maanantai 31. tammikuuta 2011

SINNE MENI TAMMIKUU

Hupsista vain... jo vilahti tammikuukin ohi, ja samalla ensimmäinen kirjablogikuukauteni on nyt paketissa. Kiitos kaikille ihanille lukijoille ja kommentoijille, jotka autoitte tutustumaan paremmin lukemisen ja kirjablogien maailmaan ja teitte aloittamisesta helppoa. ♥ Blogittaminen jatkuu mm. mielenkiintoisten haasteiden myötä, kymmenen klassikkoa on kiikarissa ja luonnostelen naiskirjailijoiden satasta. Tammikuussa alkoi myös lukupiiri, josta olen superinnoissani.

Ja olen kuin olenkin kaiken uuden keskellä ehtinyt hieman lukeakin. Yhdeksän kirjaa tuli tässä kuussa luettua ja se on melko hyvin, kun ottaa huomioon ne useat sadat sivut tenttikirjallisuutta, mitä niiden lisäksi jouduin/sain lukea. Tästä yhdeksiköstä löyty muutama kauan metsästetty kirja, muutama uudeksi suosikiseni muuttunut ja yhdeksän ajatuksia herättänyttä ja mukavia lukukokemuksia antanutta kirjaa. Luettuja sivuja kertyi tässä kuussa yhteensä 3554 kappaletta.

Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia
Khaled Hosseini: Leijapoika 
Dianne Harris: Pieni suklaapuoti
Nadeem Aslam: Elävältä haudatut
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus
Zadie Smith: Kauneudesta
Henri Charrière: Vanki nimeltä Papillon
Paulo Coelho: Valkyriat
Sofi Oksanen: Baby Jane

TUNNUSTUKSIA TUNNUSTUKSISTA

Oi, minäkin sain tunnustuksia, jopa kahdelta taholta. Kiitos hirmuisesti Lauren ja Sanna! ♥

Apua, mitäs minä kertoisin... tässä on tällaisia lukemis-aiheisia, mitä ensimmäisenä tuli mieleen.

1. Ensimmäinen "kunnon" kirja, jonka olen lukenut aivan itse alusta loppuun oli Milli-Molli  ykkös- ja kakkosluokan välisellä kesälomalla. Se on vieläkin yksi lempparikirjoistani (ehkä juuri sen takia).

2. En osaa koskaan poistua kirjastosta ilman kirjaa, vaikka päättäisin niin pyhästi ennen kirjastoon menoa. 

3. Järjestän kirjahyllyni kirjat aina värijärjestykseen.

4. Mieluiten luen sohvalla, vihreän sammakkohuopani alla, ja poltan samalla suitsuketikkuja, mieluiten magnolian tai laventelintuoksuisia. Suurkulutan lukiessani myös suklaata.

5. Äitini kirjoja on jotenkin kummasti kävellyt minun kirjahyllyyni aika lauma.

6. Vaikka väitän lukeneeni Raamatun kokonaan, niin täytyy myöntää, että ohittelin muutamia nimiluetteloita ja suuren osan Mooseksen kirjan käskymaratonista yms.

7. Isona haluan sellaisen kirjastohuoneen, missä on katosta lattiaan kirjahyllyt täynnä kirjoja ja joku überpehmeä nojatuoli, mihin voi köllähtää lukemaan. 

En yhtään tiedä kenet seuraavaksi haastaisin. Jään pohdiskelemaan... 

torstai 27. tammikuuta 2011

"MINÄ MUISTAN TÄHTIKIRKKAASTI SEN YÖN. SIINÄ YÖSSÄ EI OLLUT SUMUA. MINÄ MUISTIN. MINÄ MUISTAN."

Sofi Oksanen: Baby Jane
WSOY, 2005 
231 sivua

Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?
    Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.   
   Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin. 
   Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä.

Minä uskoin, että kaikki olisi mahdollista, ei minulla ollut mitään syytä epäillä. Me emme haaveilleet mistään, mitä pidin mahdottomana, vain pienistä suurista suloisista asioista, joihin ei tarvittu muuta kuin rakastettu ja tarpeeksi rakkautta, ja sitähän meillä oli uppeluksiin asti.


Tämä lenteli laukkuun kirjaston palautushyllystä yhtä aikaa Valkyrioiden kanssa. Jotenkin kannen pinkki väri ja kiehtova vangitsemisteema kiinnitti huomiota.

On suoranainen ihme, miten monta vaikeasti käsiteltävää asiaa Sofi Oksanen on saanut sisällytettyä tähän kirjaansa pitäen sen silti näin helppolukuisena. On masennusta, paniikkihäiriötä, syrjäytymistä, lesboutta, itsensä etsimistä, mustasukkaisuutta, rakastumista, eroamista, itsemurha-ajatuksia, vihaa, kaltereita...

Helppolukuisuus syntyy kirjoitustyylistä, ja siitä, että minun ainakin oli helppo samaistua minäkertojaan. Kirja oli nuoren naisen tunteikasta tajunnanlentoa, kuin juuri tapahtumahetkellä päiväkirjaan kirjoitettua - puhuttelevaa, avointa. Tapahtumia ei tarvitse odottaa, ne kävelevät eteen heti kun astuu ulos ovesta. Ja vaikka kaikkia henkilöhahmoja vaivaa ahdistus, ei se kaadu päälle vaan enemminkin kietoo verhoonsa. Tulee selväksi, että ahdistuakin voi niin monella tavalla ja silti olla ymmärtämättä toisen ahdistusta.

