maanantai 28. helmikuuta 2011

HELMIKUUSSA ONKIN VAIN NE 28 PÄIVÄÄ

Helmikuu laukkaa aina ohi paljon nopeammin kuin mut kuukaudet, mutta on niitä päiviäkin oikeasti muutama vähemmän. Silti viimeinen päivä tulee aina yhtä isona yllätyksenä - nytkö jo?

Helmikuu oli vasta toinen blogauskuukauteni, ja vielä hieman opettelua tämä on, mutta suunta kohti valoja. Mitä enemmän ehdin tänne juurtua, sitä enemmän tänne blogimaailmaan jää koukkuun. Kokoajan on pakko tulla tarkistamaan onko joku jättänyt kommenttia, mitä kukakin on lukenut, ja mitä missäkin tapahtuu. Olen saanut muutamia lukijoitakin ja olen hirmu iloinen heistä jokaisesta!

Helmikuu oli hyvä lukukuukausi. Sain luettua 11 kirjaa, 3985 sivua, vaikka vietin yhden viikon noroviruksen kanssa vessanlattialla, enkä lukenut sivuakaan. Ja viehän se koulu ja tenttikirjallisuuskin suuren siivun ajastani. Aika monipuolinen sekoitus kaikkea tuli tässä kuussa luettua. Suurimman ennakko-odotuksen viitassa luettu Purppuranpunainen hibiskus ei pettänyt, vaan nousi yhdeksi suosikeistani. 

José Saramago: Kertomus sokeudesta
Elina Tiilikka:  Punainen mekko 
Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö
Amelie Nothomb: Antikrista
Paolo Coelho: Portobellon noita
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Chimamanda Ngozi Adicie: Purppuranpunainen hibiskus
Emile Zola: Nana
Alice Sebold: Oma taivas
Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla
Jeffrey Eugenides: Middlesex


Helmikuussa on aina kaunista. Hyvää viimeistä helmenkirkasta helmikuun iltaa!
 




















Helmikuussa pyörät haudattiin lumeen.




Helmikuussa kadut hiekoitettiin tasaisesti.






















Helmikuussa auringonlaskut olivat punaisia.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

"MINÄ OSAAN SANOA OIKEASTAAN VAIN SEN, ETTÄ TÄSSÄ KERTOMUKSESSA ON MIEHISISTÄ AIVOISTANI HUOLIMATTA JOTAKIN PERUSNAISELLISTA KAARTELUA."

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Englanninkielinen alkuteos:  
Middlesex (2002)
Otava, 2003
773 sivua

"Jotkut perivät taloja, toiset maalauksia tai suurista summista vakuutettuja viulunjousia. Minä perin resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja sukukalleudet, joita voi hyvällä syyllä sanoa harvinaislaatuisiksi."

Pulitzer-palkittu, täyteläisen virtuoosimainen tarina nuoresta hemafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien.  

Joskus kirja aiheuttaa jo kannen ja nimen perusteella reaktion "tuo on pakko lukea". Tämän kanssa kävi juuri niin. Opiskelukaveri luki tätä joskus viime kuussa ennen luennon alkua ja oli pakko kysyä, että mikäs tämä tämmöinen kirja on, vaikuttaa kiinnostavalta. Pieni juonikertaus vielä vain vahvisti innostumistani - ja niin sitten seuraavalla kirjastokäynnillä kirja käveli kotiin kuin itsestään. 

Middlesex on kerronnallisesti mielenkiintoisesti rakennettu. Kertojana toimii Calliope, henkilö, johon kirjan nimi viittaa ja johon tarina kulminoituu. Hän pomppaa välillä kerronnassaan kuvaamaan jotain oman elämänsä merkityksellistä hetkeä, mutta kuitenkin ennen omaa elämäänsä hän seuraa tietyn geenimutaation periytymistä viidenteen kromosomiin kahden sukupolven kautta omaansa. 

Tarina alkaa pienestä Kreikan vuoristokylästä ja seuraa Calliopen isoisää ja isoäitiä sodan jaloista kohti uutta elämää Amerikan Detroitissa. Uuteen maailmaan sopeutuminen on melkein vielä vaikeampaa kuin sinne pääseminen. Pitkän matkan aikana heidän suhteessaan tapahtuu kuitenkin radikaali muutos, mikä toisaalta edesauttaa heidän sopeutumistaan uuteen maailmaan, toisaalta mahdollistaa geenin jatkumon kohti Callieta. Isovanhempien elämässä tulee lastenhankinnan aika, ja lasten kautta geenin matka jatkuu. Lopulta syntyy lapsi, joka on nimetty yhden antiikin muusan mukaan; tyttö nimeltään Calliope. 

Callie kasvatetaan tyttönä, ja tyttö hän luulee itsekin olevansa. Kuitenkin hän huomaa olevansa selvästi erilainen. Lopulta teini-ikäisenä lääkäri toteaa asian ääneen ja Calliopen elämä muuttuu dramaattisesti. Nyt hän voi viimein alkaa etsiä itseään sellaisena kuin on, ei enää ahtaiden rajojen sisällä, joihin hän ei koskaan kuulunutkaan. 

Calliopen kerronta on elävää ja hänen kuvaukseensa todella uppoutuu. Kirja käyttää paljon vastakohtaisuuksia, pääosin tietysti naisen ja miehen, tytön ja pojan välinen ero, ja Kreikan vuoristokylän ja Amerikan suuren autokaupungin välinen ero. On myös kiinnostavaa lukea, miten niin pieni geenipoikkeama voi aiheuttaa niin suuren mullistuksen. Tämä kirja olisi ollut mahdollista kirjoittaa niin paljon huonommin, että jo monipuolisuudesta annan tälle pisteet.








MAAILMANVALLOITUS: USA

torstai 24. helmikuuta 2011

"HÄN KOHOTTI KÄTENSÄ KOSKETTAMAAN ASHLEYÄ JA KOLAUTTI RYSTYSENSÄ KOVAAN TIIKKIPUUHUN."

