Tammi, 2012
340 sivua
Mitä saa sanoa? Voiko maailmasta tehdä paremman paikan kieltämällä sanoja? Tuhoamalla taideteoksia? Sulkemalla silmänsä?
Erityisavustaja on kahvilla, kun ministerin huulilta karkaa puhelinhaastattelussa sopimaton sana. Puhdistaakseen maineensa ministeri käynnistää kampanjan, jonka tarkoituksena on kitkeä muukalaisviha Suomesta. Kirjarovioiden loimussa ministerin rinnalla seisoo tummahipiäinen tyttö.
Kaksi linja-autoa jurnuttaa pitkin loputtomia moottoriteitä. Etummaisen kyydissä on pari aseistautunutta miestä ja joukko naisia, jälkimmäisen penkit on korvattu makuualkoveilla. Valoisampi tulevaisuus on luvattu myös Naïmille, bussissa matkaavalle nuorelle äidille jonka runnellut kasvot nähdessään ihmiset menettävät ruokahalunsa.
"Sydämen takia me täällä elämme!" Väinö odottaa olympialaisiin valmistautuvassa Berliinissä rakastettuaan ja hurmioituu ajassa leijuvista uusista mahdollisuuksista ja aatteista. Pian nuori kuvanveistäjä on valmis tekemään kompromisseja paitsi rakkaudessa, myös taiteessaan.
Erityisavustaja on kahvilla, kun ministerin huulilta karkaa puhelinhaastattelussa sopimaton sana. Puhdistaakseen maineensa ministeri käynnistää kampanjan, jonka tarkoituksena on kitkeä muukalaisviha Suomesta. Kirjarovioiden loimussa ministerin rinnalla seisoo tummahipiäinen tyttö.
Kaksi linja-autoa jurnuttaa pitkin loputtomia moottoriteitä. Etummaisen kyydissä on pari aseistautunutta miestä ja joukko naisia, jälkimmäisen penkit on korvattu makuualkoveilla. Valoisampi tulevaisuus on luvattu myös Naïmille, bussissa matkaavalle nuorelle äidille jonka runnellut kasvot nähdessään ihmiset menettävät ruokahalunsa.
"Sydämen takia me täällä elämme!" Väinö odottaa olympialaisiin valmistautuvassa Berliinissä rakastettuaan ja hurmioituu ajassa leijuvista uusista mahdollisuuksista ja aatteista. Pian nuori kuvanveistäjä on valmis tekemään kompromisseja paitsi rakkaudessa, myös taiteessaan.
Tähän tarttuessani oli ajatuksena kokeilla sikaa säkissä tai sohaista kepillä jäätä - tämän tyyliset kirjat eivät nimittäin ole yleensä kovin paljon minuun uponneet. Kun kirjaa vielä mainostettiin sanoilla rohkea ja räävitön, mietin mihin olin oikein sotkeutumassa. Toisaalta ajatus rasisimin ja sitä ilmentävien sanojen ristiriidasta kiehtoi minua, ja sen käsittelyyn ehkä soveltuisikin hieman rajumpi tyyli.
Kirja lähtee liikkeelle ministerin työhuoneesta, jossa tämä rutiinilla elämäänsä eteenpäin ajava poliitikko antaa ajattelemattomuuttaan erääseen kysymykseen hieman väärän vastauksen. Kohta hänen onkin rakennettava ihan uudet rutiinit työttömänä ja kansan halveksumana rasistina. Kaikki tämä yhden sanan tähden. Kun alemmas ei voi enää vajota, voi avio-ongelmiaan paeta lyöttämällä yhteen asuntoa siivonneen pakolaisnaisen kanssa, naisen, jonka pilattu ulkonäkö karkoittaa loputkin ihmiset heidän ympäriltään.
Toisen tarinan rinnalla kulkee naisen surullinen tarina matkasta lapsensa kanssa etsimään parempaa elämää. Tie kulkee läpi vaikeuksien ja erilaisten hyväksikäyttöjen, ja päätyy lopulta löytämään etsimänsä julkisesti parjatun ja elämässään epäonnistuneen miehen luota. Alkaa taistelu sanoja vastaan. Kirjaroviot syttyvät ja julkisuuteen nousee ihan uudenlainen kuva tästä kovan onnen poliitikosta.
Kirja oli loppujenlopuksi sangen kiinnostava. Kaksi päähenkilöä muodosti eroavaisuudellaan tarinaan kaksi napaa, jotka toivat rasismin kysymyksen uudella tavalla esiin. Kirjan kolmas henkilö, joka esiintyi isoäidin muistolaatikosta löytyneiden kirjeiden takaa, tuntui näihin kahteen verrattana vähän irralliselta omine seikkailuineen. En oikein päässyt niiden maailmaan, ja kahden voimakassanaisen hahmon välillä kirjeet tuntuivat hieman hömpötykseltä, kevyeltä ja painottomilta.