Sofi Oksanen ottaa kirjoissaan kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, kuten tässä mielenterveysasioiden hoitoon - tai hoidon puutteeseen. Hän kuitenkin punoo kritiikkinsä hienosti osaksi tarinaa, jolloin sitä ei huomaa ellei katso. Tuo pilleripurkki-käteen-ja-kotiin -mielenterveyshoito on minulle paitsi tuttua, myös aivan pöyristyttävän väärin minusta, joten on hienoa että se on tuotu esille. Kirjassa voi huomata yhteiskunallisen piittaamattomuuden seuraukset yhden pienen ihmisen elämässä. Pieni ihminen, suuri maailma.

Kuitenkin jälkeenpäin huomaa ihmettelevänsä, mitä siinä kirjassa olikaan, lukeminen suhahti ohi niin nopeasti. Ei ollut kohtaa mihin pysähtyä. Niin... en tiedä onko se hyvä vai huono asia.




keskiviikko 26. tammikuuta 2011

"SEN VUOKSI ENKELIT OVAT PALANNEET. JA NIITÄ TULEE KUUNNELLA, KOSKA AINOASTAAN NE PYSTYVÄT NÄYTTÄMÄÄN MEILLE TIEN, EIKÄ KUKAAN MUU."

Paulo Coelho: Valkyriat
Portugalinkielinen alkuteos: 
As Valkírias (1992) 
Bazar, 2010 
204 sivua

Miksi tuhoamme sen mitä rakastamme eniten? Tämän kysymyksen Paulo Coelho, Alkemistin kirjoittaja, esittää itselleen ryhtyessään käsittelemään omaa menneisyyttään.

Paulo lähtee yhdessä Chrisin kanssa matkalle auringon polttaman Mojaven autiomaan halki. Matka kestää 40 päivää, ja sen aikana he tapaavat joukon erikoisia soturinaisia, Valkyrioita. 

Valkyrioissa Coelho kertoo avoimesti taistelustaan omia pelkojaan ja epäilyksiään vastaan. Se on myös tarina kahdesta ihmisestä, jotka ponnistelevat ymmärtääkseen toisiaan. Ennen kaikkea se välittää vahvan viestin siitä, miten tärkeää on antaa anteeksi oma menneisyytensä ja uskoa omaan tulevaisuuteensa. Kun hyväksymme ja tunnistamme heikkoutemme ja vahvuutemme, olemme valmiita muuttamaan maailmaa. 

Ja minunhan kun ei pitänyt tänään lainata kirjastosta mitään tai ainakaan aloittaa lukemaan... ja mitäpä teen nyt - istun kirjoittamassa tätä ja kirja kököttää luettuna vieressä. Eipäs se pitkään kestänyt, kuten ei yksikään Coelhon kirja tätä ennenkään. Huomenna saan palauttaa sen taas kiertoon ilahduttamaan jonkun muun huomisiltaa.

Paulo Coelhon kirjat voi jakaa kahteen eri kastiin, niihin jotka kertovat hänen omasta tiestään, ja niihin jotka kertovat tarinaa keksittyjen hahmojen kautta. Valkyriat kuuluu ensimmäiseen ja se jatkaa Pyhiinvaelluksen aloittamaa matkaa herran Coelhon ajatuksiin.Tuntuu jotenkin vähän vaikeammalta lukea näitä kirjoja, kun tietää niiden olevan pohjimmiltaan omaelämänkerrallisia. Vaikka Coelhon kirjoissa maistuu aina vahva elämän maku, on helpompaa käsitellä asioita henkilöhahmojen kautta. Ja vaikka minussa aina herää vahva halu uskoa se kaikki, en voi täysin uskoa siihen, että hän uskoo. 

Valkyriat kertoo matkasta hyväksymään oma menneisyytensä ja löytämään nykyisyytensä ja itsensä - ja enkelinsä. Rakkaus on elämän kantava voima, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin, eikä ihastus ole samaa kuin rakkaus, sen he kaikki ymmärtävät. Tarinan kulissi on autiomaa, ja sen väkevä, henkeä imevä voimaa kantaa läpi kirjan, niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Tuo kulissi tavallaan irroittaa tarinan normaalista elämästä, ja tekee siitä epätodellisemman.

Tämä on Coelhon kirjoista se, joka jätti eniten kysymyksiä. Silti henkilöhahmojen henkinen kasvu ja löytyneet vastaukset sanattomiin kysymyksiin saavat itselleenkin olon, että löysi vastauksia - vaikka ei tiedä löytäneensä niitä. Kirja on ovela - se huijaa lukijansa tuntemaan itsensäkin jotenkin henkisesti kasvaneeksi.

En ole oikein varma, mitä enkelinsä löytäminen lopulta tarkoittaa. 







tiistai 25. tammikuuta 2011

OHITUSLIIKKEEN SALAT

Jätän harvoin kirjan kesken, ja vielä harvemmin luen useampaa kirjaa yhtä aikaa (tähän ei tietenkään lasketa opiskelukirjoja).

Nyt kävi kuitenkin vanhanaikaiset - kävelin aamupäivällä kirjaston palautushyllyn ohi vailla aikomustakaan edes pysähtyä siihen. Tällä hetkellä on ihan kiva kirja kesken, kolme muuta odottaa vuoroaan ja koulujuttujakin on paljon. Mutta sitten silmiini hyppäsi kuva autiomaan halkeilleesta kamarasta ja tummenevasta taivaasta ja siinä sitä taas oltiin. Paulo Coelho on eräs lempikirjailijani, ja olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa. Ikävä kyllä en ole ainoa ihminen täälläpäin tällaisissa aatoksissa, kaikki kirjat ovat aina lainassa ja itseasiassa en ole kertaakaan nähnyt yhtään Coelhoa varsinaisella paikallaan kirjahyllyssä, aina joku nappaa ne palautushyllystä. Ja tänään se joku olin sitten minä. Kirja on Valkyriat.