Peter James: 
Kuoleman kanssa ei kujeilla 
Englanninkielinen alkuteos: 
Dead Simple (2010)
Minerva Kustannus, 2010
420 sivua

Sen piti olla vain hauska polttaripila. Kavereilleen lukemattomia kujeita tehtaillut Michael Harrison saisi viimein maistaa omaa lääkettään. Makaaberi hauskanpito loppuu lyhyeen, kun kaikki menee karmealla tavalla pieleen. Neljä ihmistä saa surmansa ja sulhanen katoaa mystisesti. Johtolankoja on vähän tai ei ollenkaan.
Jutun saa tutkittavakseen rikostarkastaja Roy Grace, joka huomaa pian, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Kadonneen sulhasen lähipiirissä on joku, joka salaa selvästi jotakin. Mutta Gracelle 19 vuoden poliisiura on opettanut, että kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää…
Kuoleman kanssa ei kujeilla on rikostarkastaja Roy Gracen tutkimuksista kertovan dekkarisarjan ensimmäinen osa. Peter Jamesin tarkka, elokuvamainen kerrontatyyli ja kirjan yllätyksellinen juoni vangitsevat lukijan ja pitävät tämän otteessaan loppuun saakka.
 

Pitkän sairastelun jälkeen klassikkovuori tuntuu pakkopullalta ja tekee mieli lukea jotain ikäänkuin helposti sulavampaa. Työpöydällä nököttävä uutuus, Leena Lumin ihanasta synttäriarvonnasta voittamani dekkari tuntuu kuin taivaan lahjalta tähän tilanteeseen. Siispä kimppuun vain...

Täytyy myöntää, että luen aika harvoin dekkareita, vaikka pidänkin niistä. Niihin ei tule niin helposti kirjastossa tartuttua tai muuten löydettyä tietään niiden pariin. Ehkäpä tästä lukukokemuksesta oppineena voisi taas lukea enemmän dekkareita, pidin nimittäin kovasti.

Kuoleman kanssa ei kujeilla on juoneltaan sinällään yksinkertainen, mutta uskomattoman monisyisesti rakennettu tarina. Nuori sulhon viruminen arkussa polttaripilan jäljiltä ja poliisien kilpajuoksu aikaa vastaan hänen pelastamisekseen on vain tarinan päällimmäinen kerros. Vähä vähältä salaisuuksien verho kuoriutuu pois ja saamme selville kuka oikeastaan onkaan se tarinan "pahis", rikoksen aivot ja alullepanija. Veikkaan, ettei kukaan voi arvata syyllistä kirjan alkumetreillä, mikä on minusta yksi tärkein hyvän jännitysnäytelmän ominaispiirre.

Rikoskonstaapelin elämäntilanne limittyy hienosti tähän ratkaistavaan rikokseen ja tuo hänet lukijalle läheiseksi, antaa hänelle inhimillisen ulottuvuuden. Hänen hahmonsa on jotenkin todella herttainen, ja hänelle toivoisi elämässä pelkkää hyvää. 

Tarinassa ääni annetaan niin arkussa viruvalle Michaelille, konstaapelille kuin muillekin heidät tunteville. Kaikkiin pieniin yksityiskohtiinkin on kiinnitetty huomiota, minkä huomaa mm. radiopuhelimen kohtalosta. Kun ensimmäisen kerran joku tarinalle aiemmin tuntematon hahmo aloittaa kertomaan omaa näkökulmaansa, saattaa lukija ensin hieman häiriintyä ja kaivata takaisin tapahtuminen keskipisteeseen. Kuitenkin jokaisella on jotain tarinan kannalta olennaista kerrottavaa, ja pienet sivupolut tuovat lisää jännitystä. 

Hitsikkä, tästä kirjasta on melkein mahdotonta kirjoittaa enempää paljastamatta mitään olennaista. Tyydyn toteamaan, että jos yhtään jännityksestä pitää, niin suosittelen tätä. Kerrankin dekkari, jossa loppuratkaisua ei mitenkään voi arvata ennalta. 



tiistai 22. helmikuuta 2011

"PIIRSIN SUKUNIMENI PAIKALLE KALAN."

Alice Sebold: Oma taivas
Englanninkielinen alkuteos: 
The Lovely Bones (2002)
WSOY, 2003
409 sivua

Kun ensi kerran tapaamme Susie Salmonin, hän on jo kuollut. Tarkkaillessaan elämää taivaspaikaltaan hän kertoo tarinan, joka hämmentää vuoroin rajuudellaan, vuoroin kauneudellaan.

Oma taivas on kertomus perheestä ja siitä riistetystä tytöstä. Mutta se on myös tarina ilosta, joka ihmeellisesti löytää paikkansa surun keskelle. Alice Seboldin esikoisromaani herättää lukijassaan niin järkytyksen, innostuksen kuin hellyydenkin tunteita.


Oma taivas oli pienen lukupiirimme ensimmäinen yhteinen kirja. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, koska onhan se keikkunut must-to-read -luettelossani jo yli vuoden, mutta en ole sitä näppeihini saanut. Kun Sanna vielä sen ystävällisesti minulle lainasi, niin pääsin aloittamaan. 

Alkuodotukset olivat kovat, eivätkä ne pettäneet. Tiesin tulevani itkemään, ja niin minä itkinkin. Toivoin näkeväni uuden näkemyksen taivaasta, ja niin näinkin. Halusin voida eläytyä tarinaan, ja niin totisesti eläydyinkin.

Kirjan alku oli järkytys. Koska tiesin, että Susie on ensihetkestä lähtien jo kuollut, en odottanut hänen kuvaavan ensimmäisenä kuolemaansa johtaneita tapahtumia maissipellolla. Kyllä tiesin, että hän jossain vaiheessa niistä puhuu, mutta jotenkin odotin ensimmäisenä näkeväni palan hänen taivastaan ja ehtiväni hieman hengähtää. Mutta kun ensishokista toipuu, niin järjestys vaikuttaa oikeastaan hyvältä, tehokkaalta, kauniilta.