Eniten minua herätti ajatus nykyaikaisesta sensuurista ja sanojen voimasta. Nyky-yhteiskunta on siivonnut julkisesta keskustelusta kaiken vähänkin epäilyttävän materiaalin. Ei ole enää neekerisuukkoja, tai lakupekkaa, mustapekka-kortit taitavat sentään vielä löytyä lelukaupoista. Ei ole intiaaneja vaan alkuperäisasukkaita, ei neekereitä vaan tummaihoisia. Nykyään ollaan niin kovin suvaitsevaisia, mutta rajatuilla sanoilla. Ymmärrän periaatteen ja idean, mutta pitääkö sitä jokaista sanaansa jo nykypäivänä varoa. Jos minusta tulee isona julkkis (toivottavasti ei), niin ristiinnaulitaanko minutkin julkisesti jos lipsautan jonkin väärän sanan väärään paikkaan?
Tekstin tyyli oli julkea ja haastava, se räväytti asiat suoraan lukijan silmille pätkääkään kaunistelematta tai jarruttelematta. Teksti ei myöskään pyrkinyt tunteilemaan. Se eli voimakkaasti mukana ilman ylimääräistä tunnelastia, ja antoi lukijan kehittää omat tunteensa sitä kohtaan.
Kirja oli siis ajatuksia herättävä. Se pikemminkin nosti esiin kysymyksiä kuin vastasi niihin, mutta tyyli sopi tähän kirjaan. Tämä oli niin kaukana sellaisesta mitä yleensä luen, etten oikein osaa sanoa pidinkö vai en, oliko tämä hyvä vai ei. Kuitenkin se oli vaikuttava, mikä oli varmaan sen perimmäinen tarkoitus.
Kirja lähtee liikkeelle ministerin työhuoneesta, jossa tämä rutiinilla elämäänsä eteenpäin ajava poliitikko antaa ajattelemattomuuttaan erääseen kysymykseen hieman väärän vastauksen. Kohta hänen onkin rakennettava ihan uudet rutiinit työttömänä ja kansan halveksumana rasistina. Kaikki tämä yhden sanan tähden. Kun alemmas ei voi enää vajota, voi avio-ongelmiaan paeta lyöttämällä yhteen asuntoa siivonneen pakolaisnaisen kanssa, naisen, jonka pilattu ulkonäkö karkoittaa loputkin ihmiset heidän ympäriltään.
Toisen tarinan rinnalla kulkee naisen surullinen tarina matkasta lapsensa kanssa etsimään parempaa elämää. Tie kulkee läpi vaikeuksien ja erilaisten hyväksikäyttöjen, ja päätyy lopulta löytämään etsimänsä julkisesti parjatun ja elämässään epäonnistuneen miehen luota. Alkaa taistelu sanoja vastaan. Kirjaroviot syttyvät ja julkisuuteen nousee ihan uudenlainen kuva tästä kovan onnen poliitikosta.
Kirja oli loppujenlopuksi sangen kiinnostava. Kaksi päähenkilöä muodosti eroavaisuudellaan tarinaan kaksi napaa, jotka toivat rasismin kysymyksen uudella tavalla esiin. Kirjan kolmas henkilö, joka esiintyi isoäidin muistolaatikosta löytyneiden kirjeiden takaa, tuntui näihin kahteen verrattana vähän irralliselta omine seikkailuineen. En oikein päässyt niiden maailmaan, ja kahden voimakassanaisen hahmon välillä kirjeet tuntuivat hieman hömpötykseltä, kevyeltä ja painottomilta.
Eniten minua herätti ajatus nykyaikaisesta sensuurista ja sanojen voimasta. Nyky-yhteiskunta on siivonnut julkisesta keskustelusta kaiken vähänkin epäilyttävän materiaalin. Ei ole enää neekerisuukkoja, tai lakupekkaa, mustapekka-kortit taitavat sentään vielä löytyä lelukaupoista. Ei ole intiaaneja vaan alkuperäisasukkaita, ei neekereitä vaan tummaihoisia. Nykyään ollaan niin kovin suvaitsevaisia, mutta rajatuilla sanoilla. Ymmärrän periaatteen ja idean, mutta pitääkö sitä jokaista sanaansa jo nykypäivänä varoa. Jos minusta tulee isona julkkis (toivottavasti ei), niin ristiinnaulitaanko minutkin julkisesti jos lipsautan jonkin väärän sanan väärään paikkaan?
Tekstin tyyli oli julkea ja haastava, se räväytti asiat suoraan lukijan silmille pätkääkään kaunistelematta tai jarruttelematta. Teksti ei myöskään pyrkinyt tunteilemaan. Se eli voimakkaasti mukana ilman ylimääräistä tunnelastia, ja antoi lukijan kehittää omat tunteensa sitä kohtaan.
Kirja oli siis ajatuksia herättävä. Se pikemminkin nosti esiin kysymyksiä kuin vastasi niihin, mutta tyyli sopi tähän kirjaan. Tämä oli niin kaukana sellaisesta mitä yleensä luen, etten oikein osaa sanoa pidinkö vai en, oliko tämä hyvä vai ei. Kuitenkin se oli vaikuttava, mikä oli varmaan sen perimmäinen tarkoitus.