Ja bussia odotellessa kirja, hupsista vain, avautui ja nyt olenkin jo yli puolenvälin. Se siitä en-lue-kuin-yhtä-kirjaa-kerrallaan -taktiikasta.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

PIIRI PIENI PYÖRII

Ensimmäinen ja varmasti hermostuttavin lukupiiritapaaminen on nyt takanapäin. Tajusinpas siinä kahvilan edessä seisoessani, etten ole ikinä ollut sellaisilla "sokkotreffeillä", siis tavannut ketään pelkän nettikeskustelun jälkeen. Oli myös vaikea tunnistaa ihmistä ulkonäöltä näin livenä, jos on nähnyt tästä vain facebookin profiilikuvan.

Kuitenkin onnellisesti löysimme toisemme kaikki neljä. Oli mukavaa, kiitos tytöt.

Kartoitimme vähän toistemme lukukokemuksia, suosikkikirjoja ja sovimme ensimmäiseksi yhteiseksi lukupiirikirjaksi Oman taivaan.  Itse olen ainakin sen pitkään jo halunnut lukea, mutta se on ollut kirjastossa sen verran varattu teos, ettei ole vielä käsiin saanut. Nyt saan sen Sannalta lainaksi ja lukeminen voi pian alkaa.



HAASTAVIA KLASSIKOITA JA AJANPUUTOSTAUTIA

Apua, viikonloppu ilman tietokonetta ja olen niin paljon jäljessä kaikessa kirjoittamisessa. Olisi yksi kirja arvosteltavana, toinen aloitettavana, pieni tarinointi lukupiirimme ensimmäisestä tapaamisesta raapustettavana ynnä muuta - ja löysinpäs kivan haasteenkin tätä vuotta piristämään. Muista tulee sitten omat aiheensa joskus piakkoin, mutta tässä tämä Lumikin blogista löytämäni ihana klassikkokirjahaaste. 

KYMMENEN KLASSIKKOA
Valitsin omaksi klassikkokymmenikökseni teoksia, jotka putkahtivat esille Hesarin klassikkoautomaatista. Ihan ensimmäistä kymmentä kappaletta en valinnut - osan olin jo lukenut, osa oli jollain tapaa muuten liian kyseenalaisia (parhaimpana esimerkkinä Kama Sutra) ja koska ajattelin pitäytyä romaaneissa, hylkäsin mm. Anna Ahmatovan runot. Kriteereinä oli myös se, että olin kyseisestä kirjasta ennenkin kuullut, plus tietysti kiinnostavuus. Osaan kirjoista (kuten Koraani, Gilgamesh, Raamattu...) teen lähempää tuttavuutta osana opiskelua, ja nekin jätin pois listalta.

1. Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä
2. Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
3. Umberto Eco: Ruusun nimi
4. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
5. Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
6. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
7. George Orwell: Vuonna 1984
8. Patrick Süskind: Parfyymi
9. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
10. Émile Zola: Nana

Näitäpä sitten lähdetään vuoden mittaan metsästämään.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

"SYYTTÄJÄ, JOKA TUOMITSI HEIDÄT, EPÄONNISTUI RANGAISTUSYRITYKSESSÄÄN LÄHETTÄESSÄÄN HEIDÄT MATKALLE LOKAAN. LOASTA HE LÖYSIVÄT ONNEN."

Henri Charrière: 
Vanki nimeltä Papillon
Ranskankielinen alkuteos: 
Papillon (1969)
Otava, 1992 
514 sivua

Pirunsaarelta ei ollut kukaan paennut - ei ennen Papillonia. Papillon on käsite ja legenda.

Henri Charrière, joka rikollispiireissa tunnettiin nimellä Papillon, tuomittiin vuonna 1931 elinkautiseen murhasta, jota hän ei ollut tehnyt. Kolmetoista pitkää vuotta mies vietti Pirunsaarella, Ranskan Guayanan pahamaineisessa rangaistussiirtolassa, helvetissä josta kenenkään ei ollut onnistunut paeta. Kirjasta, jossa hän kertoo vankivuosistaan ja paostaan, tuli kaikkien aikojen bestseller. Se on ilmestynyt kymmenillä kielillä ja siitä on tehty menestyselokuva.

Isäni on tätä minulle tyrkyttänyt jo vuosikaudet, mutta en vain jotenkaan saanut aikaiseksi lukea. Kun se tänään katsoi minuun kirjaston hyllystä, niin ajattelin viimeinkin luovuttaa.

Ja enpähän enää ihmettele miksi tästä on kohuttu, oli sen verran mielenkiintoinen lukukokemus. Mielenkiintoinen ei ehkä ole paras mahdollinen sana, koska ei tätä kirjaa oikein voi tiivistää yhdellä adjektiivilla.

Papillon, tai tuttavallisemmin Papi, sai heti ensimetreillä ainakin minun sympatiani puolelleen. Ensimmäisen onnistuneen karkumatkan jälkeen vilkaisin takakantta (ensimmäinen Pirunsaarelta paennut vanki) ja jäljellä olevaa sivumäärää (paljon) ajattelin kauhuissani, että pakkohan herran on vielä uudelleen jäädä kiinni, että hän voi suorittaa tuon maineikkaimman pakonsa. Silti kiinnijääminen nosti palan kurkkuun ja laittoi vauhtia lukemiseen - eihän Papiparkaa voinut jättää noihin kamaliin olosuhteisiin virumaan, eihän?

