"MUTTA VOIKO OLLA YKSINÄINEN JA SILTI EHJÄ?"

Anne Swärd: Kesällä kerran

Ruotsinkielinen alkuteos: Polarsommar (2003)

Suomennos: Katriina Huttunen

Otava, 2012

234 sivua

Perheen pirstoutuminen alkoi, kun parkuva pikkusisko Kaj ilmestyi taloon 22 vuotta sitten. Nyt äiti ja Kaj ovat kaksin - isä on häipynyt jo ajat sitten, pojat aikuistuneet ja muuttaneet pois.

   Kajsta on vaikea ottaa selkoa. Selvää on vain, että Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania.

   Kun Kaj voittaa Floridan-matkan kahdelle, Jens-veli ja äiti saavat liput. Kristian palaa lapsuudenkotiin huolehtimaan Kajsta. Helteen hautoessa sisarusten asuttamaa taloa vaietut intohimot ja rujot perhesalaisuudet nousevat esiin. 

Tätä lukiessani huomasin miten vaikeaa olisi listata yleispäteviä hyvän kirjan tunnuspiirteitä. Viimeksi lukemaani Pauliina Vanhatalon kirjaa rakastin nimenomaan todentuntuisen vähäeleisyyden takia. Kesällä kerran taas on melkein sen vastakohta; kaikkea muuta kuin vähäeleinen tai todentuntuinen. Siitä huolimatta pidin siitä kovasti.

Kirjan maailma vangitsi välittömästi mukaansa. Ränsistyneessä vanhassa merenrantatalossa asui kerran perhe, joiden piti olla onnellisia. Nyt kulissia ovat jääneet ylläpitämään vain äiti Ingrid ja ottotytär Kaj, joka saapui aikanaan keltaiseen takkiin käärittynä myttynä ja pojan nimi rinnukseen kirjailtuna nyrjäyttämään perheen elämän raiteiltaan. Tilannetta pakeneva isä ja pojat Jens ja Kristian lähtevät etsimään elämäänsä muualta. Kukaan heistä ei voi kuitenkaan sydämessään irroittautua menneestä... ja Kajsta. 

Kaj on kuin magneetti. Hän on tarinan keskipiste, joka vuoroin imaisee taianomaisesti luokseen, välillä taas karkoittaa ilmekään värähtämättä. Hän on luonnonoikku, seireeni. Pienissä käsissään hän pitelee perheenjäsentensä kohtaloita ja vetelee naruista mielipuolen lailla oman mielensä mukaan. Kajn ja Kristianin merkillinen suhde tiivistyy kolmen viikon yhdessäolon aikana. Kristian on Kajn suurimpien tunteiden, rakkauden ja sitä seuraavan vihan, jatkuva kohde. Kristianin yritykset vapautua ja elää omaa elämää ovat valuneet hiekkaan ja kello tikittää taaksepäin. Koko tilanne on niin jännittynyt, että jotain suurta on pakko tapahtua. 

Pidin kovasti Anne Swärdin tyylistä kirjoittaa. Hänen tekstinsä etenee tavalla, joka jonkun muun käsittelyssä saattaisi muuttua mitä suurimmassa määrin tekotaiteelliseksi. Hän saa sanat juoksemaan vapaina ja laulamaan villeinä, kadottamatta kuitenkaan niiden merkitystä. Hän kääntää tarinan myös yllättämään. Saamme vastauksia kysymyksiin, joita emme edes ymmärtäneet kysyä, kun taas moni aukko jäi täyttämättä ja vaille vastausta. 

Kappaleiden otsikotkin on viety viimeiseen asti. Niissä nostetaan esiin kunkin kertoja sielunmaisemaa juuri sopivan hämäräperäisesti. Lukija virittäytyy jo otsikon luettuaan sitä seuraavan kappaleen maailmaan. Pysäyttäviä olivat esimerkiksi Kannibaalilapset (Ingrid), Juuri siellä, juuri silloin (Kaj) ja 180° (Kristian). 

Jos jatkaisin kirjojen suosikkiominaisuuksien vertailua, törmäisin taas seinään. Yleensä kirjoissa, joissa on monta kertojaa, kaipaan heiltä kaikilta omaa ääntä. Tässä kuitenkin jokaisen hahmon kerronta oli saman taiteellisen käden kirjoittamaa. Kaikkia leimasi sama mystinen vetovoima ja hulluus, vaikka näkökulmat vaihtuivatkin. Ja taas huomasin keikauttaneeni arvosteluperiaatteeni päälaelleen; pidin tästä. 

Kesää on vietetty kerran myös Ilselässä.