sunnuntai 30. syyskuuta 2012

SYYSKUUN SYKÄHDYKSET

Syyskuu ei ollut sairastelun takia ihan paras lukukuukausi (tai paras kuukausi ylipäätään). Kahdessa viikossa sain kuitenkin luettua neljä kirjaa, mikä on kuitenkin jotain. Sivuja näissä neljässä oli yhteensä 1523.

Kuukausi oli kotimaispainotteisin pitkään aikaan ja lisäksi jakelin huomattavan korkeita pisteitäkin, neljääpuolta ja viittä.

Taina Latvala: Välimatka
Katja Kaukonen: Vihkiedet
Laura Palosaari: Klaukkala
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Lokakuussa saa toivottavasti nauttia lukemisesta koko kuukauden ajan, ja silloin pitäisi taas päästä bloginkin kanssa vauhtiin.

lauantai 29. syyskuuta 2012

"MURSKATUN POJAN TUHKASTA NOUSEE LOISTAVAN TYTTÄREN FEENIX."

Joyce Carol Oates:  
Sisareni, rakkaani
Englanninkielinen alkuteos:  
My Sister, My Love (2008)
Suomennos: Kaijamaria Sivill
Otava, 2012
733 sivua

19-vuotias Skyler yrittää tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa kertomalla elämänsä keskeisimmästä tapahtumasta, pikkusiskon kuolemasta. Lupaava luistelijatyttö löydettiin murhattuna seitsenvuotispäivänsä kynnyksellä, ja etenkin perheen tasapainoton äiti otti traagisesta roolistaan kaiken irti. Myös 9-vuotiasta Skyleriä epäiltiin.
Vasta äidin kuoleman jälkeen Skylerille selviää, mihin kaikkeen vanhemmat olivat pohjattomassa ahneudessaan valmiita.

Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista. Innostus sen kun lisääntyi kun kannoin kirjan kirjastosta kotiin ja huomasin sen kiitettävän paksuksi. Minun mielestäni kirja ei ylipäätään oikeastaan voi olla liian paksu, ellei se ole tylsä, mitä tämä ei todellakaan ole. 

Sisareni, rakkaani on traaginen tarina amerikkalaisen kiiltokuvaperheen kulissien takaa. Skylar on poika, jolle pienestä asti on ladattu suuret paineet. Kun hän ei onnistu täyttämään vanhempiensa vaatimia mittoja yrityksestään huolimatta, siirtyy huomio pikkusisko Blissiin, joka osoittautuukin lahjakkaaksi luistelijaksi. Blissin tähden noustessa perhe repeytyy yhä pahemmin rikki. Äiti patistaa tyttöä harjoittelemaan aamusta iltaan ja rukoilee Jumalalta ettei tämä kaadu tärkeällä hetkellä, Skylar puristaa silmät kiinni kun sisko pyörii jäällä ja pikku Bliss yrittää tehdä parhaansa, koska ei häntä muuten kukaan rakasta. Kun kaikki se paha lopulta  tapahtuu, leijailee äiti mediassa kärsivänä äidin mallikappaleena samalla sysäten Skylarin laitokseen kasvamaan pois silmistä. 


Kirja on ennenkaikkea psykologinen tutkielma siitä, mihin jotkut ihmiset ovat ahneudessaan valmiita - jopa oman perheensä ja lapsiensa kustannuksella. Kaikkien kokemuksien jälkeen en ole varma, kumpi lapsista oli onnekkaampi, Skyler jäädessään henkiin vai Bliss päästessään pois.

Jotenkin kirja muistutti minusta aika paljon Joanne Harrisin Sinisilmää, ollen hieman vähemmän pelottava, mutta viimeistä piirtoa myöten yhtä surullinen. Yhtenevyyden tunne syntyi ehkä eniten kerrontatyylistä ja kertojasta. Kummassakin poika (tai jo mies) muistelee traagisten tapahtumien sävyttämää lapsuuttaan ja kirjoittaa muistojaan ylös tarkoittaen ne myös ulkopuolisten luettaviksi (blogina ja kirjana). Molempien tekstissä on yleisönsä tiedostava sävy, joka tekee tekstistä mielenkiintoisella tavalla todella puhuttelevan. Myös lapsuuden tapahtumat muistuttavat toisiaan; lapset kasvavat tyrannimaisesti hallinnoivien vanhempien huomassa, joiden rakkaus ja huomio ei synny ehdoitta vaan sitä jaellaan vain sille lapsista taitavimmalle, huomiota herättävimmälle, kiinnostavimmalle. Molemmissa on myös tapahtunut murha, joka kietoutuu mysteerinä tarinan ympärille ja saa vastauksensa vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Pidin Sinisilmästä kovasti, mutta tästä pidin vielä enemmän. Uppouduin kirjan maailmaan kokonaan ja tuntui mahdottoman vaikealta riistäytyä irti nukkumaan mennessä tai kouluun lähtiessä. Sivumääräänsä nähden sainkin kirjan luettua tavattoman nopeasti, kun kulutin kaikki vapaahetkeni sen parissa.