Kerronta tapahtuu Susien näkökulmasta sieltä ylhäältä käsin. Hän katselee perheenjäseniään ja ystäviään, peittäen ikäväänsä sillä, että saa nähdä ja kuulla heidät - mutta luokse ei pääse, ei vaikka miten haluaisi. Maan päällä tunnelma vaihtuu kadonneen tytön vielä hieman toivoa sisältävästä etsinnästä murhatutkimuksen kautta surun epätoivoon ja siitä kohti hidasta toipumista. Jokainen käsittelee suruaan omalla, yksilöllisellä tavallaan. Toiset muistelevat, toiset pakenevat, välttelevät. Yhteistä on se, että kaikki kokevat hetkittäin Susien vahvan läsnäolon ja joskus kuiskaavat hänen nimensä ilmaan. Susie seuraa läheistensä lisäksi myös murhaajaansa. Vaikka miten hän toivoo tämän jäävän kiinni, ei niin näytä käyvän. Poliisi on umpikujassa, todisteita ei ole.

Katsoja tempautuu väkisinkin Susien luo taivaaseen ja katselee tapahtumia sieltä käsin. Taivaasta käsin on helppo arvostella mitä maan päällä tapahtuu. Miten poliisi voikin tuntua niin järkyttävän tyhmältä, tehottomalta? Miksi äiti tekee mitä tekee, eikö hän ajattele muuta perhettä?

Oma taivas on hienoa luettavaa. Se on surullinen uppoutumatta liikaa tuskaansa vaan keskittyy toivoon. Kaikkein hienointa oli minusta silti kuvaus taivaasta. Sellaiseksi minäkin olen taivaan kuvitellut, omaksi taivaakseni.










Oma taivas oli myös lukupiirimme ensimmäinen kirja. Yritin itse tiivistää yhteisiä mietteitämme, mutta huomasin kirjoittavani lähes sanasta sanaan samalla tavoin Riinan kanssa. Nyt minun on pakko kopioida Riinan pallot, seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa itse. Eli näistä kaikki kunnia Riinalle!


  • Kaikki pidimme kirjasta kokonaisuudessaan. Vaikka kirja olikin aihepiiriltään raskas, välittyi siitä kuitenkin myös taivaan ihana ilmapiiri. Tosin kritiikkiä tuli murhan yllättävästä kuvailusta, kaikki eivät olleet varautuneet sellaiseen kuvailun suoruuteen.
  • Henkilöhahmoista suosikeiksi nousivat ilman muuta Lindsey sekä isoäiti. Toisaalta taas Susien äidin toiminta herätti kummastusta jokaisessa lukijassa. Myös isän käytöstä pohdittiin.
  • Muutenkin ylimääräistä suhdesotkua kommentointiin, sen olisi voinut jättää vallan mainiosti pois ilman, että tarina olisi siitä juurikaan kärsinyt.
  • Miinusta kirja sai paitsi kliseiden myös loppupuolella tapahtuneen "vaihdoksen" vuoksi. Kukaan meistä ei kieltänyt sitä, etteikö se olisi ollut kaunis kohta, mutta se oli tunnelmaltaan aivan erilainen kuin sitä ympäröinyt kohta ja tuntui siten kamalan irtonaiselta. 
  • Lisäksi poliisien yleinen munattomuus ihmetytti, tuntui kuin kaikkia oltaisiin aliarvioitu ja vihjeitä jätettiin huomiotta vain siksi, että joitakin henkilöitä ei pidetty ehkä aivan täysijärkisinä.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

HENGISSÄOLOILMOITUS

Heips kaikki! 

Oli pakko kirjoittaa, että hengissä olen edelleen, vaikkei siltä ehkä viikon kirjoitustauon perusteella vaikuta. Sain nimittäin keskiviikkona kivan pikkuisen norovirustartunnan ja vietinkin kolme seuraavaa päivää laatuaikaa wc:n lattialla. Mitään ei ole pystynyt tekemään, lukemisesta puhumattakaan. 

Tänään olen jo viimein saanut syötyä kokonaisen pilttipurkillisen, joten eiköhän tästä aleta pian parantua. 

Nana alkaa olemaan loppusuoralla, siitä sitten raporttia toivottavasti huomenna.

maanantai 14. helmikuuta 2011

"HÄN OLI AALLOSTA SYNTYNYT VENUS, VAIN HIUKSET VERHONAAN."

Emile Zola: Nana
Ranskankielinen alkuteos: Nana (1880)
Tammi, 1984
335 sivua

Nana oli aikansa kohukirja, sen ilmestyminen 1880 herätti valtavaa närkästystä ja sitä myytiin puolessa vuodessa 150 000 kappaletta. Paheellisuuden hohto on ympäröinyt Pariisin bulevardien iloisen puolimaailman ja rikkauteen ja maineeseen nousseen katutytön tarinaa meidän päiviimme saakka. Zola toteutti teoksessa naturalistista ohjelmaansa, ja hän määritteli aikeensa: "Nanan aihe on tämä: Koko seurapiiri lentää pyllylleen. Lauma koiria ajaa takaa narttua joka ei ole kiimainen vaan pitää niitä pilkkanaan. Miehisten halujen runoelma, se 
                                                           suuri vipu joka maailmaa liikuttaa."

"Vietin eilen koko päivän kello yhteentoista illalla lukien Nanaa, en ole nukkunut tänä yönä... Ihmeellisen todellisia henkilöitä... Voi luoja, valtava kirja... Kelpo Zola on nero!!!"
                                                                                                (Gustave Flaubert)

Toinen klassikko lähtee käsittelyyn lähes heti ensimmäisen jälkeen. Jotenkin melkoinen yhteensattuma huomata takakannesta miten Rouva Bovaryn kirjoittaja kehuu Emile Zolan kirjoitustapaa. On tainnut omaksua osan realismintajustaan häneltä. Ja ainakin alun perusteella on näissä kirjoissa tyylillisesti paljon samaa. 

Ehkä sitä samankaltaisuutta oli vähän liiankin paljon näin lyhyellä aikavälillä edelliseen. Tuli jotenkin ähky ja yliannostus kaikkeen siihen dramaattisuuteen. Kuitenkin Nanassa oli paljon mielenkiintoisia aineksia, joista on kehitetty kutkuttava soppa erittäin monine juonenkäänteineen. 

