumpaankaan. Köyhien maailmaan häntä ankkuroivat kielitaidoton äiti ja toinen tehdaslapsi Matt, rikkaampaan taas hänen taitonsa ja kunnianhimonsa.

Kirja oli sopiva sekoitus draamaa ja huumoria. Oli kiinnostava tutustua vanhoihin kiinalaisiin sanontoihin, jotka Amerikkaan sijoitettuna muuttuivat hieman koomisiksi. Myös Kimin äidin yritykset puhua englantia noin viidenkymmenen sanan sanavarastollana alkoivat hymyilyttää.

Loppu oli jotenkin siirappinen, ja se tuntui olevan vähän eri paria muun kirjan kanssa. Minä olisin jättänyt Kimin nuoruuteensa tähyilemään kohti aikuisuutta, enkä olisi aukikirjoittanut vastauksia ilmaan jääviin kysymyksiin. 

Käännöksiä ovat tehneet myös Hanna, Susa, Katinka, Katri, Katja, Maria ja Linnea.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

"RAKASTIMME TOISIAMME JUURI SILLÄ TAVOIN KUIN OLIN PIENENÄ TYTTÖNÄ HAAVEILLUT."

Lisa See:
Lumikukka ja salainen viuhka
Englanninkielinen alkuteos: 
Snow Flower and the Secret Fan (2005)
Suomentanut Hannu Tarkka
WSOY, 2006
410 sivua

Lilja syntyy vaatimattomaan maanviljelijän perheeseen, mutta hänen onnekseen koituvat poikkeuksellisen kauniisti sidotut jalat. Ne takaavat hänelle sosiaalisen nousun ja hyvän avioliiton. Samalla Lilja saa elinikäiseksi ystäväkseen varakkaan perheen tyttären Lumikukan.
   Sisätiloihin suljetut, lähes liikuntakyvyttömät tytöt pitävät yhteyttä toisiinsa salaisen viuhkan avulla. Vuosien varrella he tallentavat siihen vain naisten osaamalla nu shu -kirjoituksella elämänsä käänteet: järjestetyt avioliitot, äitiyden onnen, sodan kurimukset ja traagiset menetykset. Mutta niinkin arvokas kuin ystävyyssuhde Liljalle ja Lumikukalle onkin, sekin on altis ristiriidoille. Muutama harkitsematon sana ja teko saavat vahvan siteen murtumaan.

Luin keväällä Lisa Seeltä Pionin rakkauden, mutta näemmä se ei koskaan päätynyt blogiin asti. Joka tapauksessa pidin siitä kovasti ja kun näin tästä jonkun arvostelun (en muista missä tai kenen), päätin lukea heti kun sen käsiini saan. Kirjailija kuvaa kirjoissaan kiehtovalla tavalla kiinalaista kulttuuria nimenomaan naisten silmin. Jotenkin tuntuu, että kaikki kiinaan sijoittuvat kirjat pursuavat kulttuurivallankumousta, Maoa tai muita valtahahmojen toimia, eikä itse elämää kiinalaisessa kulttuurissa. 

Kirjan keskiössä on maanviljelijäperheen tytär Lilja, joka saa elinikäiseksi ystäväkseen, laotongikseen, rikkaan perheen tyttären, Lumikukan. Tytöt jakavat toisilleen viattomasti elämän ilot ja surut, kunnes naimaiän kynnyksellä heille selviävät suhteen taustalle punotut taka-ajatukset. Lopulta tyttöjen toisilleen opettamat tiedot ja taidot osoittautuvat elintärkeiksi.  

Tällaisia kirjoja lukiessani minun pitäisi harjoitella tulevan tutkijan objektiivisuutta ja yrittää tarkastella ilmiöitä oman moraali- ja kulttuuripohjan ulkopuolelta, tuomitsematta. Kaikesta huolimatta en vieläkään kykene ymmärtämään vanhoja kiinalaisia perinnäistapoja, kuten tyttöjen jalkojen sitomista ja naisten alisteisen eristäytynyttä elämää. Silti ihailen suunnattomasti noiden naisten kärsivällistä ahkeruutta ja tapaa tehdä kamareihin suljetusta elämästään mielekästä. He kertovat tarinoita kaikella mitä tekevät; ommellen, kirjoen, laulaen.

