sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

"TÄMÄ MUSIIKKI KUMPUSI SUORAAN SYDÄMISTÄMME."

Maria Augusta Trapp:  
Trappin perhe
Englanninkielinen alkuteos:  
The Story of the Trapp Family Singers (1949)
Suomennos: Anna-Liisa Laine
WSOY, 1970
380 sivua

Sound of music -elokuva on tehnyt itävaltalaisen Trappin perheen tarinasta yhden aikamme rakastetuimmista kertomuksista. Kymmenet miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat ihastuneina katsoneet laulavan perheen vaiheet. Ne ovat nyt luettavissa sellaisina kuin Maria Augusta Trapp ne itse eli. Hänen muistelmateoksensa on kertomus rakkaudesta musiikkiin, laulamisen ilosta, menestyksestä joka johti kuninkaallisten hoveihin, Euroopan ja Amerikan suuriin konserttisaleihin.

Tajusin joskus pari vuotta sitten, että yhdestä kaikkien aikojen lempielokuvistani on olemassa kirja, johon se pohjautuu. Yritin sitä aina välillä etsiskellä, mutta huonolla menestyksellä. Viimeksi Porin kirjastossa ollessani menin kysymään, että olisiko teillä tällaista. Kirjastotäti katsoo tietokoneelta, että jaahas, ilmestynyt 40 vuotta sitten, että varmaan varastosta löytyy... Sieltä sitten pienen etsiskelyn jälkeen löytyi ihanan vanha ja pölyltä haiseva, aito 70-luvun kappale Trappin perheen tarinasta.

Vaikka tiesinkin, että elokuva on vahvasti kuvitettua ja väritettyä totuutta, en ollut aavistanut miten pieni osa koko tarinaa se loppujenlopuksi onkaan. Trappin perheen tarina jatkui pitkälle sen jälkeenkin kun nuori noviisi Maria lähetettiin kotiopettajaksi Paroni von Trappin perheeseen, missä hän lopulta sulatti niin lasten kuin yksinäisen paroninkin sydämet. Kun sodan uhka ja pakeneminen muodostavat elokuvalle dramaattisen loppunäytöksen, se on kirjassa vain ovi, jonka jälkeen matka jatkuu pitkälle eteenpäin.

Tarina on pohjimmiltaan oman paikkansa etsintää ja löytämistä kuorrutettuna musiikilla, rakkaudella ja kristillisillä ajatuksilla. Perhe löytää lopulta onnen uudesta maasta, mutta ei unohda myöskään mennyttä kotimaataan eikä hylkää vanhoja tapojaan tai uskomuksiaan.

Ylipäätään uskonto olikin suurempi osa tarinaa kuin luulin. Elokuva näyttää kyllä nuoren Marian uskon ja yrityksen noudattaa luostarin tapoja, mutta enemmän se toi esiin hänen vapautta kaipaavan sielunsa. Usko on kuitenkin syvemmällä Mariassa, ja usko on se, joka ajaa perhettä eteenpäin vaikeidenkin aikojen kautta. Kirja esitteli paljon mielenkiintoisia kristillisiä tapoja, juhlia ja perinteitä, jotka tietysti toivat minulle tarinaan aivan uuden tason.

Uskoon pohjautuva mielenrauha, se että kyllä kaikki järjestyy kun vain luotamme sen järjestyvän, oli kuitenkin myös yksi kirjan kompastuskivistä. Kaikki oli kokoajan vähän liian hyvin, vaikkei tosiasiassa olisi ollutkaan. Tunteellinen syvyys tarinasta puuttui, kun tunneskaala käsitti vain ilon, toivon ja odotuksen, sekä hetkittäiset surut, jotka kuitenkin pian hukkuivat edellä mainittujen alle.

Kirja tuntui siltä, mitä se olikin; elämänkerralta. Elokuvan nähneenä ja sen tapahtumat tiiviissä muistissa ei voi olla odottamatta kirjalta yhtä vahvoja tunteita ja dramatiikkaa. Kirja oli omassa kategoriassaan upea tarina, mutta elokuva jätti nälän, joka ei tällä täysin täyttynyt. Silti kirja oli täynnä hienoa kerrontaa ja myöskin ovelaa huumoria







Trappin perheen lauluharjoituksiin on osallistunut myös Norkku.