Vaikka Nanassa seikkailee paljon miehiä, on naisilla kuitenkin yleensä se viimeinen sana - vaikka miehet eivät ymmärtäisikään naisten valtaa heihin. Nana on nainen, joka ottaa minkä haluaa, ja menee lopulta solmuun siinä mitä oikeastaan haluaa ja mitä tekee kaikelle haluamalleen. Hän on kadun tyttö, joka omaa maailmannaisen elkeet ja omaksuu oikean miestennielijän maineen - eikä suotta.

Tarina on aikaansanähden mielenkiintoisen ravisuttava. Se kuvaa naisten asemaa eri tavoin kuin silloin oli tapana. Zola antaa romaaninsa naisille älyä, viekkautta ja valtaa, eikä esitä heitä tuomitsevaan sävyyn. Tarina opettaa paitsi sen, ettei raha tuo onnea, myös ajattelemaan naisen ja miehen välistä suhdetta uudella tavalla, tasavertaisemmin. Zolan realismi yltää jopa hienoiseen mieskritiikkiin (ainakin näin naislukijan silmin); lopun dramaattisilla hetkillä miehet lopulta pelkäävät liikaa noustakseen nuo tietyt portaat ylös. Naiset taas uskaltavat, vaikka eivät ehkä rohkeuttaan vaan ylitsepursuavaa uteliaisuuttaan.

Voin kuvitella millaisen haloon Nana on aikoinaan ilmestyessään nostanut, koska vieläkin se osaa hätkähdyttää ja yllättää - suorastaan shokeerata.








KLASSIKKOHAASTE: 2/10

SE MAANANTAI, JOLLOIN KAIKKI NÄYTTÄÄ KAUNIIMMALTA

                            
                            LOVE IS
                  a sign that spring can’t be far away.
                                                                                                    www.LoveIsFan.com

Tänään paistoi aurinko. Tänään pakkaslumi narskui jaloissa. Tänään lauloivat linnut puissa. Tänään hymyilivät ihmiset kadulla. Tänään on hyvä päivä.
Suloista ystävänpäivää ja keväisiä tuulahduksia kaikkien teidän elämäänne!




sunnuntai 13. helmikuuta 2011

"ME EMME PÄÄSSEET RIMAN YLI SIKSI, ETTÄ USKOIMME PYSTYVÄMME SIIHEN VAAN SIKSI, ETTÄ PELKÄSIMME KUOLLAKSEMME ETTEMME PYSTY."

Chimamanda Ngozi Adicie: 
Purppuranpunainen hibiskus
Englanninkielinen alkuteos:  
Purple Hibiscus (2003)
Otava, 2010
334 sivua 

Valloittavan tarinankertojan värikylläinen kuvaus nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Nigeriassa. 

15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.

Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.

Ensimmäinen tunne, joka tähän kirjaan tarttuessani vallitsi, oli pikkuinen pelko. Tästä kirjasta olen lukenut paljon ylisanoja ja kehuvia arvosteluja, alkoi mietityttää voiko se oikeasti olla niin hyvä. Onko? Ja entä jos ei olekaan?

Kun kirjan avaa, ihailtuaan hetken upeaa kantta, on jo välittömästi myyty. Ei sitä pelkoa pitkälle riittänyt, kun juoni jo imaisi täysin mukaansa. Ei siinä vain enää voinut ajatella mitenkään rationaalisesti, kun istui jo mielessään hätistelemässä Nigerialaisia hyttysiä Afrikan suuren taivaan alla.

Isä, Papa, muodostaa tarinan ankkurin, voimahahmon, joka hallitsee elämää Achikeiden kodissa. Hänen maailmankuvansa on niin voimakkaasti sidoksissa kirkkoon ja uskoon, että mikään elämän osa-alue ei irroittaudu siitä. Uskonnollisuus huokuu jokaisesta askeleesta, jokaisesta hikipisarasta, jokaisesta rukoukseen lausutusta nuotista. Uskonto hallitsee perhettä hallitsemalla isää. Isä ei tiedä pehmeämpiä keinoja kotinsa hallitsemiseen kuin tuon tiukan kurin ja väkivallan sävyttämän diktatuurin. Äiti ja nuoret yrittävät kaikilla teoillaan miellyttää isää, hakevat hänen hyväksyntäänsä ja pelkäävät kuollakseen hänen suututtamistaan. Lopulta ei ole selvää uskovatko he enää itse uskontoon, vai vain isään.

Kun Kambili ja Jaja pääsevät näkemään maailmaa isän muodostaman kehyksen ulkopuolelta he alkavat muodostaa itse näkemystään siitä mitä elämä on. Uudet ajatukset ilmenevät molemmissa omalla yksilöllisellä tavallaan, Kambilissa uutena onnen ja naurun aaltona, Jajassa hivenen kapinahenisenä rohkeutena.

Perheen tapahtumien ylle leimansa lyö maan poliittisesti tulenarka tilanne. Kirja näyttää meille palan sotaisaa vallankaappausta pienten yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Loppujenlopuksi sota on yksittäiselle ihmiselle vain kokoelma erilaisia elämää hankaloittavia rajoituksia ja paljon pelkoa.

Kambili-tyttö kuvaa elämäänsä ihmeellisen elävästi. Melkein voi tuntea paljaan lattian jalkojensa alla nuorten hiipiessä huoneisiinsa, nähdä hibiskusten punainen loisto puutarhassa ja kuulla igbonkielisten ylistyslaulujen kaiun kirkon ovien lomasta. Väliin sirotellut igbonkieliset sanat tuovat eksoottisen tuulahduksen tekstiin. Kirjailija on käyttänyt niitä viisaasti, ei liikaa, ei liian vähän. Hän ei myöskään "suomenna" niitä tekstin kielelle, vaan jättää lukijan arvailtaviksi. En ole vieläkään ihan varma mitä nne tarkoitti, mutta koska äiti puhutteli sillä aina Kambilia, sanaan takertuu äidillisen lämmön tuntu.

Mietin taas uskallanko antaa viittä pistettä. Mutta - ikuinen kysymys - miksi ei?