Vaikka kirja herättikin vastustamattoman halun päästä mahdollisimman pian loppuun ja nähdä omin silmin pako jonka tietää tapahtuvaksi, eivät matkan varrella kuljetut askeleet jää unohduksiin. Niin epäinhimillistä kidutusta, epätoivon hetkiä, kaiken kestävää toveruutta, intohimoa, petturuutta kuin vapauden riemuakin sisältävä matka lokaan ja loasta vapaaksi on koottu yksiin kansiin hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Välillä oikein ihmettelen, miten riittoisa tämä tarina on. Kaikki matkan hetket on kuvattu niin tarkkaan, että lukeminen ei heti lopu. Ainoastaan rundi, eristys, matka pimeyteen, vai miksi ihmisen sullomista vuosiksi pimeään koppiin vailla kontaktia muihin haluaakaan kutsua, etenee armeliaan nopeasti.

Tästä on kuulemma elokuvakin, jota joku jossain joskus kehuikin. Se on kyllä pakko nähdä!






lauantai 15. tammikuuta 2011

"KULTASENI, ET SAA TEHDÄ PILAA MIEHESTÄSI, TEET VAIN PILAA ITSESTÄSI"

Zadie Smith: Kauneudesta
Englanninkielinen alkuteos:
On beauty (2006)
WSOY, 2008
438 sivua

Monikulttuurisesti rönsyilevä, säkenöivän huumorin ryydittämä aikalaisromaani etnisiltä taustoiltaan eroavien perheiden vaiheista ja valinnoista.

”Aika on sitä miten käyttää rakkautensa.”

Jo viisitoista vuotta Howard Belsey ja hänen arkkivihollisensa Monty Kipps ovat nokitelleet toisiaan samoissa akateemisissa ympyröissä. Jerome, Belseyn ateistiperheen musta lammas, säikäyttää isänsä suunnittelemalla häitä uskonnollisten Kippsien tyttären kanssa, mutta kaikkien onneksi seurustelu paljastuu vain ”romanttiseksi sekoiluksi”. Yhdeksän kuukautta myöhemmin perheiden polut risteävät jälleen, kun sir Monty kutsutaan luennoitsijaksi Howardin yliopistoon ja Kippsit muuttavat Lontoosta Atlantin taakse Wellingtoniin.

Suorapuheiset äidit Kiki Belsey ja Carlene Kipps intoutuvat tuota pikaa aviollisten kulissiensa takaisiin paljastuksiin. Belseyn nuorin vesa Levi harhautuu kapitalismin kultaisilta poluilta ja tomera tytär Zora päättää tehdä vaikutuksen katujen kasvattamaan räppärirunoilijaan. Myös muita epätodennäköisiä suhteita solmitaan, kun Belseyt ja Kippsit ottavat osaa toistensa iloihin ja suruihin.  

Äidin kirjahyllyn antia tämä teos - tai ei oikeastaan edes kirjahyllyn, vaan sen kokoajan kasvavan kirjakasan, mikä ei enää edes mahdu varsinaiseen kirjahyllyyn. Olen jo pitkään ajatellut tarttua tähän sitten kun satun käymään kotona ilman, että on joku muu kirja kesken.

Ilman suurempia ennakko-odotuksia on helppo yllättyä positiivisesti. Kahden perheen elämä akateemisessa maailmassa on välillä pahastikin törmäyskurssilla, eikä perheensisäisiltä kiistoiltakaan vältytä tässä elämänmakuisessa teoksessa. 

Zadie Smith onnistuu ilmentämään erilaisilla vastakohtapareilla elävästi erilaisia maailmankuvia. Akateemisen maailman hyväosaisempien elämä on jyrkässä ristiriidassa katujen kasvattamien nuorten vihaiseen käytökseen. Mustia ja valkoisia on molemmilla puolilla tätä juopaa, välillä tietämättöminä kumman puolen kokee enemmän kodikseen. Yhtenäinen akateeminen maailmakin jakaantuu monessa kysymyksessä eri leireihin. Naisten vartaloita kuvaillaan niin nuoren kaunottaren kuin rehevämmän kotiäidinkin kautta - saaden molemmat vaikuttamaan aivan yhtä upeilta.

Tässä kirjassa huokuu elämä, eikä siitä ole yritettykään tehtä "elämää suurempaa". Se ei lopu dramaattiseen loppuhuipennukseen eikä moniin mieleenjääviin kysymyksiin saada koskaan ratkaisua. Kirja ei johdattele, jokainen saa itse muodostaa näkemyksensä erilaisiin vastakohtatilanteisiin ja valita kenen hahmon äänen kokee eniten omakseen. 

Tämä kirja ei tekstissään myöskään unohda sitä pientä ironian vivahdetta, mikä tuo aina oman mausteensa lukukokemukseen.








keskiviikko 12. tammikuuta 2011

"HIOMME MUISTOJEMME TERÄVIÄ REUNOJA SILEIKSI, VASAROIMME SANOINKUVAAMATONTA SANOJEN MUOTTEIHIN JA PUNOMME YKSITTÄISISTÄ HAVAINNOISTA KOKONAISTA KERTOMUSTA"

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus
Englanninkielinen alkuteos:
Enduring Love (1997) 
Otava, 2010
306 sivua

Monisyinen psykologinen jännityskertomus, joka on samalla terävä parisuhteen analyysi ja mielisairauden kuvaus.

Tiedetoimittaja Joe Rose ja hänen avovaimonsa Clarissa joutuvat retkellään onnettomuuden silminnäkijöiksi. Joe ryntää usean muun miehen kanssa apuun. Seuraukset ovat dramaattiset: pelastustöihin osallistunut Jed Parry rakastuu Joeen patologisesti ja tuo tunteensa julki mitä kiusallisimmin tavoin.

Joe yrittää päästä tunkeilijasta eroon, mutta Jed on täysin vakuuttunut rakkauden molemminpuolisuudesta.

