Minulle on käynyt monesti niin. Itsestä tuntuu, että oma uskottavuus lukijana jotenkin karisee kun lukee jotain "hömppää" ja kehuu sitä.
Varsinkin jonkun vaikean klassikon jälkeen nautin sanoinkuvaamattoman paljon voidessani lukea jotain helppoa ja yksinkertaista. Helpoissa ja yksinkertaisissa kirjoissa on myös se hyvä puoli, ettei niistä blogittaessa välttämättä tarvitse kirjoittaa mitään niin kovin viisasta. Vaikuttavan kirjan luettuaan taas haluaa tehdä oikeutta kirjalle kirjoittamalla siitä ajatuksella, viisaasti ja ajan kanssa.
Varsinkin noiden TrueBloodien kohdalla aloin hieman kummastella omaa nauttimistasoani. En tiedä mikä noissa vampyyrifantasioissa saa minut syttymään, mutta pidän niistä kovasti, vaikken niitä kirjallisesti arvostakaan samalla tavalla kuin "järkevämpiä kirjoja". Lopulta nimesin ne mentaalisesti syntisiksi kirjanautinnoiksi, ja päätin, että silloin tällöin jokaisella on kaikki oikeus nauttia sellaisista.
Oli muuten hauskaa huomata, miten muutama blogiani lukeva irl-tuttava alkoi jo huolestua olenko vallan uppoutunut pelkkään fantasiahömppään. *naurua*
Mistä kirjoista te olette tunteneet syyllisyyttä?
 |
| Jennifer Young: Summer Reading |
Peikkoneito, tavallaan joudun koko ajan olemaan puolustuskannalla dekkarien kanssa. Mikä muu kirjagenre kirvoittaa kirjabloggaajan toisensa jälkeen hokemaan TOISTUVASTI: Minä en lue dekkareita! Minulle tuon asian toistaminen alati vain paljastaa heikkoa itseluottamusta ja tarvetta nostaa omaa habitusta.
VastaaPoistaNytkin nautin niin syntisesti, sillä minulle lähetettiin yksi dekkari, vaikka en sitä edes tilannut ja vähän aloitin...Tämä on niin menoa, että...:-)
Ehkä joudun vielä puolustuskannalle, kun julkistan blogini vuoden parhaat kirjat, mutta kaikki arvostelu on subjektiivista, jtoen minua ei heikota ollenkaan.
Nauttimisiin kirjallisista synneistä!
Minä en tunne syyllisyyttä hömpän lukemisesta, minusta kirjoista on lupa nauttia myös muilla tavoilla kuin puhtaana, korkeana taide-elämyksenä, esim. juonivetoisuuden, romantiikan tms. vuoksi. Lainasin juuri siskoltani aivan hulvattoman vanhan hömppäkirjan, josta ajattelin nauttia ja kirjoittaa siitä blogiinikin kevennyksenä :).
VastaaPoistaLeena: En usko, että ne, jotka sanovat että eivät lue dekkareita, tarkoittavat sillä jotenkin nostaa omaa lukijanstatustaan. Itsekään en lue dekkareita kovin paljon, mutta se johtuu lähinnä siitä, että en pidä liian jännittävistä kirjoista enkä varsinkaan verenroiskeesta :).
Se, että sinä Leena luet ja arvioit dekkareita, vaikuttaa varmasti ainoastaan positiivisesti blogisi lukijamääriin ja arvostukseen.
:D Ihanaa, tiedän hyvin mitä tarkoitat!
VastaaPoistaTrue Bloodeissa on jotakin sellaista imua, joka vetoaa minuun(kin) valtavasti. Muille on hirveän vaikea yrittää selittää, *mikä* niissä kirjoissa nyt niin viehättää. Twilight-kirjoista tykkääminen on melkein noloa, mutta tykkään niistä silti.
Ehkä suurin "paheeni" on kuitenkin Anni Polvan romaanit :) Niiden juonet seuraavat melko tarkasti samaa kaavaa, mutta voi miten nautin siitä äärimmäisen viattomasta ja suoraviivaisesta ajattelusta! Kädestä pitäminen on jo melkein sovittu kihlaus ja suudelman jälkeen sovitaan jo hääpäivä. Nykykirjallisuus tulvii kimurantteja ihmissuhteita ja pettäminen tuntuu olevan enempi sääntö kuin poikkeus, joten 50-lukuinen viattomuus on virkistävää vaihtelua.
Ja Leenalle totean minäkin, että se kun joku toteaa ettei lue dekkareita ei varmasti ole itsensä kohottamista, vaan pelkkä toteamus. Kaikkia ei joka genre sytytä, tuskin sinuakaan.