MAAILMANVALLOITUS: Itävalta

lauantai 23. kesäkuuta 2012

"HÄN TUNTEE KULUNEEN LAUSEENPARREN: RAKASTUMINEN ON RAKASTUMISEN LOPPU."

Carol Shields:  
Rakkauden tasavalta
Englanninkielinen alkuteos:  
The Republic of Love (1992)
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava, 2002
433 sivua

Kansanperinteen tutkija Fay ja radio-ohjelman juontaja Tom elävät yksin, eivätkä juuri usko uuteen ihmissuhteeseen. Mutta yllättäen he tapaavat ja mahdottomasta tulee mahdollista: tämä on rakkautta ensisilmäyksellä. Vaan miksi rakastuminen on niin monimutkaista? Siitä huolimatta jokainen haluaa löytää jonkun jota rakastaa ja joutua lumoavan onnen valtaan.  

Aivan alkuun on pakko sanoa, että en olisi tarttunut tähän, jollei tämä olisi ollut lukupiirikirjamme. Takakansi onnistuu olemaan niin uskomattoman imelä, ja etukannen kuva tuo mieleen enemmänkin chick-litin kuin mitään vakavasti otettavaa. Ainoastaan kirjailijan nimi pelastaa ensivaikutelman, mutta en olisi ollut lainkaan varma olisiko sekään saanut minua katsomaan yli noiden sydämenmuotoisten tomaattien.

Oli siis kertakaikkiaan hyvä, että tämä valikoitui tämänkertaiseksi kirjaksemme, koska pidinkin siitä yllättäen kovasti. Ei ole siis aina koiraa karvoihin katsominen, tai kirjaa kansiin. 

Rakastuin Shieldsin kirjoitustyyliin aiemmin keväällä Ruohonvihreän parissa ja imeydyin tarinaan heti ensimmäisestä merkillisestä Tom-prologista alkaen. Kahden persoonallisen ihmisen tavallisuudessaan epätavallinen rakkaustarina onnineen ja ongelmineen onnistui vangitsemaan lukijan loppumetreille saakka. Tarina ei onneksi kietoutunut liikaa pääparin varaan, vaan ympäristökin sai huomiota. Kaupunki tuntui olevan täynnä kummallistakin kummallisempia ihmisiä, jotka naivat toisiaan ristiin (siis menevät naimisiin toistensa kanssa ristiin). Lähes jokainen oli ollut ainakin kolmesti naimisissa, joten ex-puolisoita riitti. Ja kaupunkihan oli ehkä Amerikan mittapuulla pieni, mutta näin Porin ja Turun kokoon tottuneena aika iso tuollaiseen. 

Shieldsin tyyli on konstailematonta ja raikasta. Huomasin nautiskelevani kaikista pienistä elämän yksityiskohdista, kuten Fayn paahtoleivän pompsahtamisesta ja Tomin radio-ohjelman uskomattoman hauskoista kuulijapalautteista. Pidin myös siitä, että Fayn ja Tomin näkökulmasta kirjoitetut kappaleet vuorottelevat tasaisesti, eikä kumpikaan ollut tylsempi tai heikompi toiseen verrattuna, kuten tällaisissa kirjoissa yleensä. 

Tom oli hahmona lähellä omaa miesihannettani. Sopivasti renttu, mutta ei liikaa. Spontaani, rehellinen, avoin. Ei nyt ehkä hahmona voita mr. Darcyn tapaisia ihannemiesmalleja, mutta pääsee lähelle. Fay taas muistutti välillä minua itseäni uteliaine tutkijanluonteineen ja merenneitofantasioineen. Ehdottoman onnistuneet hahmot siis.