Yrityksistään huolimatta Joe ei onnistu saamaan sen paremmin poliisia kuin Clarissaakaan uskomaan, että Jed on mielenvikainen. Tilanteet kääntyvät lopulta niin vaarallisiksi, että Joe joutuu ottamaan oikeuden omiin käsiinsä...


Pikainen piipahdus kirjastosta päättyi tämän tarttumiseen palautushyllystä. Kuulemieni perusteella melkein trillerimäisiin mittoihin paisuvaa McEwansia, eli siis taatusti mukaansatempaavaa tekstiä luvassa.

Ja olihan se tavallaan mukaansatempaavaa, mutta ei siitä saanut kunnon otetta.  Yleensä hyvien kirjojen kanssa tuntee olevansa tapahtumapaikalla, mutta tämä pikemminkin työnsi ulos lukijaa kuin veti sisäänsä. Jotenkin koko kirja alun onnettomuudesta lähtien tuntui perin epätodelliselta. Tapahtumat välillä juoksivat ja välillä matelivat, ja kaiken keskeytti silloin tällöin jokin pitkä tieteellinen pohdinta.

En oikein saanut selvää oliko pääjuoni rakkaustarinassa, vai vainoajan tuntemassa, pakkomielteisessä rakkaudessa, mutta kumpikaan ei kantanut loppuun asti. Muutenkin jopa trilleriksi luonnehdittu juoni jäi aika pinnalliseksi, samoin kuin henkilöhahmot.

Odotin kyllä tältä kirjalta enemmän. En olisi tunnistanut McEwansiksi, jossen olisi tiennyt. Takakannessa tätä on arvioitu jopa McEwansin parhaaksi romaaniksi - kehu, jota en voi ymmärtää. Arvostan kuitenkin tämän pienoisen pettymyksenkin jälkeen häntä kirjailijana, ja esimerkiksi Sovitus on edelleen korkealla parhaiden kirjojeni listalla.



tiistai 11. tammikuuta 2011

PAINAVAA ASIAA, TODISTETUSTI
















Eilen alkoi taas arkinen aherrus koulujuttujen parissa ja tänään lainasin kevään ensimmäisen tenttikirjan. 

Täytyy myöntää, että koskaan ennen en ole pelästynyt kirjaa ulkomuodon perusteella näin paljon. Herranen aika se oli iso. Ja paksu. Ja PAINAVA!

Kotiin tullessa oli huvin vuoksi punnittava kyseinen opus ja melkein neljä kiloahan se painoi. Tässä sitten on syy siihen, että loppukuusta ei jää niin paljon aikaa romaaneille kuin haluaisi.

lauantai 8. tammikuuta 2011

"TÄÄLLÄ ON MAHDOLLISTA POIMIA PALA LEIPÄÄ LAUTASELTA JA SEN VAIHEITA SEURAAMALLA KERÄTÄ KYMMENIÄ TARINOITA SODASTA"

Nadeem Aslam:  
Elävältä haudatut
Englanninkielinen alkuteos:
The Wasted Vigil (2008)
Like, 2010
389 sivua

Nadeem Aslam kuvaa Afganistanin sotien keskelle jääneiden ihmisten sopeutumista ja selviytymistä. Lääkäri Marcus Caldwellilta konfliktit neuvostoarmeijan ja talibanien kanssa ovat vieneet vaimon, tyttären ja toisen käden. Tunnelma Marcuksen talossa on raskas, muttei katkera. Kun ei tiedä, kuoleeko luotiin, pommi-iskuun tai maamiinaan, on aikaa rakentaa kanootti ja pestä seinät, joiden maalaukset peitettiin mudalla talibanien hyökkäysten varalta. Talo alkaa muistuttaa pientä pakolaiskeskusta, kun sodan riepottelemat ihmiset kerääntyvät sinne kuin magneetin vetäminä. Ushajärven pakolaiset ovat elävältä haudattuja, vailla tulevaisuutta. Amerikkalaisten ja talibanien pyrkimykset rinnastuvat, kun molempien motiivien pohjalta löytyy pelko oman elämäntavan häviämisestä. Elävältä haudatut kertoo ensisijaisesti yksilöistä, sitten vasta kulttuurien, tapojen ja uskomusten törmäyksestä. Afganistanilaissyntyinen Nadeem Aslam asuu nykyisin Lontoossa. Elävältä haudatut on hänen kolmas romaaninsa, ylistävät arvostelut saanut mestariteos. Aslam on kutsuttu vierailulle Helsingin Kirjamessuille 2010.

Kirjaston palautettujen hyllystä kiinnitti huomioni välittömästi upealla kannellaan. Voisiko olla varmempaa tapaa saada minua lainaamaan kirja kuin sijoittamalla sen kanteen unikkoja - lempikukkiani. 

Ja unikkojen huumaava tuoksu piti otteessaan koko kirjan ajan. Tarina rakentui kuin palapeli - kuin palapeli rakastavaisista jota Lara tarinan edetessä rakentaa maalauksesta palasista huoneen lattialle. Eri henkilöhahmojen kohtalot kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. He kaikki näkevät maailman eri tavalla, ja lopulta he kaikki eivät mahdu samaan aikaan maan päälle.

Yleensä kertojan vaihteleminen tekee minusta kirjasta hieman vaikean, mutta tässä jokainen uusi kertoja kietoitui edellisten kertojien tarinoiden lomaan muodostaen yhtenäisen kudoksen. Lopulta ymmärsin, että tätä kirjaa ei olisi voinutkaan ikinä kirjoittaa vain yhdestä näkökulmasta. Kerronta tuo esiin sen, miten erilaisin silmin maailman voi nähdä.

