"POISTUIN PAIKALTA KAUNIINA KERTOMATTA KENELLEKÄÄN SANAAKAAN ITSESTÄNI."

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY, 2013
380 sivua

Laura, tuore äiti ja aviovaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Tämä tarina kosketti minua jo ennen kuin avasin kirjan. Kun näin tämän kevään katalogissa, tiesin heti, että minun pitäisi lukea se. Lukeminen tuntui kunnia-asialta. Mietin vain, että jos olisin itse samassa tilanteessa, haluaisin kirjoittaa tarinani, haluaisin että maailmaan jää jotain pysyvää minusta. Ja tietenkin haluaisin, että tarinani saisi äänen ja sitä luettaisiin. Siksi halusin osaltani antaa Lauran tarinalle äänen.

Tarina on rankka, mutta samalla myös avaa elämään uudenlaisia näkökulmia. Se myös tiedostaa elämän ailahtelevaisen ja joskus niin epäoikeudenmukaisen luonteen. Varmaan jokainen sairastunut kokee samanlaista epätodellisuutta, eihän tämä voi tapahtua minulle, miksi juuri minä. Vaikeinta on varmaan asian hyväksyminen. Hyväksynnän kautta elämästä nousee esiin ironisella tavalla positiivisia piirteitä. Esimerkiksi ei enää tarvitse pelätä sairastuvansa, kun se on jo. tapahtunut.

Parasta kirjassa on todella vahva tunnelma. Lauran tarina on kerrorrottu päiväkirjan tavoin ajatuslentoisesti, eikä tekstiä ole turhaan "tarinallistettu". Siksipä ehkä syntyy vahva kuva ihmisestä ja kokijasta tekstin takana, ei vain tarinan henkilöstä. Luin erityisesti kirjan loppupuolta kyyneleet silmissä ja sen loputtua piti oikein muistuttaa itseään ravistamaan epätoivon olotila pois - tämähän ei tapahtunut minulle vaan jollekin toiselle. 

Itsessään tekstin tunnelma ei ole epätoivoinen, se etenee alun shokin kautta toivoon ja uusien vastoinkäymisten kokemiseen. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa lähestyvä loppu suurenee horisontissa. Juuri tämä tunnelman hiljainen muuttuminen saa lukijan uppoamaan niin syvälle tunnetasolla. Tarina on niin surullinen siksi, ettei se yritä olla sitä. Jotenkin elämän realiteettien kohtaaminen ja oman kuolevaisuutensa hyväksyminen on paljon herkistävämpää kuin monien kirjojen alleviivatun ahdistavat surukohdat. Elämä kun on loppujenlopuksi se, jossa mekin kohtaamme itsemme, ei kirjojen tarinamaailma. 

Ei ole ikinä olemassa oikeita vastauksia kysymyksiin miksi jotain tapahtuu ja miltä tuntuu se kohdata. Paljain varpain kertoo sydämeenkäyvällä tavalla yhden ihmisen vastaukset ennen loppua.

Paljain jaloin on astellut myös Jaana Märsynaho.