Skyler oli todella kiintoisa ja moniulotteinen hahmo häilyessään 19-vuotiaana aikuisuuden rajamailla osaamatta kuitenkaan päästää irti lapsuudestaan ja sisarestaan. Skylerin tunteet häntä kohtaan muotoutuvat varhaisesta säälintunteesta kateuteen ja myöhemmin ikävään ja syyllisyydentunteeseen siitä, ettei onnistunut pelastamaan pikku Blissiään. Sisar huutaa yhä avunhuutoaan pikkutytön äänellään pojan päässä, eikä hän saa rauhaa ennenkuin lopulta saa selville mitä tapahtui sinä kaukaisena yönä hänen ollessaan 9-vuotias, päivää ennen Blissin seitsemättä syntymäpäivää.

Kirjan rakenne on monimutkainen, mutta ei liian vaikeasti ymmärrettävä. Skylerin ollessa keskellä lapsuusmuistojaan ja puhuessa viattoman pojan äänellä, kommunikoi nyky-Skylar, 19 vuotta lukijansa kanssa alaviitteiden kautta. Ja näitä viitteitä ei ollut vain muutamaa, vaan ne muodostivat lähes jokasivuisen kommunikaatiokanavan muun tarinan rinnalle. Minua kiehtoi tuo vastakohtaisuus tekstin tyylin ja niitä kommentoivien viitteiden välillä ja oli aivan ihanaa, että tässä rikottiin se kirjoille tyypillisin yhden tekstin malli.

Täytyy tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Oatesini, vaikka Kosto:rakkaustarina hyllyssä odotteleekin sopivaa hetkeä ja mielentilaa. Tällä yhdelläkin kirjalla Oates nousee eittämättä yhdeksi suosikkikirjailijakseni, ja ehdottomasti täytyy tutustua hänen muihinkin teoksiinsa - heti kun tämä nykyinen to-be-read -kasa on saatu luettua.







Sisarta ovat rakastaneet myös Annika, Leena Lumi, Minna, Norkku, Unni ja 
Valkoinen kirahvi.

perjantai 28. syyskuuta 2012

KIRJA JÄI KOTIIN, JOTEN ETSIN TÄHÄN MYÖHEMMIN OTSIKON ;)

Laura Paloheimo: Klaukkala
Otava, 2012
319 sivua
 
Luksuselämää ja vintagelaukkuja rakastava Julia on palannut maailmalta Suomeen ja päätynyt tv-tuotantoyhtiö Meisselin leipiin odottelemaan hääkellojen kilkatusta.
Kun unelmakihlaus rikkaan perijän kanssa purkautuu, koko kimaltava rakennelma romahtaa. Mutta pohjalla häämöttää jotain tuttua – vanha kotikunta Klaukkala, jossa kaikki ei totisesti ole ennallaan, vaikka kylänraitin tuulipuvut ja tukkamuoti ehkä ovatkin.
Tänä kesänä kaikki tiet vievät Klaukkalaan!

Tämän kanssa joudun nyt vähän pelaamaan muistitiedon varassa, kun sairastelun takia kirjan lukemisesta on kulunut jo kohta kolme viikkoa. En enää ehkä muista pienimpiä juonenkäänteitä, mutta yleiskuva tietenkin säilyi - kimalteleva ja lennokkaan humoristinen sellainen. 

Chick lit on minulle tyylilajina vieraampi, varsinkin suomesta kotoisin oleva. Asenteeni tällaiseen kevyempään kirjallisuuteen on kaksijakoinen, kirja on joko kivan ponnistelematon ja virkistävä lukukokemus, tai sitten liian höttöistä hömppää minun makuuni. Tuo ero on veteen piirretty viiva, joka ei aina näy päällepäin. Vaikka Klaukkala ensialkuun vaikutti juurikin vähän liian pintaliitoiselta, se ei kuitenkaan aiheuttanut kirjallista etomisreaktiota, niinkuin joillekin sen kollegoille on käynyt. Pidemmän päälle kirja toi itseasiassa mieleen Sophie Kinsellan (joka on tuttavapiirissäni julistettu laadukkaan ja luettavan hömpän peruispilariksi).