"Minä en lue dekkareita" -ihminen täälläkin o/ Ja tosiaan. Se on vain toteamus. Vähän samaa kohtaan itse, jos kerron lukevani kauhua; "Minä en lue kauhua" tai fantasiaa jne. Scifi-kirjan esittelijälle sanon myös, etten lue scifiä (koska häntä tuskin kiinnostaa luenko dekkareita vai en).
VastaaPoistaMiksi kukaan ei sitten sano, että "Minä en lue hömppää"? Koska niin moni lukee jonkinlaista hömppää! :)
Joskus, etenkin kirjallisuudenopiskelijana, on tosiaan aika "noloa" lukea hömppää. Kerran juttelimme muutaman opiskelukaverin kanssa siitä, mikä kirja on kesken. Klassikoiden nimet vain vilisivät. Sitten sanoin, että minulla on Kaari Utrion kirja kesken. Eräs hymyili ja sanoi "Sehän on sellaista populaarikirjallisuutta" ikään kuin hän olisi pitänyt minua tyhmänä, kun en tajunnut hävetä asiaa.
Joidenkin kirjojen kohdalla pieni syyllisyys saattaa toisinaan hiipiä mieleen, mutta sitten sanon itselleni että mitäs tässä on häpeämistä, jos pidän kirjasta niin sittenpä pidän! :) Juuri Charlaine Harrisin kirjojen kanssa on käynyt näin, samoin Raid-kirjojen. Ja minähän pidin kovasti Da Vinci -koodista ja luen sen varmastikin vielä joskus uudelleen! :)
VastaaPoistaHihii, ihana aihe! En oikeastaan häpeä mitään lukemisiani, vaikka tämä viime kuukausina iskenyt nuortenkirjapuuska on jollain epämäääräisellä tavalla noloa. Ei pitäisi olla, tietenkään!
VastaaPoistaLisäksi ärsyynnyn helposti, jos minulle yritetään Morren kuvaamalla tavalla antaa ymmärtää, että lukemiseni ovat jotenkin tyhmiä tai 'vain' hömppää/roskaa jne. Se saa äkkiä savun nousemaan korvista - mutta koitan muistaa, että sellaiset kommentit kertovat kommentoijan huonoista tavoista, eivät minun huonosta maustani.... ;-)
Mainio aihe.
VastaaPoistaMinä muistan joskus nuorempana nolostelleeni sitä, että tykkäsin vielä täysi-ikäisenäkin lukea tyttökirjoja. Silloin piti aina kirjastossa tyttökirjoja lainatessa lainata myös joku "vakavasti otettava" kirja, ettei kirjastonhoitaja vain pitäisi luuserina ;) (Tämä oli siis aikaa ennen lainausautomaatteja).
Sittemmin olen päässyt tuosta nolostelusta. Siihen on varmaan auttanut se, kun on tajunnut vähän joka toisen aikuisen naisen lukevan tyttökirjoja.
Ja erilaisile kirjoille todellakin on tarvetta. Aivan kuten klassikon jälkeen kaipaa kevyempää pureskeltavaa, on viihteen jälkeen ihanaa uppoutua johonkin vaativaan laaturomaaniin.
Mahtava keskustelunaihe, olen nimittäin itsekin tätä usein pohtinut. Näissä omissa pohdiskeluissani olen kuitenkin kerta toisensa jälkeen tullut samaan lopputulokseen: jos viihdyn kirjan parissa, se riittää. Kaikki kirjallisuus on plussaa, ja jos hömppäkirjallisuus on jollain tavalla "nolo" asia, miksi niitä niin monet lukevat? Olen ylpeä aikuinen nainen joka lukee vampyyrikirjoja ;)
VastaaPoistaHuomaan itsekin hakeutuvani helpomman kirjallisuuden pariin jos olen lukenut jonkin vaativan teoksen, se on jollain tavalla rentouttavaa :)
Ihastuttava aihe!
VastaaPoistaKirjakirppu kiteytti sen hyvin: kun viihtyy, kaikki muu on yhdentekevää. On monia genrejä, joita en juurikaa lue. En vain koe niitä omikseni ja en niiden parissa viihdy. Ei niin, että sellainen joka viihtyy, olisi sitten jotenkin huonompi vaan olemme vain lukijoina autuaan erilaisia. Toinen villiintyy dekkareista, toinen lastenkirjoista.