Tämän kirjan laitoin kiinnostuslistaan jonkun lehtijutun takia. En muista enää minkä. Odotan innolla, että pääsen lukemaan! Tätäkin...
VastaaPoistaMinäkin kiinnostuin tästä jonkun jutun perusteella. En kyllä myöskään muista missä. :)
PoistaTämä voisi olla minun kirjani, sillä olen pitkään jo pohtinut sitä, miten paljon me annamme tietyille sanoille valtaa ja negatiivisia sävyjä. Toki nyt vaikka neekeri sanahan on alunperinkin halveksiva, mutta miksi myös sana musta on nykyään rasistinen?
VastaaPoistaItsehän kerran lipsautin sanan "musta" kuvaillessani erästä henkilöä, jonka nimeä en tiennyt ja yritin selittää tuttavalleni, miltä hän näytti. Toki olen yrittänyt välttää sanan käyttämistä, kun monet siitä pillastuvat, mutta siinä kohtaa en tajunnut olla varovainen ja sain kuulla olevani rasistinen. HUOH. (Kaiken kukkuraksi se ihminen vieläpä oli ihan oikeasti erittäin tumma, sanoisin että melkein kuin eräs m-kirjaimella alkava sana, mutta se olisi rasistista.)
Nykyään jopa sana "homo" tuntuu olevan väärin. Jos sanot ääneen jonkun olevan homo, niin ei tiedä, kerrotko henkilön seksuaalisesta suuntautumisesta vai haukutko jotakuta muuten vain. Täytyy aina sanoa homoseksuaali, ettei kukaan käsitä väärin.
Ihmiset luo sanoille merkitykset, mutta joo, voisinpa laittaa tämän kirjan lukulistalle :)
Hyviä pointteja! Nykyään pitäisi olla kokoajan niin poliittisesti korrekti, ettei vahingossakaan lipsauta väärää sanaa johonkin väliin.
PoistaNykyään ei saa enää kuvailla ihmistä läskiksikään vaan pitää käyttää sanaa ylipainoinen. Hienostelua sanon minä! ;)
VastaaPoistaNiinpä! ;)
PoistaHei! Luin äskettäin hyvän kirjan, ja mieleeni tuli, että sinäkin saattaisit siitä pitää. Niinpä haastoin sinut Ota riski ja rakastu -haasteen tiimoilta lukemaan André Brinkin Hiljaisuuden tuolla puolen. Toivottavasti uskaltaudut mukaan haasteeseen, enemmän tietoa kirjasta löydät blogistani:)
VastaaPoistaKiintoisaa! Olen André Brinkiltä lukenut Kun vielä muistan -kirjan ja se oli vaikuttava, vaikkakin vähän omituinen. Yritän lukea tuon jos vain löydän sen jostain. Kiitos haasteesta! :)
PoistaHmm. Toisaalta kiva, että kirjailija on tuttu ja tiedät ns. mitä saat, toisaalta olisi ehkä ollut hauskaa, että Brink olisi ollut sinulle täysin tuntematon:) Saat toki haastaa minut kostoksi, sinulla on kiva kirjamaku, joten varmasti keksisit jonkun minullekin sopivan kirjan;)
PoistaKuten Peikkoneito ehkä rivien välistä luit, kahden tummaihoisen lapsen äitinä tämä tekstisi suorastaan räjäytti aivoni ärsytyksestä. Minusta on ollut hienoa, että ihmiskunta on mennyt eteenpäin, että on tajuttu n-sanan on halveksuvuus (ihan virallisestikin näin on todettu). Minusta myös se, että ylipainoista kutsuu läskiksi on hivenen samansuuntaisesti halveksuvan elementin omaava. Toivoisin siis että yhteiskunnassa kukaan ei asettuisi toisen yläpuolelle. Ja me kirjabloggarit varmasti ymmärrämme mikä voima sanoilla on.
VastaaPoistaHei. Olen oikeasti todella pahoillani, jos tekstini loukkasi sinua. Haluaisin kuitenkin todeta, että kommentit, jotka tekstissäni esitin, olivat lukiessa esiinnousseita kysymyksiä ja koska kirja itsessään on kirjoitettu provosoivaan sävyyn, en ryhtynyt kommenteitanikaan siloittelemaan. Kirjan tarkoitus on kuitenkin puhua rasismia vastaan, ja rasisminvastaisena keinona se tuo sanan esiin. Minusta niin sanoissa kuin teoissakin tarkoitus pyhittää keinot.
PoistaJari Järvelän tyyli ei ole kaikkien mieleen, mutta minä kunnioitan hänen mielipiteitään ja tavoitteitaan. Esim. tässä haastattelussa http://yle.fi/uutiset/kirjailija_jari_jarvela_suomessa_vaietaan_ikavista_asioista/6251094 hän tuo esiin hyviä pointteja selittää kirjansa tarkoitusta.
Tahdon vielä sanoa, että minä vastustan rasismia viimeiseen asti ja jos tekstistäni sai väärän käsityksen, olen iloinen voidessani korjata sen.