Elävältä haudatut oli jälleen yksi niistä kirjoista, mitkä tekee mieli lukea siltä seisomalta, jos siihen olisi mahdollisuus. Tuntui suorastaan tuskaiselta sulkea kirja ja jättää hahmot sen väliin yön ajaksi (luen siis aina illalla sängyssä, muun muassa).

Mietin pitkään annanko tälle täydet viisi pistettä, vai puolet vajaan. Jotenkin tuntuu liian rohkealta antaa täysiä pisteitä, koska en osaa määritellä absoluuttia täydellisyyttä - viiden pisteen tarinaa. Toisaalta kirjallisuus on taidetta ja kauneus on katsojan silmissä, voin siis antaa täydet pisteet kirjalle, joka minusta tuntuu sen arvoiselta. En voi aina odottaa, että tulisi joku vielä parempi kirja. Ja on siellä viiden pisteen jakkarallakin tilaa useammalle kirjalle. 








MAAILMANVALLOITUS: Afganistan

torstai 6. tammikuuta 2011

SUKLAALÖYTÖRETKI

Joskus lukiessa alkaa tehdä tavattomasti mieli jotain. 

Kun pienenä luin Viisikoita, niin aina tuli nälkä kun kuvailtiin sitä munien, kinkkujen, paistien, voileipien ja jäätelöiden määrää. En olisi kuvitellut, että mikään kirja veisi Viisikkojen paikan ykkösruokahimotuslähteenä, mutta Pieni suklaapuoti vie kyllä voiton kaikkine huumaavine ja mausteisine suklaantuoksuineen.

Kun kotoa ei moista herkkua löytynyt, niin piti tehdä pieni suklaaretki internetin syövereihin.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

"ONNI. MUTKATONTA KUIN KUPILLINEN KAAKAOTA TAI MONIMUTKAISTA KUIN SYDÄN. KATKERAA. MAKEAA. ELÄVÄÄ."

Joanne Harris:  
Pieni suklaapuoti
Englanninkielinen alkuteos: 
Chocolat (1999)
Otava, 2008
413 sivua

Vianne Rochert on asettunut tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään ja perustanut suloisen suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä. Käsintehdyt makeiset ja maailmaa nähneen naisen elämänilo saavat monen purkamaan sydäntään mieluummin kaakaokupin ääressä kuin kalseassa kirkossa. Mutta pääsiäisen pakanallinen suklaafestivaali on kylän papille sentään liikaa! Paastoava kirkonmies päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Vaikka minulla ei olekaan yksinhuoltajaäitiä, vaan myös ihana isä, olemme asuneet äidin kanssa kahden melkein koko tähänastisen elämäni ennen kuin muutin omaan kotikolooni. Olemme äidin kanssa semmoinen erottamaton kaksikko.. sen pohjalta on helppo samaistua tämän kirjan äiti-tytär-suhteeseen. Kirjaston palautushyllystä tämäkin on bongailtu. Vuosia sitten olen nähnyt tämän pohjalta tehdyn elokuvan, enkä muista siitä kuin että Johnny Depp oli aikas namu(). Kivaa lukea, kun ei ole niin kauheita ennakko-odotuksia. 

Tästä kirjasta kuulemani palaute on jakautunut aikalailla kahteen kastiin. Toiset lumoutuvat, toiset eivät niin kovasti vakuutu. Täytyy sanoa, että itse kuulun noihin ensimmäisiin - en olisi ikinä uskonut, että pitäisin tästä kirjasta näin kovasti. Tässä kirjassa ei ollut sellaista syvyyttä, mikä juuri monissa loistavissa kirjoissa pitää otteessaan, mutta se oli korvattu jollain mystisellä, hieman taianomaisella tunnelmalla. Pidin kirjailijan tavasta kuvata asioita, siitä mieten hän kuvaa suklaakaupan huumaavan mausteista tuoksua, Anoukia pomppimassa värikkäässä sadetakissaan tai jokimustalaisten kanssa vietettyjen hetkien musiikkia leirinuotioilla.

Yleensä häiriinnyn, jos kertoja vaihtuu kesken kaiken, mutta papin taistelu kiusauksia vastaan ja samalla itseään ja omaa menneisyyttään vastaan toi mielenkiintoisen säväyksen välillä niin suklaantuoksuiseen elämään. Koska minua kiehtovat kaikki uskomukset aina papin mustista viitoista erilaisiin taikauskomuksiin ja ennustamisiin, oli hienoa verrata niitä toisiinsa ja huomata miten paljon samaa näissä näennäisen erilaisissa uskomuksissa loppujenlopuksi onkaan.

Pieni suklaapuoti oli täynnä elämää, tuoksua ja makua. Vaikkei se ehkä olekaan vuoden dramaattisin tai sykähdyttävin teos, se tarjosi ihanan kokemuksen.

Ihan kuin olisin edelleen sokerihumalassa kaikesta suklaasta.








MAAILMANVALLOITUS: Ranska

ENNEN KUIN ALOITAN

Kaikilla kirjablogisteilla on hienoja koonteja siitä, mitkä olivat viime vuoden luettujen helmiä, yllätyksiä ja kenties pettymyksiäkin. Koska minulla on ollut tämä blogi pystyssä vasta ruhtinaalliset kuusi päivää, ei arvioinneistani vielä oikein voi mitään listaa tehdä. 

Ajattelin kuitenkin pikaisesti listata kirjat, jotka luin viime vuoden aikana. Tähän tietysti lisäksi vino pino opiskelukirjoja, joita en tähän ala listailla, tai muutenkaan arvostella. Ja huom! opiskelen siis uskontotiedettä (joka ei ole teologiaa, kuten moni ensin luulee - tutkin siis eri uskontoja ja minusta toivottavasti tulee jonain päivänä tutkija) se ehkä selittää, miten kirjastossa tulen usein tarttuneeksi uskonnollisia näkemyksiä tarjoaviin kirjoihin muiden kiinnostavien lisäksi.