Aika harvoin nolostuttaa lukeminen. Joskus pitkiä katseita on tullut, kun olen vetänyt junassa kuvakirjat esiin. Heh. Enemmän saattaa nolostuttaa se, että jokin itsestään selvä klassikko uupuu jo luetuista. Ja niitähän piisaa. Onneksi tämäkin on hellittänyt. Sitä vain lukee ja nauttii.
En ole koskaan ymmärtänyt musiikissakaan kevyen ja klassisen musiikin vastakkainasettelua. Molemmille on hetkensä.
Valkoinen kirahvi toteaa tuossa yllä hyvin, että "molemmille on hetkensä".
VastaaPoistaOlen itse myös tuntenut syntisyyttä etenkin silloin, kun olen todella pettynyt johonkin klassikkoon. Silloin kun en ole löytänyt sitä mahtavaa tunnetta, mistä muut ovat hienosta kirjasta hehkuttaneet ja kun olen suuresti nauttinut voidessani vihdoin laskea puuduttavan menestysromaanin ja tarttua kioskipokkariin (tai muuhun viihteellisempään).
Ymmärrän mitä tarkoitat peikkoneito :) Minun tämänhetkinen "hömppäni" on ehdottomasti Twilightit! En silti jaksa tuntea syyllisyyttä niiden lukemisesta, koska nautin niistä niin paljon. Mutta kieltämättä tuntuu jotenkin hassulta innostua näin paljon jostakin minkä voisi kuitata nuorten massahömpäksi tai muuksi vastaavaksi (tämä muuten oli suurinpiirtein mielipiteeni ennen kirjojen lukemista)...
VastaaPoistaTuohon Leena Lumen kommenttiin vielä pakko sanoa, että minäkin olen tunnustanut useamman kerran etten juurikaan lue dekkareita. Mutta vähintään yhtä monta kertaa olen sanonut että tykkään Stephen Kingin kirjoista ja Twilighteista (juuri äsken jälleen, ties monennenko kerran). Eiköhän muillakin ole kyse vain mielipiteen ilmaisusta, ei itsensä nostamisesta jalustalle. Jokuhan voisi ajatella asian niinkin päin, että jos kertoo lukevansa vain klassikoita se on vain brassailua tai ylpistelyä? Tunnustan muuten samalla senkin, että dekkareiden lisäksi en lue oikeastaan ollenkaan runoja. Ja yritän kyllä lukea molempia vielä piakkoin :)
Mielenkiintoisen keskustelunaiheen olet löytänyt. Nyt palaan syntisen Twilightin pariin ;)
Kiinnostava aihe, taas kerran!
VastaaPoistaJoskus saattaa käydä niin, että jonkun puolitutun kohdatessani päädymme keskustelemaan muutaman sanan kirjoista ja saatetaan kysellä puolin ja toisin, että mikä kirja on nyt meneillään. Ja sitten jos tajuan, että itselläni on luvussa joku vaikean kirjan maineessa oleva tiiliskiviklassikko, niin sitten vähän häpeillen mutisen siitä jotain:) Eli hömpän lukemista en häpeile, mutta se että kuvittelen toisen ajattelevan, että "tossa toi nyt snobbailee klassikkokirjallaan, ei ole varmaan edes avannut koko kirjaa" niin se nolottaa jotenkin:DD
Töissä aina välillä käy niin, että asiakas saattaa hieman rehvastellen kertoa omista lukumieltymyksistään todeten, että lukee enemmän sellaista korkeatasoista kirjallisuutta ja sitten kun tiedustelen vähän tarkemmin, mitä kirjailijoita lemppareista sitten löytyy, että löydetään sopiva kirja lukuun, niin yllättävän usein siltä listalta löytyy enemmänkin Nora Robertsin sielunsiskoja kuin Irvingiä ja Atwoodia. Tuollaiset kohtaamiset ovat opettaneet sen, että arvostan enemmän sitä, että luetaan rehellisesti sitä hömppää kuin lesoillaan jonnenjoutavilla:)
No, rakkaushömppää en enää häpeile - tein häpeilyn kanssa töitä silloin, kun tein hömpästä graduni. Kyllähän sitä sateli niskaan kaikkea siihen aikaan.
VastaaPoistaItse kuulun kai niihin ihmisiin, jotka eivät lue dekkareita koskaan. Paitsi kesällä rannalla, syksyllä sateella, talvella pakkasia piilossa ja keväällä, kun aurinko alkaa keventää mieltä....
Ainoa ns. häpeän paikka mulle on ollut se, kun luin juoppohullua (seestyneempää kirjaa, jossa oli vauva tulossa - huomaa selitys!) junassa ja hitsit, että mua vielä hymyilytti, nauratti ja kikatutti se penteleen kirja. Yritä siinä sitten näyttää kultturellilta kukkahattutädiltä, kun käsissä on juoppohullu. Eikä mitään paheksuntaa ilmeessä!
