Revolutionary Road
Englanninkielinen alkuteos:
Revolutionary Road (1961)
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2008
388 sivua
Kun Frank ja April Wheeler olivat nuoria ja rakastuneita, he uskoivat saavuttavansa elämässä vielä jotain suurta. Frankista ei kuitenkaan tullut mitään konttorirottaa kummempaa ja April on joutunut hautaamaan haaveet näyttelijättären urasta. Kliseinen esikaupunkielämä tylsine naapureineen tuntuu tuskallisen tyhjältä.
Wheelerit alkavat unelmoida muutosta Pariisiin. Uusi epäsovinnainen elämä romanttisessa Euroopassa näyttäytyy heille täydellisenä pakotienä arjen latteudesta. Sydäntäsärkevät myötätuntoisesti ja murhaavan terävästi Richard Yates näyttää, miten Frank ja April aidompaa elämää tavoitellessaan tulevat lopulta pettäneiksi paitsi toisensa myös omimman itsensä.
Revolutionary Road on pitkään kummitellut lukupiirimme seuraavan kirjan mietinnässä, mutta aina jäänyt jotenkin valitsematta. Nyt se vihdoin sai oman vuoronsa.
Tämä oli kokonaisuudessaan vahvojen tunteiden kirja, mutta päällimmäisin tunne minulla oli kyllä kiukku. Kirjassa kerrotaan ihmisistä, jotka kaikki luulevat olevansa parempia kuin naapurinsa. Näille ihmisille paikalleen jämähtäminen ja senhetkisestä elämästä nauttiminen ovat kirosanoja, eikä kukaan ole tyytyväinen mihinkään. Pitää tavoitella korkeammalle, saavuttaa ne korkealentoiset unelmansa ja olla kultturellimpi, sivistyneempi, älykkäämpi kuin muut. Lapset ovat elämänilon sijaan kahlitseva ankkuri, jonka sitomana joudutaan sopeutumaan normaalin tylsän ähiöperheen elämään.
Juuri näin on käynyt myös Frank ja April Wheelerille. Aprilin näyttelijänhaaveet vaihtuvat kotiäitiyteen ja Frankin lupaavalla alulla oleva työura tylsään paperinpyörittelyyn mitäänsanomattoman firman konttoritalossa. Sisäisesti he tietävät kuitenkin olevansa parempia, koska eivät ole alistuneet olosuhteiden armoille vaan jaksavat pitää haaveitaan elossa. Hienompi elämä kangastelee silmissä, ja siksi perhe alkaakin suunnitella muuttoa Eurooppaan.
Wheelerien lisäksi kirjassa tutustutaan muutamiin heidan naapureihinsa, joilla on enemmän tai vähemmän suuria tavoitteita. Pohjimmainen kysymys kirjassa tuntuukin olevan se, että kuka onkaan lopulta onnellisin - nykyiseen elämäänsä saumattomasti sopeutuneet, paremmasta jalat maan pinnalla haaveilevat, vai Wheelerien kaltaiset.
Kirja on upeasti kirjoitettu ja sen draaman kaari ulottuu loppumetrien käänteisiin asti. Hahmot ovat moniulotteisia, mutta en oikein tavoita sitä heidän sisintään. He ovat ehkä yksinkertaisesti liian kaukana minun maailmastani, enkä oikein ymmärrä heidän tapaansa ajatella.
Jäin miettimään kysymystä onnesta. Frankille ja Aprilille tuntui olevan tärkeintä näyttää ulospäin olevansa tärkeitä, ja siinä sivussa unohdettiin niin perheen kuin itsensäkin tarpeet. He eivät olleet onnellisia, koska eivät halunneet olla onnellisia siinä elämäntilanteessa, ikäänkuin onni keskeneräisissä puitteissa olisi itsensä ja unelmiensa pettämistä. Ajatusleikki siitä, mitä olisi tapahtunut jos he olisivat saavuttaneet kaiken haluamansa, on myös kiinnostava. Heidän luontoonsa kai kuuluu tavoitella aina enemmän, joten tuskinpa he olisivat olleet onnellisia edes maailmankuuluna näyttelijättärenä ja huippuluokan liikemiehenä fiinissä talossaan jossain Euroopan kulturelleimmassa kaupungissa.
