"HÄMÄRÄ JO MAILLE HIIPI."

Johanna Sinisalo:  

Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2001

268 sivua

Finlandiavoittaja (2000)

Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotinsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää haluavansa omakseen. Hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.

Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi.

Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen. Ihmisen ja eläimen, kulttuurin ja luonnon, modernin maailman ja tarunhohtoisten muinaisaikojen rajat liikkuvat tavalla, joka pelottaa ja kutkuttaa - pakottaa meidät katsomaan uusin silmin itseämme ja ympäröivää todellisuutta.

Lukupiirikirjamme arvostelu lykkääntyi minulta hävyttömän paljon. Oli syksyn viimeiset tentit ja kirjalliset työt palautettavana ja hieman myös tonttuilua joulua varten, sekä pakkaamista ja matkustelua. Nyt alkaa joululoma (vaikka yksi koulutyö pitääkin vielä palauttaauudeksivuodeksi) ja pääsen päivittelemään rästiin jääneet kirjoitukset. 

Voisin jo ihan ensimmäisiksi sanoiksi sanoa, että pidin kirjasta älyttömän paljon. Se vetosi minuun jokaisella osa-alueellaan; salaperäisellä juonellaan, kulttuurihistoriallisilla konteksteillaan ja taiteellisella asettelullaan. Siis finlandian on todella joskus voittanu kirja, josta minäkin pidän varauksettomasti - aloin jo luulla, että minä ja finlandiavoittajat olemme vain kertakaikkiaan yhteensopimaton yhdistelmä.

Ylipäätään kirjan idea on mielenkiinoinen; mitäpä jos ne kansantarujen peikot olisivatkin oikeasti olemassa, hiippailisivat tajuntamme nurkilla ja elelisivät metsän pimeissä kolosissa? Ja miten käy jos ihminen ottaa hoiviinsa orvon peikkolapsen? Miten käy kun villi luonto kohtaa ihmisen?

Kirjan hahmot ovat erikoisuudessaan kiinnostavia. Enkeli, ristmänimeltään Mikael, vetää tuttavapiirinsä ihmisiä väistämättä mukaan vaaralliseksikin muuttuneeseen yritykseensä kasvattaa loukkanunutta peikonpoikasta. Entinen seurustelukumppani, eläinlääkäri Spderman antaa neuvoja loukkaantuneen eläimen hoitoon tietämättä mistä eläimestä on kyse, tunteilla leikittelevä mainosmies Martes tahkoaa isot rahat peikkomainoksilla luullen niitä photoshopatuiksi, alakerran postimyytivaimo Palomita tarjoaa ensimmäiset kissanruoat, ja Enkeliin kuolettavasti ihastunut Ecke huomaa olevansa väärässä paikassa väärään aikaan.

Kirjan mukana lukija joutuu pikkuhiljaa sanoutumaan irti mielikuvistaan, jos kuvitteli peikot pieniksi ja söpöiksi olennoiksi, hieman eläinten kaltaisiksi. Vaikka kirjan alussa tapaamme avuttoman peikonpoikasen, jonka voi mieltää pieneksi ja söpöksi, eivät aikuiset peikot ole ollenkaan suloisia. Sen sijaan ne ovat ihmisen mittaisia mustia ja ruipeloita hahmoja, joilla on jonkinlainen harja päässään. Eikä niiden älykkyyskään jää elänten tasolle. 

Pidin kovasti kirjailijan poimimista tekstikatkelmista. Runoista, romaaneista ja kansanperinnetutkimuksista poimitut pätkät jaksottivat mukavasti tarinaa ja antoivat sille lisää taustavoimaa. Kaikkein eniten minuun silti vetosi vanhan lempilastenlauluni, Päivänsäteen ja menninkäisen, lyriikoiden käyttö kappaleiden ja itse kirjankin nimenä. Ne lisäsivät mystisyyden ja sadunomaisuuden tuntua ja ikäänkuin kietoivat koko tarinan harsoonsa. 

Joitain pienä outouksia ja ällötyksenpuistatuksia kirja sisälsi, mutta minun lukukokemustani ne eivät häirinneet.

Tämä oli lukupiirikirjaksi loistava, koska olimme kaikki käsittäneet sen hieman eri tavoin ja mielenkiintoista keskustelua syntyi.

Kerrankin sain myös olla jonkun kanssa kunnolla eri mieltä. Kaikki meistä eivät ihan sulattaneet vanhoja tutkimuskatkelmia tarinan välissä. Minusta ne sen sijaan olivat yksi kirjan parhaista anneista, niitähän luen (opiskelen) muutenkin. Olipa kirjassa myös eräs lainaus entisen professorimme ja alamme yhden uranuurtajan, Uno Harvan kirjoituksesta. Siinä kohden minä olin myyty. 

Keskustelimme myös peikon hahmosta ja ulkomuodosta, josta meillä kaikilla oli hiema eri näkemykset. Kiinnostavin mielikuvaero keskittyi kuitekin kirjan loppuun. Lopun voi käsittää hyvin eri tavoin ja tuo mielikuva lyö leimansa koko lukukokemuksen ylle. Minä kuuluin positiivisempaan koulukuntaan.

Tässä muiden tyttöje arviot (minä olin viimeinen villahousu tämän arvioinnin kanssa). Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.