MAAILMANVALLOITUS: Nigeria

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

"EPÄJUMALANKUVIA EI PIDÄ KOSKEA: KULTAUS JÄÄ KÄSIIN."

Gustave Flaubert:  
Rouva Bovary
Ranskankielinen alkuteos:
Madame Bovary (1857)
WSOY, 2005
363 sivua

Rouva Bovary on romaanitaiteen suuriin uudistajiin kuuluneen Gustave Flaubertin mestariteos. Se kertoo turhautuneen maalaislääkärin rouvan Emma Bovaryn onnen ja romantiikan tavoittelusta, joka johtaa traagiseen tunteiden kierteeseen. Ilmestyessään teoksen psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus naisen intohimosta ja seksuaalisuudesta herätti suuren skandaalin. Rouva Bovary on myös romaani kirjallisuudesta itsestään, täydellisen tyylitaiturin kertomus naisesta, joka lumoutui lukemastaan.

Näin pääsin minäkin alkuun klassikkourakassani. Innoissani käyn tämän kimppuun, jännää nähdä millaisista aineksista aikanaan niin kohuttu ja suuresta arvostuksesta nauttiva kirja koostuu. 

Kun miettii, miten maailma on muuttunut tässä reilun sadanviidenkymmenen vuoden aikana, ei ole ihme, että rouva Bovary nostatti aikanaan niin suuren kohun. Onhan siinä yhteiskunnallisen kriisin ainekset, kun siveänoloinen, kaunis tohtorinrouva ei käyttäydykään totutun kaavan mukaan. Emma viettää aikaansa pääosin lukemalla ja haaveilemalla, ja oman elämän muuttuessa yhä kauemmaksi haavetodellisuudesta hän alkaa masentua ja oikutella. Lopulta Emma ajautuu  yhä kauemmas oman miehensä luota ja rakastuu päätäpahkaa - väärään mieheen.

Romaanin realistinen tyyli huokuu Emman ajatuksissa. Hänen haaveensa kuvataan niinkuin hän itse ne kertoisi, leijuvina ja jatkuvasti muotoaan muuttavina. Kerrontaa ei suodateta moraalisen paheksunnan läpi, vaan annetaan lukijan itse muodostaa mielipiteensä.

En tiedä suhtauduinko tähän kirjaan aivan oikein. Nimittäin sen sijaan, että olisin osannut eläytyä Emman riutuvaan kaipaukseen, minua alkoi pikemminkin naurattaa kaikki se melodramaattisuus. Pienimmässäkin arkipäivän tilanteessa on mukana niin suuria tunteita, että kai siinä vähemmästäkin pakahtuu. En voinut suhtautua kirjaan aivan vakavasti, mutta silti uppouduin siihen aivan päätäpahkaa.

Silti kerronta on sujuvaa, ja pidän siitä, että se keskittyy Emman päänsisäisiin maailmoihin. Hahmot ovat kaikessa draamassaankin melko uskottavia, ja heihin saa tartutuksi kiinni. Erityisesti mieshahmot ovat niin elävästi erilaisia, että heidän piirteitään on helppo verrata omiin mieskokemuksiinsa. Rikas keikaripoika Rodolphe, nuori lakiopiskelija Léon ja huolihtavaisen rakastettava tohtori Bovary  muodostavat erilaisia kiinnekohtia Emman elämään. Kuitenkin kaikissa ääripäissä on hyvät ja huonot puolensa. Ehkä se täydellinen mies olisi loppujenlopuksi ollut sekoitus näistä kaikista kolmesta.

Nautin lukukokemuksesta valtavasti, vaikka en ehkä kirjoittajan aikanaan tarkoittamalla vakavuudella. Johtunee ehkä myös siitä, että nykylukijan silmissä tässä ei kovin suurta shokkiefektiä enää ole - ja jos nykyaikanakin suhtauduttaisiin yhtä suurella dramatiikalla mielenliikutuksiin, ei maailma pysyisi kauaa pystyssä. Tai tiedä häntä, jos hajusuolat ja etikkapyyhkeet otsalla edelleen auttaisivat rakkauskipuihin. 







tiistai 8. helmikuuta 2011

"OPETTAJAN JA OPPILAAN VÄLILLÄ EI OLE MUUTA EROA KUIN SE, ETTÄ OPETTAJA PELKÄÄ HIEMAN VÄHEMMÄN KUIN OPPILAS."

Paolo Coelho:  
Portobellon noita
Portugalinkielinen alkuteos:
A bruxa de Portobello (2006)
Bazar, 2008 
338 sivua

Mistä löydämme rohkeuden olla rehellisiä itseämme kohtaan - jos emme ole edes varmoja keitä olemme? Tämän kysymyksen esittää Athena, Portobellon noidan mystinen päähenkilö. Athena on monikasvoinen nainen: Transilviniassa syntynyt orpo, joka varttuu Beirutissa, asettuu aikuisiällä Lontooseen ja tulee äidiksi. Lopulta hänestä kasvaa Portobello Roadin papitar, henkinen johtaja, jonka opit eivät sovi kaikille. Athenan toivorikkaan tarinan kertojina ovat hänen monet läheisensä, jotka
                                                           tuntevat hänet hyvin - tai eivät juuri 
                                                           lainkaan. 

Tämä siitä kirjakasasta sitten ensimmäisenä etsiytyi käteen. Pääsyynä ehkä kansi, joka on minusta jotenkin niin upea, niin syvän sininen, että siihen voisi melkein hukkua.

Olen huomannut, että Coelho jakaa lukijoita. Toiset pitävät, toiset eivät, ja niin on hyvä. Itse lukeudun siihen pitäjien kategoriaan, eikä se muuttunut tämänkään kirjan myötä. Kuitenkin lukemieni kriittissävytteisempien arvostelujen pohjalta sain jotain uutta syvyyttä lukemiseeni. Minulla on nimittäin paha tapa lukea lempikirjojani kuin Raamattua, katsoen maailmaa hetken aikaa sinisilmäisenä kirjan läpi, haluten uskoa sen kaiken. Nyt kun aloin kiinnittää enemmän huomiota muuhunkin kuin totaaliseen uppoamiseen, sai kirjasta esiin uusia näkökulmia.