Kirja oikeastaan vain parani ajatuksissa kun lukeminen oli päättynyt. Lukupiirikeskustelussamme en ollut niin haltioitunut kuin muutama muu, ja sijoitin Ruohonvihreän tämän edelle, ja olin antamassa tälle neljää tähteä (tipua). Nyt kuitenkin voimasuhteet taitavat olla aikalailla tasan, enkä osaa enää sanoa kumpi Shields oli parempi. Taidan kuitenkin tietää, miksi en ollut heti lukemisen päätyttyä niin vakuuttunut; loppu nimittäin oli hieman liian siirappinen minun makuuni, ja juuri kirjan lopetettuani lopun vaikutus oli suuri. Nyt kun aikaa on kulunut, nousee taas alkukirjan arvostus eri tavalla esiin. 







Lukupiitityttöjen Sanna ja Tuulian lisäksi rakkauden tasavaltalaiseksi on julistautunut myös Linnea.


Lukupiiritapaamisemme pidettiin tällä kertaa piknikin muodossa aurinkoisessa jokirannassa ja herkkuja löytyi juustoista ja viinirypäleistä suklaaseen. 

Pidimme kirjasta lähestulkoon kaikki, tietysti pienillä sävyeroilla. Yhdyimme myös ajatuksiin Tomin miehisestä ihannevoimasta ja lopun hienoisesta yli-imelyydestä. Jotkut pitivät Tomin alkuepilogia outona, toiset taas pitivät siitä(kin) kovasti. 

Ja hopi hopi nyt Anni ja Riina niiden arvioidenne kanssa!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

“I LOVE HIM, I SAID, BYT EVEN TO MY OWN EARS I DIDN'T SOUND HAPPY ABOUT IT.”

Charlainen Harris: Deadlocked
Gollancz, 2012
327 sivua

Growing up with telepathic abilities, Sookie Stackhouse realized early on there were things she’d rather not know. And now that she’s an adult, she also realizes that some things she knows about, she’d rather not see—like Eric Northman feeding off another woman. A younger one.
   There’s a thing or two she’d like to say about that, but she has to keep quiet—Felipe de Castro, the Vampire King of Louisiana (and Arkansas and Nevada), is in town. It’s the worst possible time for a human body to show up in Eric’s front yard—especially the body of the woman whose blood he just drank.
   Now, it’s up to Sookie and Bill, the official Area Five investigator, to solve the murder. Sookie thinks that, at least this time, the dead girl’s fate has nothing to do with her. But she is wrong. She has an enemy, one far more devious than she would ever suspect, who’s set out to make Sookie’s world come crashing down.

Sookiekirjat kiilaavat aina jonon ohi, mutta tällä hetkellä kun ei ollut rahaa tilata tai ostaa niin piti kiltistu odotella omaa kappalettaan kirjastosta. Ja pikkuikuisen koko kirja pääsi myös unohtumaan, kunnes Porin uutuushyllystä huomasin sen ja kotiutin oitis. Aivan täydellistä minilomanaloituslukemista!

Tyypilliseen tapaan lukeminen tapahtui lähes yhdeltä istumalta, kun ei voinut keskenkään lopettaa. Illalla saunan jälkeen aloitin ja kello läheni kolmea yöllä kun läimäisin kirjan kiinni.

Sarja on kokonaisuudessaan kiehtova ja mukaansatempaava, mutta siinä on nousunsa ja laskunsa kuten muissakin. Viime osa meni hieman alamäkeä sekavuudellaaan ja yhtenemättömillä juonikuvioillaan, mutta tämä kirja taas aloitti nousun, jossa edellisen kirjan katkeilleet langanpäät koottiin yhteen ja annettiin tapahtumille vauhtia.

Minulla on vaikeuksia kirjoittaa tämän juonesta mitään - toisaalta koska en halua paljastaa liikaa, ja toisaalta siksi että puhuminen vampyyreista, keijuista ja ihmissusista kuulostaa yksinkertaisesti pöhköltä, vaikka niistä yrittäisi kirjoittaa kuinka fiksusti. Charlaine Harris saa kuitenkin yli-inhimilliset rotunsa asettumaan sopusointuun tarinassaan, ja en edes kyseenalaista niiden uskottavuutta. Mutta kun yrittää kirjoittaa itse jotain niistä ja samalla kääntää suomeksi kaikenmaailman wereanimalit...