Pidän Lisa Seen kirjoitustyylistä, koska hän kirjoittaa jotenkin kauniin vähäeleisesti, sirosti. Hän ei jää mässäilemään vaikeisiin kohtiin, eikä konstaile turhia muutenkaan. Siksi kirja olikin jotenkin kevyt lukea, vaikka se missään nimessä ollut aiheeltaan helppo.

Keksin myös erään syyn, miksi tarina tuntui niin läheiseltä. Sen tekivät viuhkat ja salainen kieli. Ensimmäisillä luokilla tapasimme näet kirjoittaa salaiset viestimme haitariksi taitellun paperiviuhkan pinnalle. Oli vain kertakaikkiaan jännittävämpää avata vastausta porras kerrallaan kuin saada tavallinen tylsä kirjelappu. Yritimme myös kehittää omia salakieliämme, mutta emme lopulta olleet tarpeeksi pitkäjänteisiä opetellaksemme niitä. 








Viuhkoja ovat tahoillaan tutkineet myös Emilie ja Ahmu.


MAAILMANVALLOITUS: Kiina

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

ARVONTAVOITTAJA

















Nyt on aika julistaa onnekas arvontavoittaja.

Pitkälti yli sadan arpalipun kirjoittamisen jälkeen niitä kertyi peltipurkkiin aikamoinen kasa. Sieltä omin pikku kätösin nostin yhden paperin...

...jonka luettuani minua alkoi naurattaa.
...jossa siis luki kaunis nimi (nimittäin sama kuin minun omani).
tuon nimen omistajan blogi löytyy TÄÄLTÄ

Paljon onnea voittajalle!
Laittaisitko minulle osoitteesi, ja toiveen minkä kirjakaupan lahjakortin haluaisit, niin saan sen matkaan. 

Kiitos kaikille osallistuneille, ja hauskaa uutta kirjavuotta jokaiselle!

"SILLÄ HETKELLÄ KAIKKI TUNTUI RIIPPUVAN VINOSSA VAIN YHDEN NASTAN VARASSA, EIVÄT VAIN TALOT VAAN KOKONAISET KAUPUNGIT, MAAT JA KANSAT"

Julie Orringen:  
Näkymätön silta
Englanninkielinen alkuteos:  
The Invisible Bridge (2010)
Suomennos: Kristiina Savikurki
Otava, 2011
761 sivua

Nuori unkarinjuutalainen Andras Lévi saapuu vuonna 1937 Budapestista Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Mukanaan hänellä on salaperäinen kirje, jonka hän on luvannut toimittaa annettuun osoitteeseen.
   Kirje sinetöi Andraksen kohtalon. Se johdattaa hänet merkilliseen, kaikennielevään rakkaussuhteeseen.

Tätä kirjaa on kehuttu niin paljon, että paineet olivat kovat. Olisin ehkä halunnut odottaa tämän kanssa hetken ja antaa pölyn laskeutua, mutta minkäs teet kun se uutuushyllyssä nökötteli odottamassa ottajaansa.

Kiinnostuin heti juonesta ja ideasta. Olen lukenut monia kirjoja juutalaisvainoista ja toisesta maailmansodasta, mutta harvempia ajasta ennen varsinaisia vainoja. Juutalaisen kulttuurin hienoimpia puolia on lähimmäisenrakkaus ja vahva yhteisöllisyys, ja nämä piirteet korostuvat tarinassakin antisemitismin varjon levitessä Euroopan ylle.

Keskiössä on unkarilainen Lévin perhe, ja tarinan silminä ja korvina sen keskimmäinen poika Andras. Ajankohta sotien välillä ei tarjoa kolmelle fiksulle ja eloisalle pojalle heidän ansaitsemiaan elinmahdollisuuksia, mutta pojat ottavat irti kaiken minkä voivat. He ovat keskenään samanlaisia, mutta silti luonteeltaan niin kovin erilaisia, mikä tekee heistä henkilöhahmoina mielenkiintoisia seurattavia. Muutkaan henkilöt eivät jää kiinnostavuudessa heidän taakseen. Erityisesti Andraksen opiskelija-aikainen juutalaipoikanelikko on luotu hienosti, samoin kuin pakkotyöaikainen lehtimiestoveri Mendel.