Oli vielä tosi pitkä junamatka.
Minun "hömppäkirjani" ovat dekkareita. Työviikon jälkeen on usein ihanaa lukaista joku nopea dekkari, josta ei jää mieleen paljon, mutta joka rentouttaa niin hyvin.
VastaaPoistaJoskus ennen yritin puolustella dekkareitten lukemista sanomalla, että "luen sentään vieraalla kielellä". Tuon puolustelun olen jättänyt. Ja luen dekkareita suomeksikin.
Sarjakuvien lukemista osa ihmettelee. Mie luen dekkareita, mutta luen myös sarjakuvia, joita harvemmin aikuiset naiset lukevat. Minusta ne eivät ole hömppää, enkä niitä häpeä, mutta moni pitää sarjakuvien lukemista vähän "akuankka"-touhuna. :)
VastaaPoistaMainio keskustelunavaus tosiaan! :)
VastaaPoistaOlen paljon miettinyt samaa asiaa tämän puolivuotisen "bloggaushistoriani" aikana, ja tullut siihen tulokseen että ei sillä ole niin väliä mitä lukee, kunhan lukee ja nauttii siitä.
Olen lukemisen suhteen melkoisen kaikkiruokainen (olen tainnut lähikirjastostani lainata kaikkea muuta paitsi eräkirjoja :), ja olen ylpeä siitä. Luen ihan täysin fiiliksen mukaan, välillä on ihanaa uppoutua johonkin hienoon klassikkoon tai muuhun korkeakirjalliseen teokseen, jossa teksti on haastavampaa mutta myös ehkä palkitsevampaa, ja toisinaan taas olen työstäni niin kertakaikkisen väsynyt että en jaksa ajatellakaan mitään haastavaa lukemista. Silloin ihanat fantasiakirjat, dekkarit ja hömppä tyydyttävät lukemishimoni ja lataavat akkuja. Jos jonkun mielestä olen nolo lukiessani Nora Robertsia tai dekkareita, ei se ole minulta pois. Ehkä se kertoo vain niin ajattelevan kapeakatseisuudesta. :) Luen kaikkea, ja nautin siitä!
Loistava aihe!
VastaaPoistaFantasiakirjallisuudesta sain joskus nuorempana kuulla, että se nyt on sellaista vähän nurkkakuntaista turhuutta. Romanttista "hömppää" ja dekkareita en hirveästi lue, mutta ne, mitkä olen lukenut, ovat olleet lähes poikkeuksetta vetävästi kirjoitettuja ja todella viihdyttäviä kirjoja.
Tuo lukuhäpeä taitaa olla ihan maailmanlaajuinen ilmiö. Eikös jossain Briteissä tai USA:ssa kehitelty Pottereille tummasävyiset ns. "aikuisten" kannet, jotta niitä julkisilla paikoilla lukevat aikuiset eivät näyttäisi siltä, että he lukevat lastenkirjoja. ;)
Sonjan kommentista tuli mieleen, että minä olen joskus törmännyt siihen, että klassikoiden tai "vaikeamman" kirjallisuuden lukemiseen saatetaan suhtautua epäilevästi, tyyliin "Luet noita tylsiä kirjoja vain vaikuttaaksesi älykkäältä - et voi oikeasti nauttia niistä".
VastaaPoistaItse luen monenpainoista kirjallisuutta viihteestä haastavampaan kirjallisuuteen, ja minua hiukan huvittaa, jos lukemisen motivaatioita tuolla tavalla epäillään: luen kirjoja rakkaudesta niihin, en todellakaan snobbailleksani.
Enpä juuri tunne syyllisyyttä, koska vähintäänkin voi lukuvalinnat perustella "tutustumisella johonkin lajityyppiin";) Sitä paitsi vaikkapa scifin ja fantasian puolelta löytyy myös loistavia teoksia. Toisaalta kaikki kirjallisuus on jossain määrin viihdettä. Yhtä lailla luen korkeakirjallista teosta viihtyäkseni. En harrasta itseni sivistämistä siinä mielessä, että lukisin jotain vain siksi, että "se pitää lukea". Joten en monia klassikoita ole kahlannut läpi lainkaan.
