"NYKYÄÄN SITÄ EI OLE ENÄÄ YHTÄ POISSA KUIN ENNEN."

Laurie Frankel:  
Ikuisesti yhdessä
Englanninkielinen alkuteos:  
Goodbye for now (2012)
Suomennos: Aila Herronen
WSOY, 2013
431 sivua

Nörttivelho Sam ohjelmoi elämäänsä kuntoon: löytyy taydellinen tyttöystävä, Meredith, sekä apu tämän suruun. Siinä sivussa Sam tulee loihtineeksi heille merkillisen työpaikan.

Kun astut Styks-salonkiin ja lähetät paluupostia, voit jatkaa siitä minkä kuolema keskeytti. Mutta pidä varasi. Rakkaus voi alkaa elää omaa elämäänsä.  

Tämä oli pakko lukea, koska sen takana on niin kiehtova ajatusleikki. Mitä jos kuolleiden rakkaidensa kanssa voisi vielä joskus puhua? Ei oikeasti, vaan heidän muistonsa kautta. Miltä se tuntuisi? Hyvältä vai pahalta?

Kirjan alkuasetelma on herkullisen hullunkurinen. Tapaamme tietokoneneron poikamiehen, Samin. Hän on onneton naisten kanssa, mutta huvittavaa kyllä, työskentelee treffipalvelussa. Ennen pitkää hän keksii täydellisen ohjelman, joka selvittää täydellisen sielunkumppanin tämän jättämän sähköisen jalanjäljen pohjalta. Ohjelma toimii liiankin hyvin, ja Sam saa potkut. Eihän moista ohjelmaa voi julkaista. Jos kaikki ihniset löytäisivät unelmakumppaninsa ensiyrittämällä, ei treffibisnes menestyisi kauaa.

Samilla on kuitenkin yhä ohjelmansa, ja sen avulla hän löytää toisen puoliskonsa, Meredithin ja myöhemmin tätä auttaakseen tätä surussa jalostuu ohjelmasta uusi keksintö, paluuposti.Tarina kuvaa heidän elämäänsä ja uraansa tämän uraauurtavan keksinnön parissa. Elämä on erilaista, mielenkiintoista, mutta perin nurinkurista ja menneisyydessä laahaavaa.

Tarina kompastui hieman siihen, että se yritti olla liian monta asiaa yhtä aikaa. Olisin toivonut sen luottavan enemmän alkuperäiseen ideaansa ja sitä seuraavaan, osin nerokkaaseenkin huumoriin. Tarinaan oli kuitenkin mahdutettava lisää suuria tunteita järkytyksen ja uusien surujen muodossa, eikä masennuksenaikainen huumori tuntunut enää niin hauskalta vaan pikemminkin tragikoomiselta. Loppuun oli tietenkin pakko yrittää mahduttaa opetus, vaikka en kyllä oikein ymmärtänyt mikä se oli ja kumpaa puolta se suosi. Ehkä se oli tarkoituksella jätetty lukijan päätettäväksi.

Sekavuudestaan huolimatta kirjassa oli puolensa, ja voisin lukea sen uudelleen ihan vain ideansa takia. On jännittävää kuvitella miltä tuntuisi, jos voisi puhua kuolleiden rakkaidensa kanssa. En edes haluaisi kuvitella puhuvani todellisen ihmisen kanssa. Se voisi olla pikemminkin muisto, joka saa todellisemman hahmon. Jonka kanssa voisi puhua menneistä, jolta voisi kysyä asioita, joita on jo unohtanut. Mutta koska tämähän on nykyaikaa, se edellyttää sähköistä muistijälkeä. Henkilö, jonka kanssa minä haluaisin eniten puhua, omisti tasan kaksi laitetta, joita voisi pitää alkuunkaan sähköisinä; lankapuhelimen ja radion. Hän oli henkilö, joka keitti kahvinsa itse pannussa ja ei koskaan omistanut telkkaria, koska luki mielummin. Siksi se ei kai tuntuisikaan oikealta, mutta aina voi kuvitella.