Jan Guillou: Pahuus
Ruotsinkielinen alkuteos: Ondskan (1981)
WSOY, 2011
338 sivua Koskettavassa, omaelämäkerrallisessa kirjassaan Jan Guillou kertoo Erik-pojan kasvuvuosista kotona sadistisen isän armoilla ja koulussa jengin varjossa.
Erik erotetaan koulusta kovapintaisen käytöksensä vuoksi, ja hän päätyy sisäoppilaitokseen. Siellä hän joutuu simputuksen kohteeksi ja alkaa etsiä puolustautumiskeinoja. Hänen yrityksensä nousta vanhempien poikien sortoa vastaan johtavat kuitenkin vain väkivallan kierteeseen, jota hän ei ajan mittaan kykene hallitsemaan.
Syntyy avoin sota, ja lopulta Erik on valmis viimeiseen kostoon.
Olipas teos. Nopea lukea, mutta ei nopea prosessoida päässään, tai muuntaa prosessoinnin tulosta fiksuun kirjalliseen muotoon. Jotenkin tämä oli sellainen kirja, että siitä tekisi mieli kirjoittaa kunnon mielipide ja sanoa jotain rakentavaa.
On sanomattakin selvää, että tämän kirjan teemana on väkivalta. Mutta väkivalta ei ollut samalla tavalla tarkoituksellista kuin esim. Kellopeliappelsiinissa, joka jätti minulle etovan vastenmielisen olon, vaan se oli enemminkin luonnonlaki, selviämistä. Kirja toi jotenkin mieleen myös Kärpästen herran, näytti taas miten kävisi maailmassa, jossa vallitsee nuorten laki ja aikuiset katsovat hiljaa vieressä ja kääntävät katseensa pois.
Päähenkilö Erik ei vaikuta pahalta ihmiseltä, vaan olosuhteiden uhrilta. Kun on koko elämänsä elänyt keskellä isän mielivaltaista kurinpitoa ja oppinut ottamaan lyöntejä vastaan valittamatta, ei ole ihme, että on ajautunut koulussa jengimaailmaan. Kun on joutunut alistumaan omalle isälleen koko elämänsä, ei ihmetytä että se sytyttää ihmiseen halun olla enää alistumatta. Kun Erik on taistellut tiensä jenginsä johtajaksi, aseman säilyttäminen vaatii paikoittain väkivaltaa. Erik ei kuitenkaan tappele mielellään, väkivalta on vain väline säilyttää asemansa, ei huvi vaan pakote.
Kun Erik siirty sisäoppilaitokseen, hän päättää olla tappelematta. Mutta miten käy, kun helppo elämä edellyttäisi alistumista vanhempien oppilaiden tahtoon, ja näiden kehittämän omavaltaisen lakijärjestelmän alle? Kun on oppinut noudattamaan eläinten lakia, jossa vain vahvimmat selviävät, voiko tuota järjestystä enää muuttaa?
Vaikka Pahuus sisältää paljon lyöntejä, verta ja katkenneita hampaita, se ei inhota, koska päähenkilö herättää sympatiaa. Jos kuvittelisin itseni Erikin tilanteeseen, niin minäkin tappelisin... kai. Ja lopultahan Erik taistelee saadakseen olla tappelematta, kaikella on siis hyvä päämäärä.
Tietysti perheväkivallan kulissi on kammottava. Olen silti lukenut niin paljon tätäkin pahempia kuvauksia siitä, ettei tämä kirja tuntunut niin pahalta. (jos kammoaa perheväkivaltaa, ei ikinä kannata eksyä tarttumaan esim. Dave Pelzerin Pimeän poikaan, se on jotain niin järkyttävää). Kuitenkin kirjassa on jollain tavoin raikas asenne, ja toiveikkuutta.
Miten tätä nyt sitten kuvailisi, pidin kirjasta. Se oli hieno kuvaus nuorten maailmasta, joka oli kuitenkin kovin erilainen kuin minun nuoruuden maailmani. Kirja opettaa, että väkivalta johtaa vain uuteen väkivaltaan, ei mihinkään hyvään. Koskaan. Ikinä.
Pahuuteen ovat käyneet käsiksi myös Paula, Jori ja Sonja.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että Pahuudesta on hankala kirjoittaa pikaisesti. Se olisi erinomaista ainesta esimerkiksi kaunokirjallisen esseen pohjaksi. Se olisi myös esimerkiksi hieno lukupiirikirja.
VastaaPoistaErik herättää tosiaan sympatiaa. Hänen puolellaan on helppo olla ihan kirjan ensimmäisestä virkkeestä lähtien. Loppuhan on kiehtova ja avoin. Minulle jäi siitä epämääräinen olo. Miten sinä sen koit?
Oma kirjoitukseni pahuudesta löytyy täältä: http://luenjakirjoitan.blogspot.com/2011/06/pahuus_16.html
Minä olin googlaavinani löytyikö muita tästä kirjoittaneita, enkä huomannut. Tilapäinen sokeus ilmeisesti. Linkitän sinut ja samoin Jorin ja Sonjan. :)
VastaaPoistaLoppu jäi tosiaan hienosti avoimeksi, ja siihen on periaatteessa kolme vaihtoehtoa, joko Erik uhkailtuaan poistuu tilanteesta, hakkaa, tai hakkaa tosi pahasti ja mahdollisesti jopa tappaa. Itse jotenkin toivon, että Erik uhkailtuaan poistuisi tilanteesta, mutta toisaalta häneen on patoutunut niin suuri kostonhimo, että olisiko se mahdollista?
Minäkin tykkäsin tästä kovasti, :-) Oli hyvälukuinen kirja (millä tarkoitan sitä ettei lukeminen vaatinut ponnistelua) mutta samalla ajatuksia herättävä. Ei ehkä ihan herkimmille sieluille sovelias.
VastaaPoistaKiitos tästä jutusta! Mielenkiintoista tuo mitä sanoit Kellopeliappelsiinista; muistelen että kun kauan, kauan sitten luin sen, ajattelin että kirjailija tahallaan yrittää hätkähdyttää. Hyvä rinnastus tuohon Kärpästen herraan, tässä on tosiaan tiettyjä yhtäläisyyksiä.
Hyvä kun muistutit, minun pitääkin lainata tämä nyt isältäni. Pidän Guilloun tyylistä paljon Arn-kirjojen pohjalta ja tätä on kehuttu, nyt sinäkin. Kiitos kattavasta arviosta!
VastaaPoista