Portobellon noidassa ensimmäiseksi huomion kiinnittää kerrontatapa. Kun päähenkilön elämää kerrotaan eri henkilöiden kautta, menetetään paljon hänen tunteitaan - mutta toisaalta saadaan jotain uutta, erilaista. Aluksi  en oikein tullut sinuiksi kerronnan kanssa, varsinkin kun on vielä epäselvää palaavatko samat kertojat vielä ääneen vai onko jokaisella puheenvuorolla uusi ääni. Kuitenkin lalkaessani tutustua kertojahahmoihin, ja tiesi kuka puhui järjellään, kuka sydämellään, alkoi tarina edetä helpommin. Loppua kohti tultaessa tuskin kiinnitin enää huomiota kertojan vaihtumiseen.

Athena ei ollut pyhimys, ja hänestä puhutaan niin hyvällä kuin pahalla. Hän oli ihminen, joka etsi jotain enemmän kuin mitä normaali elämä antoi ja halusi täyttää sielunsa aukkoja. Koska kuulemme hänestä vain toisten käsien kautta, hän jää hieman etäiseksi, kuin lasin läpi katselluksi. Koska yleensä kirjojen päähenkilöt ovat paljon käsinkosketeltavampia, saa Portobellon noidasta mielenkiintoisen erilaisen lukukokemuksen, joka toimii - ainakin minulle.

Athenan tarina on selvästi sukua joillekin muille Coelhon kirjoille, esim. Bridalle tai Alkemistille, ja se ei ole pelkästään positiivinen asia. Jotkut asiat alkavat jo hieman toistaa itseään. Olemme jälleen kerran etsinnän ja kysymysten maailmassa, oppimestarien hienovaraisessa ohjauksessa ja tavoittelemme kuuta taivaalta.

Portobellon noitaan toi omalaatuinen kerronta oman lisämausteensa ja esti sitä tuntumasta jo luetulta. En voi kuitenkaan olla miettimättä, miltä tuntuisi lukea vielä yksi kirja samanlaisesta etsinnästä. Se ei voisi enää tuntua mielenkiintoiselta, vaan alkaisi jo puuduttaa, kai?




maanantai 7. helmikuuta 2011

"HÄNEN SANANSA PURSUI HYVIÄ AIKEITA; SE EI ILMAISSUT MINKÄÄNLAISTA RAKKAUTTA KIELEEN, AINOASTAAN SILMITÖNTÄ HALUA SAADA TUNNUSTUSTA."

Amelie Nothomb: Antikrista
Ranskankielinen alkuteos: 
Antéchrista (2003)
Otava, 2006
158 sivua

Blanche on kuudentoista ja vailla itsetuntoa, ystäviä ja rakkautta. Siksi hän on aivan haltioissaan saadessaan yllättäen huomiota suositulta, kauniilta ja itsevarmalta opiskelutoveriltaan Kristalta. 
    Mutta muille aina ystävällisen Kristan käytös muuttuu heti kun tytöt jäävät kahden kesken. Blanchen seurassa hänestä tulee pahansuopa, manipuloiva Antikrista, joka nöyryyttää uhriaan kaikilla keksimillään tavoilla. Lopulta Blanchen on pakko nousta taisteluun identiteettinsä säilyttääkseen. 

Tämä tuli joskus napattua Kirjatorin alennuskorista, kun eurolla sai. Sen jälkeen se on maannut puolisen vuotta koskemattomana kirjahyllyssä, kun en odottanut koskaan sen suhteen liikoja. Takakannen perusteella on vaikea päätellä onko tämä puhtaasti nuortenkirja, vai onko siinä syvällisempää pohdintaa. Toki siis nuortenkirjatkin voivat olla syvällisiä, mutta vähän olin skeptinen, kun sivujakin löytyi vain vähän päälle sata ja viisikymmentä. Sain tämän luettua ja viime viikolla, mutta en oikein osannut sanallistaa tuntemuksiani siitä.

Tämä oli kokonaisuudessaan sellainen välipalakirja, nopeasti luettu ja sulateltu. Ja kyllä se aika nuortenkirjatasolle jäi. Kertojana Blanche oli melko luonnollinen ja kerronta heijasteli mielestäni aika hyvin 16-vuotiaan tytön tuntoja. Mihinkään ei kuitenkaan pysähdytty pohtimaan vaan tapahtumat etenivät juosten. 

Kirjaa leimasi myös vahva epäuskoisuuden tunne. Kukaan normaali nuori ei ole noin korostetun itseriittoinen, kukaan perhe ei oikeasti ole noin hyväuskoinen, kenenkään vanhemmat eivät aseta vierasta oman lapsensa yläpuolelle tuolla tavoin. 

Sanaleikki Antikristus - Antikrista oli silti ihan hyvä oivallus.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

"NO, JOS TOSIAAN JÄISIN SANOJA PAITSI, HALVEKSISIN ITSEÄNI NIIN ETTÄ LIESKAT LÖISIVÄT."

Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö
Ranskankielinen alkuteos: 
La Petite fille qui aimait trop les allumettes (2000)
Gummerus, 2001
195 sivua

Tulitikkutyttö on unenomainen kertomus sisaruksista, jotka kasvavat muusta maailmasta erillään, seuranaan vain toisensa ja isän mahtava kirjasto vanhoine kirjoituksineen, sanakirjoineen ja satuineen. Kun isä päättää jättää maailman, on sisarusten kohdattava kartanon rajojen ulkopuolella oleva ällistyttävä todellisuus joka on kovin toisenlainen kuin isän ja kirjojen maailma. 

Kun nimestä ensimmäisenä tulee mieleen ihastuttava H.C. Andersenin satu, odottaa väkisinkin jotain samankaltaista, traagista tarinaa suloisen toivorikkaasti kirjoitettuna. Soucyn Tulitikkutyttö on kuitenkin aivan eri kastia. Se on tarina, joka hämmentää sivu sivulta enemmän mennen kokoajan kummallisemmaksi.

