keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

"MIKSI AINA TÄRKEIMPIÄ OVAT NE, JOTKA LÄHTEVÄT?"

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013
269 sivua

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin, myöhemmin kokonaan. Jäljelle jäivät laulut: “Suzanne”, “I’m Your Man”, “Take This Waltz”. Niistä aikuinen Frida yrittää koota isäänsä ehjäksi jälleen.
    Isänisä Poju kuului niihin, jotka lähtivät ja jättivät. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita.
   Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?

Tätä kirjaa on luettu ja blogattu paljon ja arviota sijoittuvat laidasta laitaan. Jotkut löysivät uuden lempikirjailijansa tai sielukirjansa, jotkut pitivät ihan hyvänä ja jotkut jäivät ihmettelemään mitä muut tässä näkevät. Jotenkin nämä aiemmat arviot heijastuivat lukemiseeni (ei pitäisi kai ikinä kai lukea arvioita ennen kirjaa), yritin kokoajan mielessäni sijoittaa itseäni tykkäyskentässä - pidänkö vai enkö pidä. Ja samalla toivoin pitäväni, ehkä liikaakin.

Tarinassa on paljon henkilöhahmoja ja siinä liikutaan useammassa eri aikatasossa. Nykyhetkessä elävän Fridan tekemiä valintoja peilataan suvussa taaksepäin, hänen isäänsä Raimoon, isoisäänsä Pojuun ja isoisoäitiinsä Sigridiin. Osa heistä jäi, osa lähti, ja lukija jää odottamaan mitä tekee Frida. Jääkö hän Emilin luokse, rupeaako äidiksi, perustaako perheen?

Osaltaan pidin kirjasta kovastikin. Pidin sen taiteellisesta otteesta ja Cohenin laulujen kytkemisestä tarinaan. Pidin myös sen hahmoista. Harno on luonut moniulotteisia henkilöitä, joissa on on persoonaa ja ulottuvuutta, yksikään ei jää latteaksi. Vaikka jokaiseen pystyy eläytymään omalla tavallaan, joissain kohdin hahmoja tuntui olevan vähän liikaa. Kun keskeytti lukemisen, joutui seuraavan kerran jatkaessa kertaamaan kuka oli kenenkin lapsi ja mitä aikaa nyt sitten eletään.

Moni bloggari kirjoitti saavansa vähiten tarttumapintaa Fridasta ja enemmän suvun vanhemmasta polvesta. Minä taas samaistuin Fridaan eniten. Hänen rationaalista ja taiteellista yhdistelevä ajattelutapansa tuntui olevan lähellä omaani, samoin kuin elämän järjestäminen laulujen kautta. Muut hahmot olivat jotenkin niin erilaisia, vaikka samaistuin heihin, en osannut ajatella samalla tavalla. Minä kai olen se joka jäisi - en osaisi lähteä. 

Hieman sekavasta hahmokavakadistaan huolimatta kirja oli minusta hienosti kirjoitettu. Se eteni tekstitasolla kauniin sulavasti, miltei runollisesti, muttei silti sortunut turhaan kikkailuun. Vaikka olisinkin jollain tavoin tiivistänyt tarinaa, oli kirja silti kelpo teos ja Tua Harno on nimi, joka varmasti on tullut jäädäkseen. 

Kirjan sulkeuduttua jäin pohtimaan yhtä kirjan opetuksista, haaveilun mahtia. Ei pidä unelmoida tulevaa elämäänsä liian tarkasti ja liian ruusuiseksi. Silloin oikea toteutuva tulevaisuus ei koskaan voi olla unelman veroista ja se jää tyhjäksi. Sigridin sanoin siihen jää railo. Minulle tuli itsetutkiskelun paikka, koska olen pahemmanlaatuinen haaveilija ja aina pää pilvissä. Toivon, ettei minulle tule koskaan samanlaista tilannetta, sitä etten olisi tyytyväinen elämääni unelmien takia. Luultavasti silti ei tule, koska maailma on kaunis, enkä sitä osaa enää kauniimmaksi kuvitella.







Niihin, jotka jäivät kuuluvat myös Annika K. Hanna, Heidi Kirjavinkeistä, Helmi-Maaria Pisara, Jenni S. Joana, Katja, Katri, Kuutar, Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Mari A. Minna, Minna Jaakkola, Risto Uusikoski, Sanna, Sara, Susa, Taika, Valkoinen kirahvi,

3 kommenttia:

  1. Kiva kirjoitus tästä! Minusta kirja oli ihan hyvä, mutta ei nyt ihan hirveän erikoinen kuitenkaan. Tuskin jää ihan hirveän pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan...

    VastaaPoista
  2. Kiitos. :) Minullakin on unohtunut tämän kirjan tapahtumat aika nopeasti, paitsi tiivistettynä ne ketkä lähti ja ketkä jäi. Vaatisi ehkä toisen lukukerran, että jäisi paremmin mieleen.

    VastaaPoista
  3. Peikkoneito, minä sain tästä kirjasta himpun verran enemmän. Ehkä myös sekin vaikutti että mieheni suvussa on ollut oma 'Pojunsa' ja sen satoa kannetaan vieläkin. Toisaalta Harnon kieli ja tarinan kuljetus on niin sujuvaa, että en meinannut todeksi uskoa ja kyseessä on esikoinen!

    VastaaPoista

peikkoneito kiittää kommenteista - jokaisesta