"NYT OVAT NE AJAT JOLLOIN JÄÄ EI KANNA EIKÄ PETÄ."

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)
Suomennos: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
366 sivua

 Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskoivat. 
   Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneey ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.
   Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postikuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Hän tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.

Nyt en enää tunne olevani se kansakunnan ainoa ihminen, kuka ei Jäätä ole lukenut (ainakin meidän kirjarakastajien keskuudessa). En enää yhtään ihmettele miksi tästä kohistiin niin paljon ja miksi se voitti Finlandian. Tottapuhuen tämä oli minusta sellainen kirja, johon voisi tiivistää kaikki merkkikirjan hyveet. Karun kaunis maisema, mieleenpainuvat, mutta ei liian karikatyyriset hahmot, kerronta, joka jättää myös lukijalle tilaa ja juoni, joka on kiinnostava omana itseään ilman turhaa yritystä ja puskemista. 

Tietenkin myös aihe on lähellä sydäntäni; pieneen kirkkosaareen asettuvan pappisperheen elämä. Nuori (ja ilmeisesti myös sangen komea) pappi Petter valloittaa välittömästi kirkkokansan ja erityisesti nuorten rippikoulutyttöjen sydämet. Hänen vaimonsa Mona on puolestaan touhukkuuden perikuva, joka haluaa itse lypsää lehmänsä ja niittää heinänsä. Pieni tytär Sanna on kuin kiiltokuva, ja saarella syntyvä pikkusisko Lillus taas enemminkin suloinen pieni mörrimöykky, jonka vaatteet eivät koskaan äitinsä suureksi harmiksi ole ojennuksessa. Kaikenkaikkiaan karismaattinen perhe, johon minäkin haluaisin tutustua. Pienen sivuäänen tarinaan tuo myös postinkuljettaja Anton, joka tuntee alueen vaarapaikat kaikkein parhaiten ja joka tuntee luonnon läsnäolon elävinä olentoina.

Tietenkään elämä eristäytyneessä saaristossa ei ole helppoa, ja pahojakin asioita tapahtuu. Kesällä veneellä liikkuessakin on omat vaaransa, mutta talvella täytyy edetä vielä tarkkaavaisemmin päätelläkseen mihin uskaltaa astua. Jäihin on liian helppo upota, jos ajatukset ovat muissa asioissa. 

Kirjoitustyyli yhtenee tarinan maisemaan, se on karulla tavalla kaunista. Tekstistä ei löydy monimutkaisia lauserakenteita, keikaroivia kielikuvia tai jännittäviä sanaleikkejä. Se vain on, omana itsenään, juuri täydellistä. En muista koska olen viimeksi lukiessani tuntenut tällaista rauhaa tai puhtautta, joka tarinasta välittyy.

Kirjan loppu olisi ollu helppo vetää överiksi tai tunkea se täyteen kliseisiä opetuksia ja mahtipontisia käänteitä. Lundberg ei kuitenkaan sorru siihen. Hän lopettaa kirjan samalla tyylillä kuin on sen kertonutkin; tyylikkään vähäeleisesti. Niinkuin saarella voidaan jakaa kuluva aika pappien mukaan, kertoo Jääkin vain yhden tällaisen tarinan. Tarinan yhdestä perheestä ja heidän elämästään saarella - alusta loppuun.

Jäähän ovat vajonneet myös Anna Elina, Anneli, Annika, Elina, Henna, Jaana, Jenni, Kirsi, Liisa, Lumiomena, Maria, Minna, Minna, Sara, Susa, Tessa, Tii, Tuulia, Unni ja Valkoinen kirahvi.