Kahden sisaruksen maailma järkkyy isän kuollessa ja heidän on lyhyessä ajassa opittava mitä maailma on. Omalaatuinen isähahmo kun on opettanut heidän elämään täysin eri tavoin kuin kyläläiset pyökkimetsän takana elävät. Lapset eivät koskaan ole nähneet muita ihmisiä, paitsi muutaman pelottavan "lähimmäisen", kuten sen, joka tulee kerran vuodessa myymään isälle pukin. Kun isä on poissa, poikien maailmankuva törmää väistämättä muuhun maailmaan ja törmäys ei tule olemaan helppo.

Kirja etenee toisen sisaruksen kirjoittamana, ja hänen nuoruutensa lievä piikikkyys ja näsäviisaus pistävät esiin kerronnasta. Hän kuvaa kaikkea siinä järjestyksessä kuin muistaa - ja ehtii kirjoittaa. Vähä vähältä kerronnan mukaan paljastuu lisää yksityiskohtia heidän elämästään ja asiat saavat selityksiä. Mitä enemmän hän kertoo, sitä selvemmin huomaa miten omituista kaikki tuossa talossa on - ja vähä vähältä kammottavampaa. Veikkaan, ettei kukaan voi olla hätkähtämättä saadessaan tietää mikä on kellarissa säilytettävä "Synnin Palkka".

Kirja on mielenkiintoisista aineksistaan huolimatta ehkä vähän liian outo ja tekotaiteellinen minulle. Tämänkaltaiseen juoneen olisi kaivannut syvällisempää kuvausta maailmankuvien yhteenkolahtamisesta ja sisarusten oppimisesta maailman tavoille. Nyt kirja jää lapsen hätähuudoksi turvallisen elämäntavan yhtäkkiä katketessa.


SAALISTUSVIETTI

...ihmettelen edelleen, että miksi kirjastosta joskus ei löydä yhtään mitään ja joskus sitten löytää enemmän kuin jaksaa kantaa? 

                                                 
Nyt oli sitten tuon jälkimmäisen vuoro. Aikaisemmin ei ole yhtään klassikkoa löytynyt hyllystä ja nyt niitäkin löytyi kaksin kappalein; Nana ja Rouva Bovary (jota ei näy kuvassa koska se on pinon alimmaisena). Kaikki muut ovat sellaisia, mitä joku joskus jossain on suositellut. Uskomatonta, että palautettujen hyllyssä voi samaan aikaan löytyä noita klassikoita ja sen lisäksi sekä Coelhoa että Adicieta!

Ja nyt iski ongelma: minkä näistä sitten ensimmäisenä aloittaisi?

P.S. kuva on tärähtänyt (niin kuin mallinsakin), mutta en jaksanut säätää kameran asetuksia ja otin vain.

Vielä olisi kaksi arviointiakin kirjoitettavana ennen kirjapinon kimppuun hyökkäämistä. Nyt ei vain ole sellainen hetki, että löytäisi sanoja.

perjantai 4. helmikuuta 2011

"MUA ALKOI PELOTTAA OLINKO OLLENKAAN OLEMASSA. EHKÄ KAIKKI MUUT IHMISET OLIVATKIN LUMETTA JA MÄ OLIN YKSIN MAAILMASSA."

Elina Tiilikka:  
Punainen mekko
Gummerus, 2010 
288 sivua

Riisu se

Kun juttu oli ohi ja pystyin ajattelemaan kokemusta selkeästi, tajusin sen olevan helpoin koskaan ansaitsemani satanen. Ehkä se oli hetken epämukavaa, mutta eikös kaikki työ ollut? Ero oli vain siinä, että tämä kesti paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä.

Miksi pitäisi siivota toisten sotkuja, kun paremman palkan saa kauppaamalla ruumistaan? Näin järkeilee Punaisen mekon päähenkilö. Nooralle prostituoidun työn aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle, ja rahaa virtaa. Mutta Noora eristäytyy ja muuttuu sulkeutuneeksi. Ei ole yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi. Eikä lopettaminen ole helppoa – ei vaikka iho ja itsetunto revitään riekaleiksi. Vuokra on maksettava. Asiakkaita on tyrkyllä. Raha houkuttaa. 

Voitin tämän kirjan Kirjapedon arvonnasta (kiitos vielä sinulle) ja olen superinnoissani, koska tämä on kirja, jota ei voi jättää lukematta. Kun nyt sopivasti tenttikin on ohi niin voi rauhassa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan ja olemaan onnellinen.

Tekisi mieli käpertyä takaisin sohvalle, tästä on nimittäin hirmuisen vaikea kirjoittaa. Selvästi se on kommenttien perusteella jakanut lukijat kahtia, toiset pitivät ja toiset eivät saaneet siitä kaikkea odottamaansa. Minä itsekin jakauduin jotenkin kahtia, pidin ja en pitänyt, mutta ehkä silti enemmän pidin kuin olin pitämättä.

Teksti oli päiväkirjamaista ajatuksenlentoa ja se heijasti kyllä hienosti nuoren näkökulmaa - puhetta myöten. Aluksi minua häiritsi se puhekielisyys ja muutenkin tekstin töksähtelevyys lyhyine lauseineen, en oikein osannut uppoutua itse tarinaan kun sanataso riiteli totutun tekstityylin kanssa. Kuitenkin siihen tottui, ja kun tarinan tapahtumat alkoivat riistäytyä käsistä, ei tekstiasuun muistanut enää kiinnittää huomiota. Loppuun päästyäni aloin huomata kyllä, että tyyli tuki kirjan luonnetta - ikään kuin sitä ei olisi ollenkaan kirjoitettu vaan jonkinlainen nauhuri olisi tallentanut tytön ajatukset siinä järjestyksessä kun ne mieleen pulpahtelivat. Näin korostui tunteenomaisuus, hetkellisyys, satuttavuus.

Tarinasta minun on niin vaikea sanoa mitään, ja se kummastuttaa. Ei, minulla ei ole prostituutiosta minkäänlaista kokemusta, mutta eipä toisaalta ole monesta muustakaan aiheesta, mitä olen lukenut. Ehkäpä vaikeus nousee siitä, että vaikka aihe on niin kaukana, se on toisaalta kumman lähellä. Eihän se periaatteessa vaadi kuin sen yhden ilmoituksen ja kivet alkavat vieriä.