Juonenkulku oli kiinnostava edeten alun sinällään merkityksettömästä murhatutkimuksesta Sookien aina niin monimutkaisten ihmissuhteiden kautta eri yhteisöiden ongelmiin. Kirjahan on sarjan toiseksi viimeinen (ainakin tietääkseni) ja se enteileekin jo hieman lopun alkua. Eri yhteisöt erottautuvat entistä enemmän toisistaan ja Sookie heiluu irrallisena poijuna niiden välissä eikä tiedä mitä kohti hänen sydämensä häntä ohjaa. Jotenkin tuntuu selvältä, ettei yhteiselo tule enää onnistumaan, ja Sookien on valittava mihin kuuluu. Kirjan lopussa saadaan aika selvä vihje siitä, miten Sookien rakkauselämälle tulee tapahtumaan, ja täytyy sanoa, että henkilökohtaisesti olisin tähän ratkaisuun oikein tyytyväinen.

Kirja on saanut melko ristiriitaista palautetta. Sitä on kehuttu, mutta myös haukuttu. Joillekin se sijoittuu sarjan paremmalle puolelle ja jollekin taas pohjimmaiselle. Jotenkin onkin hienoa, että sarjasta on jokaiselle muodostunut omia suosikkikirjoja, eivätkä kaikki pidä samoista juonenkäänteistä tai ratkaisuista. Itse pidin tämän kirjan ratkaisuista, ja mielestäni tämä oli itseasiassa erittäin hyvinkin onnistunut kokonaisuus kun ajattelee sen asemaa toiseksi viimeisenä osana. Se tiivistää hyvin aiemmat käänteet ja jättää paljon odotuksia viimeiselle osalle. 







Suomalaisista bloggareista kirjan ovat lukeneet Kata, Maija ja marjis.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

"HERÄTÄ MINUT ENNEN AURINGONNOUSUA."

Waris Dirie / Cathleen Miller:  
Aavikon kukka
Englanninkielinen alkuteos:  
Desert Flower (1998)
WSOY, 1999
251 sivua

Waris Dirie syntyi somalialaiseen paimentolaisperheeseen, jossa noudatettiin perinteisiä tapoja: tyttöjä naitettiin vanhemmille miehille ja pikkutyttöjen sukupuolielimet silvottiin.  Kolmetoistavuotiaana Waris nousi kapinaan ja karkasi välttääkseen avioliiton 60-vuotiaan kanssa.
    Monien vaikeuksien jälkeen hän onnistui matkustamaan kotiapulaiseksi Lontooseen. Tytön opetellessa siellä lukemaan ja kirjoittamaan eräs valokuvaaja kiinnitti huomionsa hänen kauneuteensa, ja pian Waris oli luonut mallinuran, joka vei hänet yli kymmeneksi vuodeksi New Yorkin muotipiirien tähdeksi ja lehtien kansikuviin. Myöhemmin hänestä tuli YK:n erityislähettiläs. 

Tämä minun on pitänyt lukea jo kauan. Varsinkin elokuvan ilmestyessä tästä puhuivat kaikki, ja minä kun en ole nähnyt elokuvaa enkä lukenut kirjaa, putosin hieman kärryiltä. Nyt kuitenkin muistin ja hankin kirjan käsiini kirjastosta (Porista, koska en osaa navigoida Turun elämänkertaosastolla).

Wariksen tarina on luultavasti kaikille jo tuttu, joten ei siitä sen enempää. Hienointa tarinassa on sen perustuminen tositapahtumiin ja samalla se nuoren tytön kasvutarina aavikoiden villikosta kohti itsenäistymistä ja omaa elämää. 

Kirja tuli ahmaistua yhdessä illassa aina alun leijonankarjaisusta lopun ihmisoikeuspohdintoihin. Se oli nautittava, hyvin kirjoitettu ja maalasi hienosti Afrikan voimakkaat värit ja New Yorkin ihmisvilinän. Mutta (the famous but) siinä ei ollut mitään mikä olisi erottanut sen lajitovereistaan, näistä muista pakolaiskertomuksista. Olin odottanut jotain suurempaa, sellaista totaalista vau-efektiä, mutta se jäi puuttumaan. Toisaalta on hyvä, ettei tositarinaa ollut ruvettu värittämään millään epätodellisella.

