"KOHTALO EI TEE KOTIKÄYNTEJÄ, VAAN SEN PERÄÄN PITÄÄ ITSE LÄHTEÄ."

Carlos Ruiz Zafón:  
Taivasten vanki
Espanjankielinen alkuteos:  
El prisonero del ciero (2011)
Suomennos: Antero Tiittula
Otava, 2012
332 sivua

Vuosi Tuulen varjon tapahtumien jälkeen salaperäinen muukalainen saapuu Semperen ja pojan kirjakauppaan, jossa työskentelee myös heidän ystävänsä Fermín Romero de Torres. Uhkaava vieras tuntuu tietävän Fermínin henkilöllisyyden.
Fasistien tyrmästä paennut Fermín toipuu kammottavista vankilakokemuksista ja suunnittelee häitään, mutta pysyäkseen turvassa ja voidakseen avioitua hän tarvitsee uuden identiteetin.
Tästä alkaa mysteerejä pursuava tarina rakkaudesta, ystävyydestä, kateudesta ja kostonhimosta. Se vie lukijan syvälle Francon sotilasdiktatuurin ajan Espanjaan, Barcelonan hämärille kujille ja Unohdettujen kirjojen hautausmaan uumeniin. 

Odotin paljon tältä kirjalta, koska molemmat aiemmat osat muodostivat upean koukuttavan maailman, johon odotin malttamattomasti pääseväni takaisin. Aiemmat osat luin nurinkurisessa järjestyksessä aloittaen Enkelipelistä ja jatkaen myöhemmin Tuulen varjoon. Molemmat nousivat korkealle parhaiden lukukokemusten listalla (en tiedä olivatko itse kirjat niin loistavia, vaan nimenomaan niiden aikaansaama lukukokemus).

Luullakseni näiden kirjojen pitäisi myös toimia itsenäisinä kokonaisuuksina, ja aiemmat toimivatkin, mutta jos en tätä lukiessani olisi jo tuntenut unohdettujen kirjojen hautausmaata, Herra Semperen & pojan kirjakauppaa ja sen henkilöitä sekä Davíd Martinia ja hänen matkaansa kirjailijuuteen, en olisi luultavasti tavouittanut tästä mitään samaa mystiikkaa kuin aiemmista. 

Olin iloinen saadessani tutustua paremmin henkilöiden taustoihin, ja varsinkin Fermínin aiempiin kokemuksiin. Rakastin Davíd Martinin esiintymistä kalterien takaisena mystisenä hulluna, taivasten vankina ja sitä miten hänen hahmonsa rakentuu tarinaan Fermínin kokemusten kautta. Rakastin syvyyttä, joka rakentui hahmoille heidän taustansa kautta. Rakastin kerrontatyyliä, rakastin upeaa kantta, jonka voisin ottaa vaikka tauluksi seinälleni. Mutta rakkaus ei ulottunut läpi koko teoksen.

Kirja tuntui minusta aivan liikaa välikirjalta, sellaiselta pehmeältä ja varovaiselta laskulta huikeiden tapahtumien jälkeen. Sen rakenne muistutti liikaa palapeliä. Olin juuri ehtinyt uppoutua takaisin Danielin maailmaan, ja hänen selvittäessään mystisen omistuskirjoituksen kautta Fermínin salaperäistä tuttavaa tuntui kuin olisin lukenut suoraa jatkoa Tuulen varjoon. Danielin tarina kuitenkin katkesi heti alkuunsa kun ääneen pääsi Fermín. Vaikka Fermínin tarina voitti kaameassakin kiehtovuudessaan minusta muun kirjan, en osannut enää rakentaa palasista yhtenäistä kokonaisuutta tarinan palattua Danieliin.

Olisin niin toivonut, että Zafón olisi rakentanut kirjastaan ehjemmän kokonaisuuden. Olisipa hän valinnut kertojakseen joko Danielin tai Fermínin, eikä rakentanut kerrontaa molempien varaan. Tarina ei ollut ollenkaan huono, mutta jotenkin en päässyt uppoutumaan ollenkaan samalla tasolla kuin aiempiin kirjoihin. Yksinkertaisesti odotin paljon enemmän ja siksi olin pettynyt.

Odotan edelleen innolla toivottavasti kaiken kokoavaa ja taas upeisiin korkeuksiin nousevaa neljättä osaa, joka päättää sarjan. Toivottavasti siinä pääsen taas nauttimaan aiempien kirjojen vertaisesta kokemuksesta, jonka pystyy tarjoamaan vain harva kirjailija.

Taivaisiin ovat olleet vangittuina myös Norkku, Päkä, Rachelle, Susa, jotka onnistuivat kaikki uppoutumaan paljon minua syvemmälle Barcelonan hämyisille kaduille. Löysin myös kirjasta googlaillessani minulle uuden  kirjablogin, Upotuksen, ja sen pitäjä Riina jakoi hienossa arviossaan eniten kanssani samaa näkökantaa Taivasten vangin välikirjamaisuudesta.