Kirja kertoo Juliasta, nuoresta naisesta, joka on tehnyt totaali-irtautumisen mielestään takapajuisesta kotikunnastaan Klaukkalasta. Aikansa maailmalla ajelehdittuaan hän tapaa kaikkien aikojen unelmamiehen; komean, rikkaan ja maineikkaan, jonka luottokortit mahdollistavat ylellisen elämän sekä kartano puitteet tuolle elämälle. Klaukkala näyttää jääneen ikuisesti menneisyyteen, vaan kuinka käykään?

Edellä mainittu elämä olikin jo hitusen liian upeaa voidakseen kestää, joten ennen pitkää Julia löytää itsensä sydän särkyneenä, kodittomana, lähes rahattomana ja potkujen uhka päällään leijuen pohtimassa mitä elämälleen tehdä. Hänen on rakennettava koko elämänsä uudelleen, mutta minne?

Kirja suorastaan pursusi muotia, ylellisyyttä, rakkautta ja vaaleanpunaisia unelmia. Joissain kohdin se toi mieleeni ylellisen muotiblogin tai muotilehden kolumnipalstan, toisissa taas (yli-ikäisen) teinin päiväkirjan, jossa valitetaan ensirakkauden kolhaisuista varsin mustavalkoisella ajatusmaailmalla. Tämä on varmasti todellinen unelmakirja niille, joita muoti ja ulkonäköasiat kiinnostavat enemmän kuin minua. Kirja oli kyllä hauska ja inspiroiva lukukokemus ja se sopi loistavasti keventämään opiskelujen alkamisen stressiä syyskuun alussa. Kuitenkaan useampaa tällaista en pystyisi peräjälkeen lukemaan, siinä astuttaisiin jo hömppäkertoimeni ylitse.

Kirjan juonenkäänteet olivat melko ennalta-arvattavia, mutta toisaalta se on varmaan lajityypille tyypillistä. Enpä muista chick lit kirjan koskaan yllättäneen minua. Palosaari rakentaa kuitenkin muuten arvattavaan loppuunsa mielenkiintoisen mausteen yllätystä ratkaistessaan lopulta Julian on-off -työtilanteen. 

Pidin kirjan huumorista, ja eniten minua hihitytti rikkaiden ihmisten pintaliitelyelämä ja erityisestä Julian tulevan/menneen miehen yrityspulmat. Elämä kahvi-imperiumin nousukkaan vaimokkeena ei aina ole herkkua, varsinkin kun joutuu maistamaan erilaisia juomasekoituksia. Rusketusta lisäävä kahvi kelpaisi kyllä minullekin, mutta ei taitaisi mennä alas, jos se tosiaan maistuu sille mille Julia sitä kuvaa. Pidin myös hauskoista väli-inserteistä "jos ______ olisi laukku, mikä laukku hän olisi". Julia tiivistää hauskasti tuttaviensa persoonallisuudet erilaisiin laukkuihin ja mielipiteen muuttuessa voi ystävä pudota laadukkaasta merkkilaukusta halpaan tekonahkajäljitelmään.

Koska Klaukkala on niin erilainen siihen nähden mitä yleensä luen, en oikein osaa arvostella sitä objektiivisesti. Ei se kyllä minun suosikeihini noussut, mutta toisaalta näen siinä piirteitä, jotka varmasti kiinnostavat erityylistä lukijaa. Kuten toinen kirjan lukenut bloggari Hanna toteaa: "ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä".



perjantai 21. syyskuuta 2012

TAKAISIN KIRJAMAAN PÄÄLLÄ

On ollut aika poikkeukselliset ja pelottavat nämä kuluneet kaksi viikkoa. Kipeilyä niin paljon, ettei lukeminen onnistunut ensinkään, saati tietokoneella oleminen.

Loppujenlopuksi minulla oli vain yhtäaikaa syvemmät niskalihakset umpisolmussa ja siihen jotenkin kietoutuva monipäiväinen migreeni. Viikon jatkunut jokailtainen niskakipu-pahoinvointi olisi kuitenkin voinut olla pahempaakin, joten päädyin parin hoitajan ja lääkärin kautta verikokeisiin, magneettikuviin ja selkäydinnäytteeseen. Viimeisenä mainitusta tuli aika paljon sivuoireita, ja aiempiin oireisiin yhdistettynä lopputulos oli se, että vietin kolme päivää TYKSissä maaten. 