Tapahtumat kulkevat seuraten tytön mielen muutoksia. Ensin hän lupaa olla satuttamatta itseään, antamatta sen kaiken vaikuttaa itseensä mitenkään. Pikkuhiljaa hän alkaa tuntea itsensä halvaksi, ja raadollinen kaksoiselämä alkaa vallata kaikki ajatukset. Kun hän lopulta tajuaa miten pitkälle pahaan hän on päätynyt, ei enää löydy keinoja ja voimia lopettaa. Punaisesta mekosta huomaa todenteolla sen, miten ihmisen sielu ei ole ruumiista ja ajasta irrallinen olento, vaan kosketuksissa jokaiseen elämn osa-alueeseen. Kun sielu voi pahoin, miten helposti ihminen laittaakaan pahan kiertämään - voimatta sille mitään. 
Kirjaan kyllä uppoutuu, ja tytön mielenmaisemaan pääsee sisälle. Hän on niin nuori, haavoittuvainen, ihan kuin kuka tahansa meistä. Ehkä se kieli on kuitenkin lopulta se, mikä minulla estää täysin nauttimasta tästä kirjasta. Vaikken osaakaan kuvitella tätä kirjoittuna muulla tavoin, silti kieli on se jarru, mikä estää minua täysin pääsemästä sisälle. Ehkä olen vain liikaa tapojeni orja ja arvostan enemmän kielellisiä korulauseita ja sanoilla kikkailua enemmän kuin elämää hehkuvaa puhekieltä. 

Kaikesta huolimatta tämä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Se koskee mailmaa, jossa me kaikki elämme, ja tietä, johon periaattessa jokainen meistä voi pahimmillaan sortua.





keskiviikko 2. helmikuuta 2011

"KAIKKI OLIVAT MUUTTUNEET PELKIKSI SUKUPUOLETTOMIKSI HAHMOIKSI, EPÄSELVIKSI HAAMUIKSI, VARJOIHIN HÄVIÄVIKSI VARJOIKSI."

José Saramago:  
Kertomus sokeudesta
Portugalinkielinen alkuteos:
Ensaio sobre a cegueira (1995)
Tammi, 2009 
372 sivua

Kaupungissa riehuu outo epidemia. Ihmiset alkavat nähdä pelkkää valkoista. Jotta sairauden leviäminen voitaisiin estää, sokeille perustetaan reservaatteja. Näkevien pelko sokeutumisesta ajaa inhimillisyyden ohi. Reservaateissa syntyy eloonjäämistaistelu. Tilannetta seurataan silmälääkärin vaimon kautta, joka on näkevänä seurannut sokeutunutta miestään eristykseen. Pariskunnan ympärille muodostuu pieni ystävien piiri, joka yrittää säilytttää ihmisyytensä kaaoksen keskellä. Vaimo on ainoa joka näkee reservaatin alennustilan. Ennen pitkää hän alkaa toivoa olevansa itsekin sokea, mutta halu auttaa muita pitää hänet vahvana. 

Kun tartuin tähän, luulin sen käsittelevän jonkinlaista henkistä sokeutta, mutta takakansi laittoi kuvitelmat uusiksi.  

Ja olihan se sokeus loppujenlopuksi kaikinpuolista; fyysistä, henkistä, sanallista, tunteellista. Se peitti ja hukutti, tuntui kuin itsekin näkisi pelkkää valkoista, vaikka vielä erottikin mustat kirjaimet valkoiselta sivulta. Tämä kirja oli kieltämättä yksi ahdistavimmista kirjoista mitä olen lukenut, ja se on aika paljon, olenhan lukenut aika paljon kaikkea alkaen sodista, väkivallasta, vankeudesta ja Auschwitzin polttouunien taivaalle kohoavasta savusta.  

Tätä kirjaa on vaikea arvostella mitenkään. Se oli niin ahdistava. Lukisinko sen uudelleen? En. Ostaisinko sen kirjahyllyyni? En. Suosittilisinko sitä kaikille? En. Mutta unohdanko sitä? En tosiaan. Näenkä siitä painajaisia? Ehkä. 

Ja onko se yksi minuun vahvimmin vaikuttaneista kirjoista. Kyllä. Tämä kirja oli kokemus, olen iloinen, että luin sen mutta samalla iloinen että lukeminen on ohi. 

Kirjan kieli oli erityisen kuvailevaa ja vaikka se käyttääkin silminään ainoaa näkevää, avautuu sokeain maailma lukijalle kaikessa valkoisuudessaan. Tekstistä puuttuvat kaikki erottavat merkit - puhetta ei ole erotettu lainausmerkein, kappaleet ovat pitkiä eikä teksti missään kohdin osoita pysähtymään. Välillä tuntuukin, että teksti kaatuu päälle, ajaa kuin höyryjuna. Harvoissa kappaleenvaihdoksissa silmä pysähtyy lepäämään kuin olisi hengästynyt kaikkien niiden sanojen painosta. Henkilöille ei myöskään anneta nimiä, vaan heitä kutsutaan jonkin erottavan piirteen perusteella. Se tekee heidät tavallaan yksilöttömiksi, vain yhdeksi sokeian laumaksi. Vaikkei nimiä ole, keksii ihmisluonto kuitenkin jonkun merkillepantavan piirteen, oli ihminen sitten ensimmäinen sokeutunut, sokea joka ei saa unta, mustalasinen tyttö tai autovaras. Jopa katuja kansoittavat koirat muuttuvat sekalaiseksi raadonsyöjälaumaksi, josta kuitenkin nousee esiin yksi yksilöitynyt otus, kyynelsilmäinen koira.

Vaikka kirjan näyttömöä ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata rauhalliseksi, mukavaksi, kauniiksi tai millään lailla positiiviseksi, ei kauheudella mitenkään mässäilty liikaa ja löytyihän tarinasta valon pilkahduksiakin. Loppukin on tavallaan osaltaan valoisa - vaikka valo paljastuukin vain näyttääkseen maailman kaikessa raadollisuudessaan, vielä kerran.