Toivottavasti sitten ensi vuonna voin tehdä samanlaisen listauksen tähän blogiini kirjoittamien tunnelmien pohjalta.

LUETUT VUONNA 2010
Manuel Vicent: Matissen morsian
Lulu Wang: Liljateatteri
Jodi Picoult: Koruton totuus
Vikas Swarupt: Tyhjentävä vastaus
Isabel Allende: Sydämeni Inés 
Kathryn Stockett: Piiat  
Nancy Huston: Syntymämerkki 
Donna Cross: Paavi Johanna
Andre Brink: Kun vielä muistan
Leo Tolstoi: Anna Karenina (melkoinen ikuisuusprojekti, mutta vihdoin loppuun asti luettu)
Belva Plain: Karuselli
Martin Cruz-Smith: Loa Alamos
Thomas Keneally: Schindlerin lista
Paulo Coelho: Pyhiinvaellus
Barbara Gordon: Tanssin niin nopeasti kuin voin
Umayya Abu-Hanna: Sinut
Deborah Rodriques: Kabulin Kauneuskoulu
John Irving: Oman elämänsä sankari: 
Patricia McCormick: Viilto 
Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
Deborah Spungen: Nancy:
Norman Mailer: Adolfin Linna
Lustig Arnold: Rukous Katarzyna Horowitzille 
Isabel Allende: Auroran muotokuva 
Gabrieö Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys 
Katy Gardner: Esther ja Gemma 
Elisabeth Gille: Vartiotorni 
Giovenardi Eugênio: Kielletty mies 
Bo Giertz: Kalliopohja: 
Jonas Gardell: Kummajainen astuu kehiin
William Golding: Kärpästen herra 
Piero Bargelliini: Pyhän Claran kukkaset 
Andree Chedid: Nefertiti 
Tacy Chevalier: Tyttö ja Helmikorvakoru 
Alavenka Drakulic: Aivan kuin minua ei olisi
Paolo Coelho: Zahir 
Jeffrey Eugenides: Kauniina Kuolleet 
Kate Chopin: Herääminen 
Paolo Coelho: Alkemisti 
Janet Fitch: Valkoinen oleanteri 
Einar Már Guðmundsson: Kaikkeuden enkelit 
T- C. Boyle: Hatka city 
Eugênio Giovenardi: Isä Belmiron rikos
Emily Brontë: Humiseva harju 
Michael Buschmann: Kuka lasia liikuttaa
Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini ***
Henryk Sienkiewicz: Quo Vadis 
Mohammed Choukri: Paljas leipä
Louise Erdrich; Anna meille siivet 
Atrig Lingren: Ronja Ryövärintytär:
Paolo Coelho; Paholainen ja neiti Prym 
Paolo Coelho: Voittaja on yksin 
Colleen McCullough: Okalinnut
Paolo Coelho: Piedrajoen rannalla istuin ja itkin 
paolo Coelho: Veronica päättää kuolla
Frerika Carstens: Muratti 
Linn Ullman: Siunattu lapsi 
Torgrim Eggen: Sisustaja
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen 
Laurie Halse Anderon: Lukossa 
Paolo Coelho: Brida 
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
Sophie Kinsella: Muistatko minut? 
Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu
Åsa Larsson: Musta polku
Åsa Larsson: Aurinkomyrsky 

tiistai 4. tammikuuta 2011

"MITEN MINÄ VOIN OLLA HÄNELLE KUIN AVOIN KIRJA, KUN EN ITSE TIENNYT PUOLIAKAAN HÄNEN PÄÄSSÄÄN LIIKKUVISTA AJATUKSISTA?"

Khaled Hosseini: Leijapoika
Englanninkielinen alkuteos:
The Kite Runner (2003)
Otava, 2003 
431 sivua 

Amir ja Hassan, mahtimiehen poika ja köyhän palvelijan poika, ovat erottamattomia leikkiessään kiehtovan Kabulin kaduilla ja kujilla. Sitten leijanlennätyskilpailussa tapahtuu jotain, mitä kumpikaan ei voi unohtaa. Amir seuraa Hassanin nöyryytystä sivusta, mutta häpeä omasta petturuudesta ja pelkurimaisuudesta ei jätä häntä sen koommin rauhaan. Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Kun hän vuosien kuluttua, aikuisena miehenä, saa Afganistanista viestin mahdollisuudesta sovitukseen, hän on valmis henkensä uhalla palaamaan talibanien nyt julmasti hallitsemaan maahan. 

Vihdoin.. vihdoin sain tämän käsiini! Tämä on kuulunut jo pitkään pakko lukea -listalleni ja tänään löysin tämän kirjaston palautettujen hyllystä. En harrasta kirjojen varaamista, kuitenkin maailmassa on miljoonittain kirjoja, joita lukea, joten voin yhtä hyvin yhden löytymistä odotellessani lukea jotain muuta. Nyt kuitenkin löytyi tämä jo pitkään haeskeltu teos ja aion nauttia siitä täysin siemauksin!

Ja tämä nautinto päättyikin jo liian pian, sillä Leijapoika oli kirja, jota ei voinut niin vain laskea kädestään. En voi sanoa lukeneeni sitä yhdeltä istumalta - paikka vaihtelee kirjaston keltaisesta nojatuolista kahvilan hämärään nurkkapöytään ja siitä kotisohvalle torkkupeiton alle - mutta yhtä kaikki pakko se oli saada saman päivän aikana luettua.