Kirja jätti minut sanattomaksi, mutta eri tavalla kuin tahtoisin. Olisin mieluummin tarinan vaikuttavuuden sokaisema, mutta nyt sanat ovat hukassa, koska en tiedä mitä uutta sanoisin tästä. Vaikka en vielä blogia pitänytkään silloin kun tahkosin urakalla elämänkertoja, olen kuintenkin puhunut mielessäni niistä paljon. Nyt en osaa sanoa mitään muuta, mitään lisättävää noihin aiempiin mentaalisiin dialogeihin. Ei kirja huono ollut, ei missään nimessä, mutta en vain saanut siitä irti sitä mitä odotin saavani.

Blogeissa tästä on oltu vaikuttuttuneita, mutta ei mitenkään euforisella tasolla. Tarina on omiaan kaikille elämänkerroista pitäville, mutta kuten tuli todettua, liiallinen elämänkertapohja voi olla haitaksikin. Elokuvan aion ehdottomasti katsoa, varsinkin kun sen on kehuttu tukevan kirjan tarinaa olematta liian samanlainen. 









 Aavikon kukkia ovat haistelleet myös Ahmu, Janninna, Narseska, Sanna ja Susa.

MAAILMANVALLOITUS: Somalia

lauantai 9. kesäkuuta 2012

"SEHÄN ON PELKKÄÄ FIKTIOTA, EIKÖ NIIN?"

Joanne Harris: Sinisilmä
Englanninkielinen alkuteos:  
A Blueeyedboy (2010)
Suomennos: Katariina Kaila
Otava, 2010 
462 sivua

Nelikymppinen sairaala-apulainen B. B. asuu äitinsä luona pienessä kylässä Yorkshiressa. Hänen sosiaalinen elämänsä rajoittuu internetin sivustolle badguysrock. Siellä hän kyttää Albertinea, jonka kanssa hänellä on yhteinen menneisyys, ja hautoo synkkiä suunnitelmia.
   Äidin ja pojan traumaattinen suhde, veljesten vihanpito ja sokean lapsineron sydämeenkäypä kohtalo ovat keskeisessä osassa, kun totuus vinksahtaneesta perheestä alkaa raottua.

Johan oli tapaus tämä tarina. Se ei kyllä tosiaankaan päästänyt lukijaansa helpolla, mutta vaivanpalkaksi kietoi hänet syvälle verkkoonsa. Tämä kirja oli jotenkin onnistunut pakoilemaan minua maastoutumalla syvälle kirjahyllyni sisuksiin; löysin sen joskus tuoreeltaan kirpparilta ja olin aikeissa siirtyä pikaisiin lukupuuhiin, mutta jotenkin se sitten pääsi unohtumaan. Nyt oli aika korjata asia.

Sinisilmä on kirja, joka iskee sinisilmäistä lukijaa suoraam vyön alle. Kun kirjaa aloittaa, ei ole oikein varma mistä se kertoo, ja myöhemmin kun olettaa päässeensä kärryille, vedetään mattoalta uudella vanhan kumoavalla käänteellä. Kun päästään loppuun, on kaikki alkukäsitykset kumottu.

Tarinan keskiössä on nettiyhteisö, badguysrock, johon päähenkilömme kirjoittavat julkisia ja yksityisiä merkintöjä. Kun koko tarina kerrotaan näiden postausten kautta, pääsevät julkisen ja ysityisen tekstin sävyerot kiehtovalla tavalla esiin.

Ensin tapaamme sankarimme blueeyedboyn,  joka on yhteisön perustaja ja kulmakivi. On selvää, että sinisilmäpojalla on hämärä tausta ja sitäkin hämärämmät perhesuhteet. Hänen alkaessa käydä läpi elämäänsä, paljastuu synkkiä salaisuuksia. Julkisesti hän kirjoittaa murhien ja murhanhimon kautta luoden itselleen vahvan murhaajan imagon, mutta kuinka paljon tästä onkaan hänen aitoa henkilöitymäänsä ja kuinka paljon luotua identiteettiä? Ovatko murhat metaforaa, toiveita vai todellisuutta? Toiseksi kiintopisteeksi b.b:n rinnalla nousee Albertine, jonka menneisyys kietoutuu yhteen blueeyedboyn kanssa.

