Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi, 2012
203 sivua
Käräjäoikeuden tuomarina toimiva Aamu jättää avomiehensä ja tämän lapset taakseen ja lähtee töihin vieraaseen kaupunkiin. Hän on kokenut kipeän menetyksen, eikä aio kertoa siitä kenellekään.
Aamu uppoutuu ihmisten kohtaloihin mitä erilaisimmissa oikeusjutuissa. On kaverusten riitaa, koiran kuolemaa ja intohimorikosta. Aamu tuntee myötätuntoa asiakkaitaan kohtaan, mutta usko oikeuden toteutumiseen alkaa horjua. Eivätkä muiden huolet onnistu painamaan unohduksiin Aamun entistä elämää, johon kuului kaiken sekoittava rakkaus, mustasukkainen pikkutyttö, suuri ilo ja lamaannuttava suru. Lopulta Aamun on pysähdyttävä ja kohdattava muistonsa.
Kirjailijana Pauliina Vanhatalo oli minulle uusi tuttavuus. Kirja kuitenkin kiinnitti huomioni jo Tammen katalogissa, kansi ja nimi olivat puoleensavetävän herkän tuntuisia. Takansi vakuutti mielenkiinnon, vaikka esittelytekstissä hoettiinkiin päähenkilön nimeä lähes ärsyttävyyteen asti. (ei niitä näin jälkeenpäin laskettuna ole kuin viisi kertaa, mutta jotenkin se särähti silmään).
Onneksi ärsyttävyydet loppuyivat takakanteen, sisällöstä en nimittäin löytänyt mitään kritisoitavaa. Päinvastoin tarina liikutti ja vetosi elämänmakuisella otteellaan.
Menestyvän juristin muutto toiselle paikkakunnalle äitiyslomasijaiseksi aloittaa tarinan, joka etenee vähitellen niin eteen- kuin taaksepäinkin. Uusi ympäristö häiritsee aluksi ajatuksia juuri toivotunlaisesti, mutta ympyröiden käydessä tutummiksi on mahdotonta pitää päähän kipuavia muistoja poissa. Lopulta on aika huomata, ettei surun peittäminen saa sitä katoamaan. Asiat pitää kohdata.
Vanhatalon kieli on jotenkin ihanan huomaamatonta. Lukiessa ei näe sanoja, vaan tarinan niiden takana. Ja jotenkin tuo sanatason taakse pääseminen tuo tekstille ihan omanlaistaan syvyyttä. Kirjan kaikki osaset tuntuivat muutenkin olevan tasapainossa. Aamu päästää pikkuhiljaa lukijaa syvemmälle itseensä peilatessaan kokemuksiaan työssä kohtaamiinsa tapauksiin. Muiden ihmisten ongelmat muodostavat hänelle oppitunnin omaan itseensä, viemättä kuitenkaan liikaa huomiota.
Hahmoista huokuu inhimillisyys. Heihin on helppo samaistua vaikkei varsinaisesti mitään samaa kokemuspohjaa omaisikaan. Pieniin sivurooleihin jääneillä hahmoillakin on persoonaa, mikä on harvinaista. Esimerkkinä mainittakoon pieni tuittupäinen tyttö nimeltään Nuppu, joka jää lukijan mieleen vaikkei hän vilahda tarinassa kuin puheiden kautta.
Kun lukija on tarinan edetessä lopulta ymmärtänyt kaiken Aamulle tapahtuneen, tulee väistämättä yrittäneeksi kurkata tulevaisuuteen. Kaikista mahdollisuuksista, joita elämä voisi hänen tulevaisuuteensa tarjota, on kirjailija valinnut yhden vähiten kliseisimmän, vähiten ennalta-arvattavan. Loppu on kaikessa vähäeleisyydessään todella kaunis.
Olen lukenut Vanhatalolta aiemmin Gallupin, ja se oli todella hyvä. Tämäkin kiinnostaisi, varsinkin nyt kun luin kiittävän arviosi. Pitää varmaan tehdä varaus kirjastoon :).
VastaaPoistaTämän kansiliepeessä mainostettiin Gallupia, ja minua alkoi se taas kiinnostaa. Ja jos sinä pidit siitä, niin se on varmaan myös hyvä. :)
VastaaPoistaTavattoman kaunis tuo kansi, ja arvostelusi herätti mielenkiinnon! Pitänee tämä etsiä käsiini ja lukea, kiitos siis vinkistä. : )
VastaaPoistaMinua on alkanut tämä salakavalasti kiinnostaa, vaikken oikeasti voi hamstrata enää yhtään enempää kevään uutuuksia.. Olen nyt lukenut tästä kolme kehuvaa arviota, voi ei. :) Minulla oli vielä hetki sitten omana Vanhatalon esikoinen, Viittä vailla, mutta annoin sen Suomalaisen keskiluokan arki -haasteen arvontavoittajalle yhtenä palkintokirjana lukematta sitä itse. Nyt melkein harmittaa.
VastaaPoistaKettu: kiva jos löysit luettavaa. ;) Ja kansi on kyllä tavattoman kaunis.
VastaaPoistaKaroliina: onneksi kirjat voi silti lukea, vaikka olisikin antanut omansa pois. :) Tekisi kyllä mieli lukea lisää Vanhatalolta. Täytyy pitää silmät auki tuota esikoista silmälläpitäen.