Mielipiteeni kirjasta muuttui moneen kertaan lukemisen edetessä. Ensin olin aivan rakastunut. Se Pariisilainen opiskelijamiljöö, taide ja teatteri sekä tietysti juutalainen maailma vetivät magneetin lailla puoleensa. Keskivaiheilla  rakkaus ja sen pakkomielteinen voima alkoi vaikuttaa hieman liioitellulta ja suhtautumiseni muuttui skeptisemmäksi. Sotavaiheen alkaessa kirja kuitenkin nykäisi takaisin otteeseensa ja sen kautta rakkaustarinaankin saatiin syvempiä sävyjä, eikä keskiosakaan haitannut enää. Ja tuosta takaisinnykäyksen voimasta kertoo se, että siinä kohdassa minun piti lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa vain muutama sivu, mutta jotenkin kummasti laskin kirjan kädestä vasta kolmen aikaan yöllä kun olin saanut sen loppuun. Kirjaa ei vain kertakaikkiaan voinut keskeyttää.

Kirjasta teki erityisen hienon sen vivahteikas tasapainoilu onnen ja surun, hyvän ja pahan rajamailla. Kirja ei missään vaiheessa hypännyt liikaa melankolian puolelle vaan kuvaa vaikeimpiakin aikoja rehellisen tunteikkaalla tavalla, kuitenkin sisällytttäen kokoajan mahdollisuuden onneen ja parempaan.

Kirjan huomattava paksuus oli minulle ainoastaan positiivinen asia, yleensähän kirjat loppuvat kesken ennen kuin ennättävät alkaakaan.Näkymätön silta oli silti huikean laaja kokonaisuus. Tuntuu, että olisin lukenut monta kirjaa, tai ainakin käynyt läpi kokonaisen ihmisiän. Mutta niinhän minä lukijana tavallaan kävinkin. 








Näkymätöntä siltaa ovat astelleet myös Miia, Sanna ja Leena Lumi.

maanantai 9. tammikuuta 2012

"JÄLJELLÄ OLI PELKKÄ KULISSI, MAISEMA VAILLA IHMISIÄ."

Haruki Murakami:  
Norwegian Wood
Japaninkielinen alkuteos:  
Noruwei no mori (1987)
Suomennos: Aleksi Milonoff
Tammi, 2012 
426 sivua

Aina kuullessaan lempikappaleensa, Beatlesin Norwegian Woodin, Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa Naokon, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän. Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, missä hän ajelehtii ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä. 
    Kahden vaativan naisen välillä kipuilevassa Torussa ruumiillistuvat nuoruuden epävarmuus, ehdottomuus ja valinnan vaikeus. Hauraalle Naokolle aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa ja hän loittonee yhä kauemmas elämästä. Torun opiskelutoveri, eläväinen ja aistillinen Midori puolestaan uhkuu itsevarmuutta. 

Täytyy ihan  häpeäkseni tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Murakamini. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua herran tuotantoon, mutta maailmassa on vain liikaa kirjoja - en ole ehtinyt. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan.

Norwegian Woodissa Murakami on luonut Tokiolaiseen opiskelijamiljööseen herkkiä ja eksyksissä olevia hamoja, joista jokainen on omalla tavallaan yksinäinen. Menetettyään lapsuudenystävänsä Toru ei löydä elämälleen suuntaa. Hän ajelehtii läpi opiskelujensa ja elämänsä kiintopisteenään kaksi hyvin erilaista tyttöä; Naoko, joka kulkee elämästä kohti muistoja, ja Midori, joka kulkee minne tahtoo. Torun sielu on repeytynyt palasiin, eikä hän saa rauhaa ennen kuin on päättänyt muistellako vai elääkö. 

Kerronta on kuin musiikkia, ja samalla musiikki kytkee yhteen tarinan palaset. Kitaran soittaessa kaihoisaa sävelmää lumisen maiseman keskellä, tai tavoitelleessaan sointuja hetken huumassa  tulipalon savun mennessä henkeen, juuri musiikki pysäyttää hetken ja luo siitä kuvan.

