Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
Englanninkielinen alkuteos: The Life and Opinions of Maf the
Dog and of his friend Marilyn Monroe (2010)
Suomennos: Heikki Karjalainen
Tammi, 2011
322 sivua
Vuonna 1960 Frank Sinatra antoi ystävälleen Marilyn Monroelle koiran, jonka Marilyn nimesi Mafia Honeyksi. Maf vietti Marilynin kanssa tämän kaksi viimeistä vuotta, joiden aikana se kulki Marilynin mukana kaikkialle ja jakoi tämän kanssa kaiken. Se rakasti maksaa, kenkiä ja taiteen mysteerejä. Mutta eniten se rakasti omistajaansa.
Marilyn Monroeta, ja vielä koiran näkökulmasta? Se on yhdistelmä, jota ei vain voi jättää kokeilematta. Ihan ensihätään kirjan ilmestyttyä en tätä ehtinyt haalia, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Yritin ennen lukemista asennoitua koiran näkökulmaan kertojana, mutta Maf löikin minut ällikällä heti ensi sivuista lähtien. Se ei ollutkaan mikään koiramainen sivustaseuraaja ja kaikkeen valmis ihmisen paras ystävä vaan syvällinen ajattelija, jolla on taipumuksia syvälliseen pohdiskeluun. O'Hagan on luonut kirjaa varten ihan oman eläinmaailmansa, jossa kommunikoidaan syvemmällä tasolla kuin ihmiset konsanaan. Hän on saanut luotua eläimille omintakeisia luonteenpiirteitä kuten koirien filosofisuuden ja kissojen viehtymyksen lyriikkaan ja runollisuuteen.
Niin, entäs Marilyn? Näennäinen päätähti jäi minusta melko suvereenisti lemmikkinsä varjoon. Mafin päätyessä kasvattajan välikäsien ja Frank Sinatran kautta Marilynille se alkoi tuntumaan läheiseltä hahmolta ennen kuin lukija edes tapaa Marilynin. Pidin siitä, että vaikka Mafista tulee Marilynin uskottu ja paras ystävä, jää Marilyn silti jotenkin kaukaiseksi. Kirja onnistuu säilyttämään hänen filmitähtimäisen fantasiansa eikä tuo häntä liian tuttavallisesti tarjolle.
Kirja oli välillä todella kiinnostava ja hersyvän hauska, mutta oli siinä taantumansakin. Kaikki se filosofisten pohdiskelujen määrä sekoitettuna kuuluisiin kirjailijoihin, ajattelijoihin ja taiteilijoihin sai jossain vaiheessa aikaan yliannostuksen. Varsinkin Marilynin ja hänen tuttaviensa illallis- ja illanviettokeskustelut tuntuivat kirjan loppupuoliskolla kestävän ja kestävän. Vaikka keskusteluissa oli kiinnostavia aiheita, olin ilahtunut aina kun ne keskeytyivät ja tapahtui jokin pieni Mafin toteama asia.
Parhaimpia kohtia kirjassa olivat ne, joissa liikutaan eläimellisyyden ja inhimillisyyden rajalla. Oli hauskaa siurata miten käy, kun Marilyn tulkitsee jonkin lemmikkinsä reaktion ihan väärin, samoin kuin mikä on Mafin kommentti, kun tulkinta meneekin yllättäen aivan oikein. Ylipäätään hetket, joissa Mafin koiramaisuus pääsee esiin, olivat kirjan parasta antia. Huumoria mahtui näihin hetkiin paljon, ja pari kertaa taisin tirskahtaa oikein ääneenkin.
Andrew O'Hagan on tehnyt kirjaansa valten valtavan määrän taustatyötä ja se näkyy. Kirjan maailma tuntui niin todelliselta, että siihen uskoo välittömästi. Silti toivon, etteivät koirat oikeasti omaisi näin suuria pohdiskelukapasiteetteja, mitäköhän ne minustakin ajattelisivat kun lirkutan sillä voi-kun-sä-oot-söpö -äänenpainolla ja rapsutan korvien takaa?
Mafin kanssa ovat ystävystyneet myös Ilse, Katja ja Linnea
Oi mainiota että luit tämän ja pidit! Maf oli kyllä harvinaisen sympaattinen kertoja ja valotti myös Marilynin elämää ihan uudesta vinkkelistä vaikka tähti taka-alalle jäikin. Olen ihan samaa mieltä noista lopun keskusteluista joissa jauhettiin politiikkaa ja mitä viel. Onneksi Maf oli siellä terävine hampaineen ja kielineen. :)
VastaaPoistaMukavaa viikkoa!
Kiitos!
VastaaPoistaMaf kyllä pelasti koko kirjan. Ihanaa kun jollekin muullekin tuli keskusteluähky!
Minäkin haluaisin lukea tämän kirjan! Kiinnostuin Monroen elämästä luettuani Oatesin Blondin ja olen hetken aikaa yrittänyt pitää välimatkaa näyttelijättäreen, jotta voin taas uudella innolla tarttua seuraavaan hänestä kertovaan kirjaan.
VastaaPoistaMyös lukemasi Marie Antoinette -kirja kiinnostaisi, mutta se taitaa tässä kirjojentulvassa kuitenkin jäädä sellaiseksi teokseksi, jota ei tule koskaan luettua.