Giovanni Boldini: Girl Reading in Salon
Nyt alkaa kuitenkin elämä voittaa, ja ehkä kirjojakin taas uskaltaisi varovaisesti kurkkailla. Sairaalassaolon aikana postiluukusta oli putkahtanut peräti viisi kirjaa, joten vaihtoehdoista ei ainakaan ole puutetta. Kirjastokin muisti ilmoittamalla parin varauksen saapumisesta. 

Olen ihan pudonnut kelkasta siinä mitä blogistaniassa juuri nyt tapahtuu, mitä luetaan, mitä ylistetään ja mitä moititaan. Pikkuhiljaa tässäkin taas ujuttelen varvasta oven väliin ja aloitan kuromaan aukkoa kiinni.

Ihanaa olla kotona.


sunnuntai 9. syyskuuta 2012

"VESI EROTTI MEIDÄT, PITI LOITOLLA TOISISTAMME."

Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY, 2012
219 sivua

Vihkivedet antaa äänen vanhojen valokuvien hiljaisille pojille, hupakkomaisten siskojen ja vahvojen tätien varjostamille naisille. Se on syvien jokien ja ruokoisten rantojen tunnelmallinen kokoelma, jossa aurinko häikäisee sanojen läpi, ajatuksiin joita ei lausuta ääneen. Siihen, miten vieras aikuisten maailma aikuisellekin on. Miten ronskeilta löylypuheet tässä hiljaisuudessa tuntuvat, ja siitä miten päiviin ei ole kiire ja silti elämässä on.

Sanotaanko, että iski pieni jumitus, kun naputtelin tuota takakansitekstiä tuohon yläpuolelle. Jo pelkkä kansi oli niin runollinen ja kaunis, itse sisällöstä puhumattakaan, että omat sanat tuntuvat verrattain kömpelöiltä ja rumilta. Olisin itse halunnut osata muotoilla jotain tuonkaltaista kuin että aurinko paistaa sanojen läpi ja että miten päiviin ei ole kiire ja silti elämässä on. Vaikka podenkin pientä sanallista alemmuuskompleksia, ei se vähennä teoksen arvoa, päinvastoin. 

Täytyy myöntää, että kun tämän syksyn uutuuksista huomasin ja sitä itselleni pyysin, en ollut ollenkaan huomannut sanaa novelleja. Minulla on omat murheenkryynini tämän tekstilajin kanssa, enkä oikein koskaan ole päässyt sen kanssa sinuiksi. Siispä en välttämättä olisi tähän heti tarttunutkaan jos olisin tiennyt tekstilajista. Nyt kun kuitenkin se yöpöydälläni odotti lukuvuoroaan, ajattelin antaa novelleille mahdollisuuden, ja aivan kuin varkain, tulin niiden kanssa läheisemmäksi kuin koskaan.

Teksti on tyyliltään samankaltainen kuin kannen kuva. Kun kantta katsoo, näkee raikkaan ja yksinkertaisen puhtaan kuvan, kauniin. Mutta pinnan alla muhii enemmän, niin kuin ei kuolinpaitakaan kovin onnellisiin hetkiin viittaa. Teksti oli samalla tapaa moniulotteinen. Sanat olivat puhtaan kauniita ja tarinat aidon tuntuisia, mutta samalla pohjalla lymysi jotain hieman pahaenteisen tummaa ja mystisen pelottavaa.

Pidin erityisesti ajatuksesta antaa ääni niille, joilta se normaalisti evätään; sivustakatsovat lapset, ne hiljaiset, pettymyksen kokeneet, katkeroituneet.  Jokaisella puhujalla on oma äänensä, ja jos joskus kirjoja lukiessa tuntuu kuin puhuja alleviivaisi vain tiettyjä dramaattisia piirteitä tarinassaan, tässä tuntui kuin puhuja vuodattaisi sanoihinsa koko sydämensä ja sielunsa.

Kaukonen onnistuu muodostamaan hämmentävän sopusoinnun tekstin ja sisällön välille. Kirjan lauseet ovat itsessään kuin pieniä taideteoksia, runollisia ja minun kaunosieluuni vahvasti vetoavia. Tekstin kauneus ei kuitenkaan vie huomiota itse tarinalta, eikä vahingoita sen primitiivistä aitouden tunnetta ja vahvaa intensiteettiä. Olen lukenut vain harvoja kirjoja, jotka pystyvät lähellekään samaan.