Murakamin tapa kirjoittaa on jotenkin todella runollinen. Hän ei kirjoita vain edistääkseen tarinaa, vaan tekee jokaisesta lauseesta jo itsessään kauniin. Hänellä on myös erikoinen taito luoda jokaiselle hahmolleen sielu, myös niille, jotka vain nopeasti vilahtavat ohi matkan varrella. Yksikään persoona ei ole merkityksetön, yksikään maisema horisontiton tai yksikään sana tyhjä.

Norwegian Wood oli tyypillinen Keltaisen kirjaston kirja; laadukas, syvällinen ja ajatuksia herättävä, mutta samalla keskittymistä vaativa. Kirja oli jotenkin hidas lukea, mutta tällä kertaa se ei ollut pelkästään huono asia. Vaikka juoni ei sinällään imaissut mukaansa niinkuin nopeampitempoiset tarinat, se piti otteessaan omakohtaisen kiinnostumisen kautta. Tavallaan kerrankin sain itse määrittää mielipiteeni kirjasta ja päättää että pidän siitä ennen kuin mieleni uppoaa tyypilliselle automaattiohjaukselle, virtaukselle

Vaikka nautin suunnattomasti lukukokemuksen tunnelmasta ja taiteellisuudesta, oli sen vaatima keskittymiskyky välillä raskasta. Siksi tuntuikin, että lukemisen eteen piti nähdä eri tavalla vaivaa kuin yleensä. Mutta kokemus oli lopulta vaivansa arvoinen. 

 





MAAILMANVALLOITUS: Japani

perjantai 6. tammikuuta 2012

"EHKÄ HÄN KATSOO MUTTEI NÄE."

Gaile Parkin:  
Kigalin kakkukauppa
Englanninkielinen alkuteos:  
Baking Cakes in Kigali (2009) 
Suomennos: Annukka Kolehmainen
Tammi, 2009 
278 sivua

Tansanialainen Angel Tungaraza asuu Ruandan Kigalissa miehensä Piuksen ja viiden orvoksi jääneen lapsenlapsensa kanssa. Intohimoinen kakkuleipuri Angel on muuttanut harrastuksensa bisnekseksi: hän leipoo yksilöllisiä täytekakkuja mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin. Mutta Angelin luo ei tulla vain kakkujen takia. Angel osaa myös kuunnella murheita, antaa neuvoja ja järjestellä vaivihkaa ihmisten asioita.  

Porin kirjastossa on semmoinen ihana pieni "kirjasto suosittelee" -hylly, mistä löytää aina jotain erilaista luettavaa. Sieltä tämänkin viime reissulla nappasin ohi kävellessäni. Tämän mainostettiin olevan sukua Mma Ramotswelle, joten ajattelin sen sopivan mukava leppoisaksi välipalakirjaksi.

Naisen etsivätoimistojen tapaan tässäkin kirjassa keitetää paljon teetä, hoidetaan pienen kaupungin ihmissuhdeviidakkoa ja ratkotaan niin pieniä kuin isompiakin ongelmia - naisen pehmeällä lähestymistavalla. Kirjan rakenne  noudattelee myös samaa kaavaa; se kuvaa yhtesön elämää yksittäisten tapausten, tässä tapauksessa kakkutilausten kautta. Tarinassa ei siis ole selkeää alkua ja loppua, draaman kaarta tai nousuja ja laskuja. 

Miljöö antaa tälle kirjalle kuitenkin enemmän syvyyttä kuin kollegalleen. Tilanne on Ruandassa vaikea. Verinen sisällissota on ohi ja eloonjääneet ovat sulkeneet tunteet syvälle sisälleen. Asujaimisto on kirjava sekoitus sodassa selvinneitä, palanneita pakolaisia, avustustyöntekijöitä ja mzunguja, valkoisia. Erilaisten kulttuurien ja uskontojen leikkauspisteessä eläminen tekee tavallisesta arjesta arvaamattoman ja yllätyksellisen.

