"SYYTTÄJÄ, JOKA TUOMITSI HEIDÄT, EPÄONNISTUI RANGAISTUSYRITYKSESSÄÄN LÄHETTÄESSÄÄN HEIDÄT MATKALLE LOKAAN. LOASTA HE LÖYSIVÄT ONNEN."

Henri Charrière: 
Vanki nimeltä Papillon

Ranskankielinen alkuteos: 
Papillon (1969)
Otava, 1992 
514 sivua

Pirunsaarelta ei ollut kukaan paennut - ei ennen Papillonia. Papillon on käsite ja legenda.

Henri Charrière, joka rikollispiireissa tunnettiin nimellä Papillon, tuomittiin vuonna 1931 elinkautiseen murhasta, jota hän ei ollut tehnyt. Kolmetoista pitkää vuotta mies vietti Pirunsaarella, Ranskan Guayanan pahamaineisessa rangaistussiirtolassa, helvetissä josta kenenkään ei ollut onnistunut paeta. Kirjasta, jossa hän kertoo vankivuosistaan ja paostaan, tuli kaikkien aikojen bestseller. Se on ilmestynyt kymmenillä kielillä ja siitä on tehty menestyselokuva.

Isäni on tätä minulle tyrkyttänyt jo vuosikaudet, mutta en vain jotenkaan saanut aikaiseksi lukea. Kun se tänään katsoi minuun kirjaston hyllystä, niin ajattelin viimeinkin luovuttaa.

Ja enpähän enää ihmettele miksi tästä on kohuttu, oli sen verran mielenkiintoinen lukukokemus. Mielenkiintoinen ei ehkä ole paras mahdollinen sana, koska ei tätä kirjaa oikein voi tiivistää yhdellä adjektiivilla.

Papillon, tai tuttavallisemmin Papi, sai heti ensimetreillä ainakin minun sympatiani puolelleen. Ensimmäisen onnistuneen karkumatkan jälkeen vilkaisin takakantta (ensimmäinen Pirunsaarelta paennut vanki) ja jäljellä olevaa sivumäärää (paljon) ajattelin kauhuissani, että pakkohan herran on vielä uudelleen jäädä kiinni, että hän voi suorittaa tuon maineikkaimman pakonsa. Silti kiinnijääminen nosti palan kurkkuun ja laittoi vauhtia lukemiseen - eihän Papiparkaa voinut jättää noihin kamaliin olosuhteisiin virumaan, eihän?

Vaikka kirja herättikin vastustamattoman halun päästä mahdollisimman pian loppuun ja nähdä omin silmin pako jonka tietää tapahtuvaksi, eivät matkan varrella kuljetut askeleet jää unohduksiin. Niin epäinhimillistä kidutusta, epätoivon hetkiä, kaiken kestävää toveruutta, intohimoa, petturuutta kuin vapauden riemuakin sisältävä matka lokaan ja loasta vapaaksi on koottu yksiin kansiin hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Välillä oikein ihmettelen, miten riittoisa tämä tarina on. Kaikki matkan hetket on kuvattu niin tarkkaan, että lukeminen ei heti lopu. Ainoastaan rundi, eristys, matka pimeyteen, vai miksi ihmisen sullomista vuosiksi pimeään koppiin vailla kontaktia muihin haluaakaan kutsua, etenee armeliaan nopeasti.

Tästä on kuulemma elokuvakin, jota joku jossain joskus kehuikin. Se on kyllä pakko nähdä!

"MITEN MINÄ VOIN OLLA HÄNELLE KUIN AVOIN KIRJA, KUN EN ITSE TIENNYT PUOLIAKAAN HÄNEN PÄÄSSÄÄN LIIKKUVISTA AJATUKSISTA?"

Khaled Hosseini: Leijapoika

Englanninkielinen alkuteos:
The Kite Runner (2003)
Otava, 2003 
431 sivua 

Amir ja Hassan, mahtimiehen poika ja köyhän palvelijan poika, ovat erottamattomia leikkiessään kiehtovan Kabulin kaduilla ja kujilla. Sitten leijanlennätyskilpailussa tapahtuu jotain, mitä kumpikaan ei voi unohtaa. Amir seuraa Hassanin nöyryytystä sivusta, mutta häpeä omasta petturuudesta ja pelkurimaisuudesta ei jätä häntä sen koommin rauhaan. Neuvostoliiton miehittäessä Afganistanin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin. Kun hän vuosien kuluttua, aikuisena miehenä, saa Afganistanista viestin mahdollisuudesta sovitukseen, hän on valmis henkensä uhalla palaamaan talibanien nyt julmasti hallitsemaan maahan. 

Vihdoin.. vihdoin sain tämän käsiini! Tämä on kuulunut jo pitkään pakko lukea -listalleni ja tänään löysin tämän kirjaston palautettujen hyllystä. En harrasta kirjojen varaamista, kuitenkin maailmassa on miljoonittain kirjoja, joita lukea, joten voin yhtä hyvin yhden löytymistä odotellessani lukea jotain muuta. Nyt kuitenkin löytyi tämä jo pitkään haeskeltu teos ja aion nauttia siitä täysin siemauksin!

Ja tämä nautinto päättyikin jo liian pian, sillä Leijapoika oli kirja, jota ei voinut niin vain laskea kädestään. En voi sanoa lukeneeni sitä yhdeltä istumalta - paikka vaihtelee kirjaston keltaisesta nojatuolista kahvilan hämärään nurkkapöytään ja siitä kotisohvalle torkkupeiton alle - mutta yhtä kaikki pakko se oli saada saman päivän aikana luettua.

Tiedän tekeväni virheen, kun kirjoitan nämä tunnelmani tästä kirjasta jo samana iltana. Kun kirja onnistuu koskettamaan minua jollain tavalla, on se ikäänkuin arvostelun yläpuolella; immuuni kritiikille. Joten en tiedä olisinko kirjasta eri mieltä parin päivän kuluttua. Olisin kai.. mutten kovin radikaalisti. 

Pidin siis Leijapojasta todella paljon, se tempasi mukaansa ja kosketti. Näin itsekin sieluni silmin sinisen leijan perässä juoksevan pienen pojan arpi huulessaan ja toisen pienen pojan lukemassa kirjaa toiselle suuren puun alla. Ennakko-odotukset olivat korkealla, mutta en tiedä täyttyivätkö ne vai eivät. En nimittäin ollut kuvitellut kirjaa tällaiseksi, ja en ollut ennen halunnut lukea kuvausta sen juonesta. Näin kirjan aloittaessani mielessäni vain nuo kaksi poikaa. Olikin vaikeaa jättää poikien lapsuus ja siirtyä aikuisen miehen mukana Amerikkaan ja nykyaikaan - olisin voinut jäädä sinne puun alle kuuntelemaan satua ja lennättämään leijaa kattojen yllä.

Vaikka olisin mielelläni jäänyt lapsuuteen ja alkuun, nosti tulevaisuus kuitenkin lapsuuden kohtalot esiin ja sitoi ne aivan uuteen järjestykseen. Loppu oli kaikeasta surustaan, katkeruudestaan ja vaikeudesta huolimattaan melkein onnellinen. En haluaisi jättää heitä vielä. Kuiskaisin pienen pojan korvaan: "enää sinun ei tarvitse pelätä".