Jos lasketaan lukiessa noussut ärtymystasoni, voisi helposti olettaa etten pitänyt kirjasta. Enkä oikeastaan pitänytkään - se oli yleistunnelmaltaan jotenkin synkän väritön, ja minähän rakastan värejä. Kuitenkin ymmärrän teoksen kirjalliset arvot ja tunnustan sen loistavasti kirjoitetuksi kirjaksi ja hienoksi ihmiskuvaelmaksi voimakkaita tunteita unohtamatta. Tajusin tätä kirjoittaessani ensimmäisen kerran, että kirjasta ei tarvitse pitää vaikka se onkin mielestäni hyvä.
Revolutionary Roadia ovat ajaneet myös Amma, Ideanus, Kaisa, Laura, Leena Lumi ja Merenhuiske.
Lukupiirimme kokoontui tänään hilpeän kaatosateen ropistessa ulkona. Ilma oli hyvinkin kuvaava, koska kirjasta tuli itselläni ainakin samalla tavalla jotenkin kaunis, mutta samalla surullinen olo kuin sateesta. Jotenkin ehkä olimme kirjan kanssa eri aaltopituudella kun aloimme jo pian harhautua sivupoluille. Nostimme kuitenkin Yatesin hienon kirjoitustyylin esille, ja häntä verrattiin mm. Cunninghamiin. Lukukokemuksiimme vaikutti myös paljon se, oliko nähnyt elokuvan vai ei. Itse sitä en ollut nähnyt, ja kirja olisikin varmaan menettänyt osan tehostaan jos olisin tiennyt lopun tapahtumat etukäteen. Jo kirjaa lukiessa huomasi miten elokuvallinen se on, miten se varmasti kääntyisi loistavaksi elokuvaksi. Ja kääntyihän se, kun oli ehdolla ja voitti vaikka kuinka monta elokuvapalkintoa. Ehdottomasti katselulistalle!
Minulla oli aika samankaltainen lukukokemus. Kirja oli todella hieno, mutta toisaalta henkilöiden maailmankuva ärsytti suunnattomasti. Kirjaa lukiessani eräs tuttavani oli vielä aviokriisissä, enkä oikein pystynyt erottamaan hänen tilannettaan kirjasta. Sitä mukaa kun aikaa on kulunut ja tunteet haalistuneet, on kirjan arvostus kasvanut. Tämä kuuluu kirjoihin, jota ei varmaan koskaan unohda lukeneensa, vaikkei siitä välttämättä ole niin hirveästi pitänytkään!
VastaaPoistaPeikkoneito, minulle tästä kirjasta ei tullut ärtymystä, vaikka olenkin herkkä aistimaan tlanteita, joissa muut ylentävät itseään muita alentamalla taikka vähekysvät muita kuvitellen itse olevansa niin paljon enemmän.
VastaaPoistaTämä kirja on niin hieno...April ja Frank ovat kuin loukussa pikkukaupunkilaisessa hiensotelu ja kilpavarusteluhäkissään, jossa naapurit seuraavat toisiaan ja jossa ehdottomasti on puuduttavan tylsää, vaikka perusasiat olisivatkin kunnossa. Hieno kirja ja kirjaa palovova filmi menevät minulla jo täysin yksi yhteen sekaisin ja April on minulle Kate Winslet, joka ahdistuu ahdistumistaan ympäristössä, josta haluaisi itsensä ja miehensä ulos. Ymmärrän niin heitä, sillä jos ajattelee, että 'tätä tämä on koko loppuelämä': vähän pölyä pois sieltä, pitää leipoa kakku, naapurit tulevat pariksi tunniksi jäykistelemään, ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa, samaa harmaiden päivien saattoa...Tässä auttaa kovasti, jos muistaa filmin tunnit ja Julianne Mooren esittämän kotirouvan. Hän asui samassa '50 -luvun puritaanisessa, kaksinaismoralistisessa, amerikkalaisessa lähiössä ja suistui vakavaan masennukseen. Kun Moore raksutteli jauhosirotintaan, hän ehkä jo suunnitteli lopullista ratkaisua ja hänen pienen poikansa silmät katsoivat äidin tyhjyyttä kuin aavistaen.
Tämä kirja ei minusta kehoita olemaan enemmän kuin muut, mutta joillekin se voi antaa merkin tehdä elämästään seikkailun. Mitä järkeä on ikuisessa oravanpyörässä, tiilitalossa ja autossa, jos voi vaikka kulkea rahtilaivalla ympäri maailmaa, eikä tarvitse kilpavarustautua naapureiden ja/tai sukulaisten kanssa....
Kun näet tämän elokuvana, kirjakin avautuu eritavalla, syvemmin. Otaksun.