Tiedän tekeväni virheen, kun kirjoitan nämä tunnelmani tästä kirjasta jo samana iltana. Kun kirja onnistuu koskettamaan minua jollain tavalla, on se ikäänkuin arvostelun yläpuolella; immuuni kritiikille. Joten en tiedä olisinko kirjasta eri mieltä parin päivän kuluttua. Olisin kai.. mutten kovin radikaalisti. 

Pidin siis Leijapojasta todella paljon, se tempasi mukaansa ja kosketti. Näin itsekin sieluni silmin sinisen leijan perässä juoksevan pienen pojan arpi huulessaan ja toisen pienen pojan lukemassa kirjaa toiselle suuren puun alla. Ennakko-odotukset olivat korkealla, mutta en tiedä täyttyivätkö ne vai eivät. En nimittäin ollut kuvitellut kirjaa tällaiseksi, ja en ollut ennen halunnut lukea kuvausta sen juonesta. Näin kirjan aloittaessani mielessäni vain nuo kaksi poikaa. Olikin vaikeaa jättää poikien lapsuus ja siirtyä aikuisen miehen mukana Amerikkaan ja nykyaikaan - olisin voinut jäädä sinne puun alle kuuntelemaan satua ja lennättämään leijaa kattojen yllä.

Vaikka olisin mielelläni jäänyt lapsuuteen ja alkuun, nosti tulevaisuus kuitenkin lapsuuden kohtalot esiin ja sitoi ne aivan uuteen järjestykseen. Loppu oli kaikeasta surustaan, katkeruudestaan ja vaikeudesta huolimattaan melkein onnellinen. En haluaisi jättää heitä vielä. Kuiskaisin pienen pojan korvaan: "enää sinun ei tarvitse pelätä".






maanantai 3. tammikuuta 2011

"AJATTELET MINUA JA TOIVOT, ETTÄ OLISIT ONNISTUNUT PUHUMAAN MINUT YMPÄRI."

Jodi Picoult:  
Yhdeksäntoista minuuttia
Englanninkielinen alkuteos:
Nineteen minutes (2007) 
Karisto, 2008 
628 sivua

Yhdeksässätoista minuutissa ehtii leikata nurmikon, värjätä hiukset tai viikata pyykit. Sterlingin pikkukaupungista ajaa Vermontin rajalle yhdeksäsässätoista minuutissa. Samassa ajassa voi pysäyttää maailman. Yhdeksässätoista minuutissa ehtii myös kostaa, ja juuri niin teini-ikäinen Peter Houghton päättää tehdä. Kukaan Sterlingissä ei tiedä miksi, mutta rajusti purkautuneen väkivallan jälkeen mikään ei ole entisellään. Kaupunkilaisten elämä ja monimutkaiset ihmissuhteet paljastuvat vähän kerrassaan Peterin oikeudenkäynnin aikana. Kuka on syyllinen, kuka syytön? Miksi läheisimmätkään eivät nähneet lapsen hätää jo vuosia sitten? Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia on äärimmäisen jännittävä ja koskettava lukuromaani, joka ilmestyessään nousi suoraan USA:n myyntilistojen ykköseksi.   

Tämä kirja tarttui mukaan kirjastosta, koska pidän Jodi Picoultin tyylistä kirjoittaa ja hänen sanoihin vangitsemastaan jännitteestä. Sisareni puolesta oli ensimmäinen Picoultin kirja, jonka luin, siitä on melkein pari vuotta aikaa. Silloin luokittelin hänet automaattisesti kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon, mutta en vielä silloin saanut semmoista napsahdusta, että tutkisin heti koko käsiin saamani tuotannon (kuten on käynyt mm. Paulo Coelhon kohdalla). Jossain kuitenkin mainostettiin Picoultin toista suomennettua teosta; Koruton totuus, ja sen luettuani heräsi mielenkiinto lukea lisää. Picoultilla on harvinainen taito saada kirjoistaan todella erilaisia, vaikka niissä kaikissa onkin sama oikeudenkäyntiin pohjautuva näyttämö. Näitä voisi varmasti lukea vielä monta, ennen kuin alkaa tuntua itsensä toistamiselta.

Yhdeksäntoista minuuttia kertoo kipeän tarinan koulukiusatusta Peteristä, hänen rikkinäisestä elämästään ja tekee pikkuhiljaa ymmärrettäväksi hänen mielensä liikkeet ja syyn hänen tekoonsa - mikä sai hänet astumaan neljän aseen kanssa koulunsa ovesta ja murhaamaan kymmenen oppilastoveriaan. Perheen, muutamien ystävien, kiusaajien ja vain väärässä paikassa väärään aikaan olleiden maailma muuttuu ratkaisevasti. Peteristä tulee syyllinen lukemattomien ihmisten henkisiin ja fyysisiin kärsimyksiin. Ei kuitenkaan unohdu, että omalla tavallaan Peter on uhri ja hänet on ajanut tähän vuosikausia jatkunut pelko.

Kirja on kammottavan ajankohtainen, kuten jo kansikin ennustaa. Koulukiusaamista tapahtuu koko ajan, tälläkin hetkellä joku jossain päin maailmaa kätkee sirpaleita sisäänsä. Miksei lasten ja nuorten pahaan oloon osata puuttua ajoissa?

Kirja oli odotuksien arvoinen, ja saa lukijan ymmärtämään Peterin teon, vaikkei ehkä olemaan samaa mieltä siitä. Se myös kertoo koskettavasti siitä, miten kaiken kauheuden jälkeenkin maailmassa on valoa. Peterin sanoin: "Ehkä pahaa tapahtuu, jotta muistaisimme miltä hyvyys näyttää."