Pidin kirjan tavasta käsitellä synkkää historiaa elämän valoisampien kohtausten kautta. Kaikki traaginen tulee lukijan tietoon ikäänkuin vahingossa, sen iloisen (ja kakkua vaatineen) tilanteen varjolla. Erilaiset ihmiset oli kuvattu eläväisesti ja kulttuurin värit aisti ja tunsi.

Vaikka kirja oli läpeensä hyväntuulinen kuitenkin syvällisemmällä kontekstilla, eli siis hyvä sekoitus laatutarinan aineksia, ei tämä kuitenkaan mikään elämää suurempi lukukokemus ollut. Ihan mukava välipalakirja silti, eikä liian höttöistä hömppää.







MAAILMANVALLOITUS: Ruanda

torstai 5. tammikuuta 2012

"ME OLLAAN KUIN JONKUN KIRJAN IHMISIÄ EIKÄ HÄN ANNA KENENKÄÄN MUUN LUKEA SITÄ KIRJAA."

Emma Donoghue: Huone
Englanninkielinen alkuteos: Room (2010)
Suomennos: Sari Karhulahti (2012)
Tammi, 2012
323 sivua

Huone on riipaisevan kaunis kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti. Pienen pojan tarina vie mukanaan - vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

Voiko enää paremmin kirjavuosi alkaa? Tämä kirja nimittäin yllätti minut täysin. Odotin jotain paljon ahdistavampaa, rajumpaa, alleviivatumpaa. Sen sijaan kohtasin aivan uudenlaisen elämyksen.

On totta, että Jack ja hänen äitinsä ovat vankeina vastoin tahtoaan ja ettei lapsi ole saanut alkuaan ainakaan rakkaudesta. Olosuhteista huolimatta äidinrakkaus luo Jackille oman maailman, josta tulee heille hetkeksi uusi todellisuus.

Jackin silmien kautta maailma näyttää kuitenkin kovin erilaiselta kuin kaappaustapaksia todellisuudessakin järkyttyneenä seuranneen lukijan. Jack on säilyttänyt lapsen viattomuutensa ja näkee maailman avoimena silloinkin kun se ei sitä ole. Äitinsä rakkauden, kekseliäisyyden ja sitkeyden ansiosta hänestä on kehittynyt älykäs ja tunteva poika, vaikkakin erilaisella tavalla hauras ja haavoittuvainen.

Juonta sen enempää heijastamatta varsinkaan kirjan loppupuolesta on vaikea kirjoittaa. Se on Jackin kasvutarina, jossa viisivuotisen elämänsä aikana sisään omaan maailmaansa kasvanut lapsi alkaa kasvaa takaisin ulospäin. Vaikka draamaa ei puutukaan, on sekin Jackin näkökulmasta erilaista. Pienistä asioista tulee hänen kauttaan suuria, ja suurista pieniä. Muutamat muita lukijoita puhuttaneet kohdat olen taipuvainen selittämään ymmärtämättömyyden piikkiin, enkä ymmärtänyt niitä paheksuvina. Eihän ulkopuolella elänyt voi mitenkään käsittää mitä täysin toisessa maailmassa, sisällä, tapahtui.

Lapsen silmin tapahtuva kerronta on yksi parhaita lukemiani. Jackin maailmaan ja näkökulmaan uppoutuu tosissaan, se tuntuu uskottavalta. Kerrankin tuntuu siltä, että kertoja on oikeasti lapsi eikä vain lapsen äänellä puhuva aikuinen. Nokkelan huomioiva ote ja kekseliäät sanavalinnat veivät mukanaan - itseasiassa kirjan loputtua huomasin loppuillan höpiseväni itsekseni Jackmaisia huomiota kaikesta ympärillä olevasta.

Voi olla, että minut on jollain tapaa aivopesty näkemään tilanne näin valoisana, en tiedä voisiko lapsi oikeasti vankeudessa elää noinkin "hyvää" elämää. Kuitenkin toivon, että niin olisi. Miksi ei?