VastaaPoistaEnemmän syyllisyydentuntoja tulee kirjoittamisesta.;) Kun haluaa ja yrittää kirjoittaa ahdistusproosaa tai muuta "vakavasti otettavaa kirjallisuutta", mutta viimeistään muutaman kappaleen kuluttua huomaa kirjoittavansa seikkailua/fantasiaa/romantiikkaa ja mahdollisesti noita kaikkia samaan aikaan. Käy kuin Neil Gaimanin novellissa, jossa kauhumaailmassa elävän kauhukirjailijaksi kovasti haikailevan henkilön tarinat muuttuivatkin aina lupaavan alun jälkeen arkirealismiksi.
Sen verran olen ollut mukana genre-piireissä, että paremminkin taidan tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole lukenut vaikkapa fantasiaa koskaan kovin kattavasti, Sormusten herrankin nähnyt vain elokuvina. Kauhuun tosin olen tutustunut paremmin, että kaiketi voin tunnustaa väriä sitä kautta. Ja kun selviää Clive Barkerin verikekkereiden ensijärkytyksestä alkaa nähdä tarinoissa syvempiä sävyjä. Joku kirjallisuudentutkija saisi paneutua Barkerin naiskuvaan. Vink, vink.;)
Ja onhan Charlaine Harrisillakin vahva homofobian vastainen teema kirjoissaan.;) Juuri nyt luen Rabelais'n Pantagruelia (taustamateriaalina yhteen romanssiin) ja ihmettelen, miksi nykykirjailijoilta ei enää onnistu niin hervoton yhteiskuntasatiiri?;) Pitääkö kaiken olla ilotonta paasaamista ollakseen vakavasti otettavaa? Ja toisaalta miksi klassikko on klassikko, vaikka siinä olisi kuinka paljon alapäävitsejä, mutta vastaava ei päde nykykirjallisuuteen?
Aah, onpa päässyt ihanan herkullinen keskustelu ikuisesti ajankohtaisesta aiheesta valumaan ohi silmien! Onneksi se sentään nyt löytyi!Vuosikymmenten lukuhistorian valossa voin sanoa, että vähän ovat asiat muuttuneet. Olen aina lukenut (nauttien) lähes kaikkea, ja kirjallisuutta on tullut opiskeltua myös, joten suurin osa yllä mainituista kommenteista ja asenteista on osunut myös minun kohdalleni. Rakastan ja ahmin dekkareita (mutta en kovinkaan paljon sellaisia, joissa veri roiskuu), ja olen kyllä törmännyt ylimieliseen "minä EN lue dekkareita" -asenteeseen. Toisaalta monet ovat kiitelleet, kun olen reippaasti esitellyt ja arvioinut myös dekkareita ja jännäreitä. Romantiikkaa luen vähemmän parhaillaan, samoin fantasiaa, mutta kumpaakin on tullut jossain vaiheessa oikein rohmuttua, kausiluontoisesti siis kuten monia muitakin asioita elämässä. Klassikot kuuluvat listalle, mutta niissäkin on huonoja tai ainakin niin raskaslukuisia, että on vaihteluksi luettava kevyempää jne. Minua on myös ihmetelty sotakirjallisuuden lukemisesta...
VastaaPoistaKirjallisuudellakin voi snobbailla aivan samoin kuin vaikkapa elokuvilla (olen katsonut moneen kertaan kaikki James Bondit, iik!) tai musiikkimaulla (Abba on suosikkini, mutta myös Eput...) tai vaikkapa matkustelulla (olemme varanneet valmismatkan koko perheelle!). Mutta kenen maku sitten on se oikea?
Käykääs muuten katsomassa Kirsti Ellilän blogista tämä päivitys, joka osui silmään heti täällä käyntini jälkeen:
VastaaPoistahttp://kirstiellila.blogspot.com/2011/09/maanantaina-alkaa-johdatus-luovaan.html
Hihii! Noinhan se on!
Mielenkiintoinen aihe ja keskustelu! Minusta nämä "en lue sitä ja tätä" -lausunnot sanotaan yleensä, kun joutuu pikaisesti luonnehtimaan itseään lukijana tai kun ilmenee, että keskustelukaveri lukee jotain genreä enemmän kuin minä itse luen. Esim. eräs ystäväni lukee todella paljon dekkareita ja olen pyytänyt häntä kertomaan lukemistaan kirjoista ja antamaan suosituksia; ei siinä ole ollut kilpailuasemaa puolin eikä toisin, että jompikumpi olisi parempi lukija.
VastaaPoistaEn muista lukeneeni mitään, mikä olisi hävettänyt minua, aikoihin. Eniten hävettäisi tai harmittaisi se, jos jumittuisin pitkäksi aikaa aivan samantyyppisiin kirjoihin, kun kerran valinnanvaraakin on.