Kerronta etenee näennäisesti kahden hahmon merkintöjen kautta, mutta se esittelee myös huomattavan joukon muita henkilöitä, jotka omalla tavallaan kietoutuvat kirjoittajien persooniin. Joillain henkilöillä on suurempi merkitys kuin toisilla, mutta sitä kuka merkitsee mitäkin, ei lukijalle paljasteta ennen loppua. Varmaa on vain se, etteivät ennakkokäsitykset pidä heidänkään kohdallaan paikkaansa.

Sinisilmä on psykologinen romaani, mutta se on myös jännitysnäytelmä, trilleri ja kieroutunut ihmissuhdekuvaelma. Se käyttää hyväkseen värejä voimistaakseen ilmaisuaan, ehkä siksikin pidin tästä niin paljon - pidän väreistä ja pidän mielikuvista. Kirjassa väreillä on suurempikin symbolinen merkitys, ne ovat oikeastaan kuin persoonia itsessään, eikä ole aina varmaa kuka käyttää värin identiteettiä. Värien kuvaelma seurasi läpi kirjan, ja jotenkin maalasi kaikki sanat; blueeyedboyn sinisen monilla sävyillä ja Albertinen lumenvalkoisella.

Sinisilmä on myös siitä mielenkiintoinen tapaus, että se on jakanut bloggarit totaalisesti. Toisille se on ollut täynnä ahdistusta, eikä paljoa muuta, joillekin taas paljon enemmän. Minä lukeudun jälkimmäiseen, jotenkin tavoitin tästä juonen lisäksi jotain hienovaraisen taiteellista ja kaunista.

Joanne Harrisilta olen aiemmin lukenut vain Pienen suklaapuodin  ja se erosi tästä tyyliltään niin valtavan paljon, etten ikimaailmassa olisi osannut sijoittaa näitä saman kirjailijan alle. Nyt kun huomaan Harrisin kirjallisen monipuolisuuden, alkoi hyllyssä nököttävä Appelsiinin tuoksu kiinnostaa yhä enemmässä määrin, vaikka se ei paljoa kehuja olekaan kerännyt.







Sinisten silmien läpi ovat lukeneet myös anni.M, Janninna, Rachelle ja Susa.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

"SE OLISI HARMITON HARRASTUS, AJATTELIN, MINUN SALAINEN PUUTARHANI, VIRTUAALINEN LEIKKIKENTTÄNI."

Catherine Sanderson:  
Petite Anglaise
Englanninkielinen alkuteos:  
Petite Anglaise (2008)
Suomennos: Turun yliopiston suomentajaseminaari
Tammi, 2008
326 sivua

Catherine rakastuu Pariisiin ennen kuin on maistanut ensimmäsitäkään aitoa croissantia. Hän etsii itselleen kirjekaverin Lyonista, matkustaa Pariisiin yliopistovaihtoon ja hankki kouluavustajan paikan voidakseen tutustua kunnolla rakastamaansa maahan. Pian hänellä on jo kokopäivätyö unelmiensa Pariisissa. Pariisi on savuisia kahviloita Odéonin elokuvateatterien näytöksiä, kävelyjä ranskalaisen poikaystävän kanssa Montmarten mukulakivikaduilla.  

Tämä kirja odotteli minua kirjastossa yhtenä päivänä kun menin tentin jälkeen uupuneena etsimään jotain piristävää luettavaa. Jo kansi hurmasi minut suloisuudellaan niin, että olisin jokatapauksessa kotiuttanut kirjan vaikka se olisi kertonutkin mistä. Takakansi jatkoi hurmaannuttamisoperaatiota; kevyen tuntuinen kirja, joka ei kuitenkaan vaikuttanut täysin sieluttomalta huttuhömpältä, ja lisäksi vielä blogiulottuvuus. Täydellistä!