Jos suhtautumiseni Kaukosen kirjoittamiseen oikeastaan täysin vieraassa tyylilajissa on tämä, voin uskoa että Odelma kolahtaa vielä lujemmin. Sen hankkimista odotellessa voin kuitenkin onnelisena viivytellä tämän kirjan jälkitunnelmissa. 








Vihkivettä ovat vuodattaneet myös Riina, Sanna ja Sara.

perjantai 7. syyskuuta 2012

"EMMÄ TIÄRÄ MIKÄ SITÄ ISIÄ MERILLE VETI. KALAHAN SE OLI HOROSKOOPILTANSAKIN."

Taina Latvala: Välimatka
WSOY, 2012
252 sivua

Kapsäkkiin on pakattu panamahattu ja lakeuden suru.

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä on yksi kylähullu, yksi kirkko sekä äiti, jonka tytär on jäänyt kyläilymatkan päähän. Isä on ollut jo vuosia kateissa. Kaipaus on hitsannut äidin ja tyttären yhteen, ja yhdessä he lentävät Teneriffalle viettämään äidin 60-vuotispäiviä.
   Symbioosi alkaa rakoilla, kun äiti hoksaa tytön ryhtyneen riiuulle aulapojan kanssa. ”Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä”, äiti toteaa ja seuraa tyttären pään sisällä vaikka lemmenpedin laidalle. Äidin käsilaukussa lymyää isän arvoitus.

 Kiinnitin tähän huomioni jo kesällä selatessani WSOY:n syksyn katalogia. Minuun vetosi teema äidin ja tyttären välisistä suhteista ja tyttären vaikeudesta irroittautua lapsuuden maisemista. Ja kansikin oli kaunis, yhtäaikaa aurinkoinen ja kuitenkin salaperäisellä tavalla surumielinen.

Vaikka kirjan idea on periaatteessa yksinkertainen, sitä ei kuitenkaan voi katsoa vain yhdessä valossa, vaan se sisältää erilaisia vivahteita ja rippusen mysteeriäkin. Vaikka pääosassa on äidin ja tyttären suhde, on hyvin suuressa roolissa myös kummankin suhde isään ja aviomieheen, josta ei ole kuultu vuosikymmeniin. Kontrastia äidin ja tyttären kummalliselle symbioosille muodostaa sisar, toinen tytär, joka on suorittanut oman kotoairtautumisensa tehokkaasti ja hankkinut oman perheen jo hyvissä ajoin.

Puolittain vastentahtoisesti äiti ja tytär päätyvät Välimeren rannikolle viettämään lomaa, ja ympäristön vaihtuessa kotikylässä vallinut jähmettyminen alkaa pikkuhiljaa sulaa ja kotiin palatessa nämä kaksi naista osaavat ehkä suhtautua toisiinsa ja elämään ylipäätään uudella tavalla.

Kirja oli kokonaisvaltaisesti raikas lukukokemus. Samalla kun tarinan naiset aukoivat menneisyytensä ja nykyisyytensä solmuja, tunsi lukijakin jotenkin virkistyneensä ja aukoneensa pari solmua omasta mielestään. Jotenkin se välimeren tuuli oli imeytynyt sisään kirjan sivulle.

Minulla ei ole mitään suhteita pohjanmaan alueelle, mutta suuressa roolissa kirjassa oleva murre kuulosti ihanan persoonalliselta ja välittömältä, jotenkin läheiseltäkin. Pidin paljon myös siitä, että äiti veisteli leveämmällä murteella ja tytär käytti vain sen vivahteita puheessaan. Sivut muistikirjasta, johon äiti on sulkenut surunsa ja salaisuutensa, muodostavat näiden kahden äänen rinnalla tasapainoisen ja kiinnostavan kokonaisuuden.

Välimatka ei ehkä ole maata mullistava kirja, mutta pidin siitä ettei se yritäkään olla sellainen. Yleensä ärsyynnyn sukukirjojen liian laajalle polveileviin muisteloihin, mutta tässä paketti pysyi kasassa loppuun asti. Huomio kiinnittyi sukuriitojen sijaan hahmojen persooniin ja niiden moniulotteisiin suhteisiin toisiinsa. Myös kauniille kielelle annettiin tarpeeksi tilaa ja se jää hauskasti päähän soimaan vielä sivujen sulkeuduttuakin.







Välimatkaa on pitänyt myös Kirjavinkkien Irja