Vastoin ennakko-odotuksia kirja jätti positiivisen ja toiveikkaan mielen. En ikinä olisi uskonut, että tästä aiheesta kirjoitettu kirja pystyisi siihen. Maisema ulkona näyttää taas hetkellisesti vähän kauniimmalta eikä tämä 25 neliön yksiö tunnu ollenkaan pieneltä. Tästä myös heräsi niin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, että olisin melkein toivonut tämän olevan lukupiirimme kuukaudenkirja. Tästä olisi mukava puhua jonkun kanssa kasvokkain.







Suomennettuna Huonetta on ehditty tutkia Ilselässä ja Sinisen linnan kirjastossa, alkuperäiskielellä myös monessa muussa.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

VUODEN VERRAN UPOKSISSA - BLOGISYNTTÄRIT JA ARVONTA

Meinasin kokonaan kaikkien vuodenvaihteen päivitysten keskellä unohtaa, että blogini on nyt kokonaista yksi vuotta vanha. Nopeastipa tämä vuosi on mennyt, mutta toisaalta tuntuu että olen kirjoittanut tätä aina...

Daniel F. Gerhartz: writing home

















Itse rakastan arvontoja ja niiden piristävää vaikutusta, siispä haluan juhlistaa blogisynttäreitäni sellaisella. 

Koska tammikuu on alennusmyyntien kulta-aikaa, arvon lahjakortin. Teistä onnekkain voittaa siis itselleen 20€ lahjakortin valitsemaansa kirjakauppaan (Akateeminen, Suomalainen...).

Arvontaperiaatteet ovat perinteiset.

Yhden arvan saat hihkumalla tähän postaukseen osallistumisesi, toisen olemalla vakilukijani (tässä en aio olla kovin tiukka, arvan saat kun olet minulle joskus muutaman kerran kommentoinut, tai olemalla lukijani bloggerin lukijapalkissa, bloglovinissa tai tilaamalla sitä blogilistalla), ja kolmannen linkittämällä arvontani.

Arvon voittajan vajaan kahden viikon kuluttua sunnuntaina, 15.1. Silloin pitäisi alennusmyynneissäkin olla tavaraa jäljellä.

Onnea arvontaan itse kullekin!

maanantai 2. tammikuuta 2012

BLOGISTANIAN FINLANDIA - MINUN EHDOKKAANI

Sallan lanseeraama Blogistanian varjofinlandia kertoo mitä mieltä me tavalliset lukijat (ja lukutoukat) olimme tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista. Meneekö lista samaan suuntaan kuin varsinaiset finlandiaehdokkaat vai ottaako se aivan erilaisen kurssin. Minä ainakin odotan lopullista listaa suurella innolla.

Ensiksi ryhdyin ruotimaan varsinaisia finlandiaehdokkaita. En ollut kovin vakuuttunut monestakaan niistä, mutta yhdellä oli selkeästi oma ääni ja sanottavaa. Tuo yksi ylitse muiden oli Jenni Linturin Isänmaan tähden.

Oma arvioni löytyy täältä. Lisäksi kirjaa ovat arvosteluissaan kehuneet myös ainakin Päkä, Tuulia ja Morre.


Muut ehdokkaat poimin Finlandialistan ulkopuolelta. 
Ehdottomasti mukaan täytyy saada Ida Rauman huikea esikoinen Katoamisten kirja. Kirja yllätti niin minut kuin muutkin rohkeudellaan ja yllättävyydellään ja se on kerännyt roppakaupalla kehuja eri tahoilta.

Itse kirjoitin siitä täällä ja kehuvia arvioita löytyy myös Susalta, Lauralta, Morrelta ja Mari A:lta.

Vuoden kotimaisista Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle oli minulle henkilökohtaisin ja koskettavin. Se oli kaikenkaikkiaan hieno kirjallinen saavutus, ja sen paikka on ehdottomati tällä listalla.

Minä suorastaan rakastin sitä, ja siihen rakastuivat myös Leena Lumi, Sanna, Sara ja Valkoinen kirahvi.
Miksi vain kolme ehdokasta, kun saisi nimetä kuusi?
Halusin pitäytyä itselukemissani ja pitämissäni kirjoissa. Oma lukukokemus ei aina ole samanlainen kuin muilla, vaikka kirja olisi kuinka hyvä. Luotan siihen, että ne muut kiinnostavat ja blogeissa kehutut kirjat nousevat esille muiden tahoilta.