Ja kirja osoittautui juuri sellaiseksi kuin ennalta aavistelinkin; arkielämän sattumuksia pursuilevaksi ihmissuhdetarinaksi eksoottisen ranskalaisella pohjavireellä. Se oli myös ennenkaikkea dokumentaatio siitä, miten blogin kirjoittaminen vaikuttaa elämään - ja nimenomaan dokumentaatio, sillä kirja perustuu kirjailijattaren omaan elämään ja samannimiseen blogiin, jota hän kirjoitti aina viime vuoteen asti. 

Lukija saa seurata miten Catherinen (outoa sanoa Catherine, kirjassa hän oli aina vain Petite) ranskalaishuuma vakiintuu työpaikan, miehen ja lapsen myötä, ja muuttuu lopulta rutiineidensa kahlitsemaksi uraäitiydeksi. Blogin kautta hän saa purkaa arjen turhautumiaan, saa uutta voimaa ja tekee lopulta ratkaisun elämäntilanteensa suhteen. Elämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Kirjassa minua eniten viehätti sen kieli. Kun kirjoitustyö on kulkeutunut blogimaailman kautta ennen siirtymistään kirjaksi, tekstissä on säilynyt tietynlainen omaleimainen sävy. Siinä asiat väritetään hieman räikeämmillä väreillä ja tietyt yksityiskohdat peitetään näkyviltä.  Kun läheisten identiteettiä ei haluta paljastaa, miestä kuvaamaan syntyy nimi Sammakko, ja tytärtä Toukka.

Vaikka kirjan pääasiallinen sisältö keskittyy ihmissuhteisiin, oli minulle tärkeintä antia nimenomaan blogillinen ulotttuvuus. Petiten ajatukset eivät ole minullekaan vieraita. Vaikka kirjablogissa antaa henkilökohtaisesta elämästään vähemmän tietoa, eroaa blogiminä silti väkisin hieman siitä todellisesta minästä. Ja Petiten pohdiskellessa missä raja blogiminän ja tosiminän välillä kulkee, sekä puntaroidessa millaisia vaikutuksia sanoilla siihen millaisen kuvan antaa, voin allekirjoittaa joka sanan. 

Kaikkein kiehtovinta on kirjan todellisuus. Catherine todella kirjoitti blogia, ja sieltä netistä se edelleen löytyy. Oli todella mielenkiintoista päästä oikeasti lukemaan kirjaa siirrettynä blogiin (tai blogia siirrettynä kirjaan). Ja tietenkin oli pakko hieman vakoilla mitä hänen elämäänsä nyt kuuluu, kirjan loppu jäi nimittäin kutkuttavalla tavalla avoimeksi. Naimisiin hän lopulta pääsi, mutta kenen kanssa? 









Pariisin mukulakivikatuja ovat kävelleet myös Jenni, Penjami ja Sara.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

TOUKOKUU TOPPUUTTELUT

Aijai, toukokuu oli pahuksen huono lukukuukausi, varmaan yksi huonoimmista koskaan sen jälkeen kun opin kunnolla lukemaan. Periaatteessa luin viisi kirjaa, mutta kun en tuota Petite anglaisea ehtinyt blogata, niin jääköön tavan mukaan ensi kuukauden pottiin. Yksikään näistä ei edes ollut mikään tiiliskivi, mutta ei mikään ohkainen pikkuläpyskäkään.

Toki tässä kuussa on ollut kaikki kevään viimeiset koulujutut, joten ne ovat syöneet melkolailla kallista aikaani, samoin työt. Nyt onneksi koulujutut jäävät kesäksi vähemmälle ja työjuttuja kun ei tarvitse kotosalla murehtia niin aikaa jää enemmän lukemiselle.

Kaikki tämän kuun kirjat olivat itseasiassa ihan hyviä. Kuukauden parhaan kirjan titteli on aika tiukka kamppailu Ruohonvihreän ja Illan tullenin välillä, josta jälkimmäinen taitaa pikkuhippusella kiriä ohi. 

Carol Shields: Ruohonvihreää
Michael Cunningham: Illan tullen
Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette
Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Hakusanoista yksi oli outoudessaan ylitse muiden, nimittäin "granaattiomenamehu lisää haluja". Granaattiomenat taisin mainita Kirotun Istambulin arviossa, mutta sieltä ei tainnut silti löytyä vinkkejä tuohon halukkuusongelmaan.