WSOY, 2012
252 sivua
Kapsäkkiin on pakattu panamahattu ja lakeuden suru.
Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä on yksi kylähullu, yksi kirkko sekä äiti, jonka tytär on jäänyt kyläilymatkan päähän. Isä on ollut jo vuosia kateissa. Kaipaus on hitsannut äidin ja tyttären yhteen, ja yhdessä he lentävät Teneriffalle viettämään äidin 60-vuotispäiviä.
Symbioosi alkaa rakoilla, kun äiti hoksaa tytön ryhtyneen riiuulle aulapojan kanssa. ”Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä”, äiti toteaa ja seuraa tyttären pään sisällä vaikka lemmenpedin laidalle. Äidin käsilaukussa lymyää isän arvoitus.
Kiinnitin tähän huomioni jo kesällä selatessani WSOY:n syksyn katalogia. Minuun vetosi teema äidin ja tyttären välisistä suhteista ja tyttären vaikeudesta irroittautua lapsuuden maisemista. Ja kansikin oli kaunis, yhtäaikaa aurinkoinen ja kuitenkin salaperäisellä tavalla surumielinen.
Vaikka kirjan idea on periaatteessa yksinkertainen, sitä ei kuitenkaan voi katsoa vain yhdessä valossa, vaan se sisältää erilaisia vivahteita ja rippusen mysteeriäkin. Vaikka pääosassa on äidin ja tyttären suhde, on hyvin suuressa roolissa myös kummankin suhde isään ja aviomieheen, josta ei ole kuultu vuosikymmeniin. Kontrastia äidin ja tyttären kummalliselle symbioosille muodostaa sisar, toinen tytär, joka on suorittanut oman kotoairtautumisensa tehokkaasti ja hankkinut oman perheen jo hyvissä ajoin.
Puolittain vastentahtoisesti äiti ja tytär päätyvät Välimeren rannikolle viettämään lomaa, ja ympäristön vaihtuessa kotikylässä vallinut jähmettyminen alkaa pikkuhiljaa sulaa ja kotiin palatessa nämä kaksi naista osaavat ehkä suhtautua toisiinsa ja elämään ylipäätään uudella tavalla.
Kirja oli kokonaisvaltaisesti raikas lukukokemus. Samalla kun tarinan naiset aukoivat menneisyytensä ja nykyisyytensä solmuja, tunsi lukijakin jotenkin virkistyneensä ja aukoneensa pari solmua omasta mielestään. Jotenkin se välimeren tuuli oli imeytynyt sisään kirjan sivulle.
Minulla ei ole mitään suhteita pohjanmaan alueelle, mutta suuressa roolissa kirjassa oleva murre kuulosti ihanan persoonalliselta ja välittömältä, jotenkin läheiseltäkin. Pidin paljon myös siitä, että äiti veisteli leveämmällä murteella ja tytär käytti vain sen vivahteita puheessaan. Sivut muistikirjasta, johon äiti on sulkenut surunsa ja salaisuutensa, muodostavat näiden kahden äänen rinnalla tasapainoisen ja kiinnostavan kokonaisuuden.
Välimatka ei ehkä ole maata mullistava kirja, mutta pidin siitä ettei se yritäkään olla sellainen. Yleensä ärsyynnyn sukukirjojen liian laajalle polveileviin muisteloihin, mutta tässä paketti pysyi kasassa loppuun asti. Huomio kiinnittyi sukuriitojen sijaan hahmojen persooniin ja niiden moniulotteisiin suhteisiin toisiinsa. Myös kauniille kielelle annettiin tarpeeksi tilaa ja se jää hauskasti päähän soimaan vielä sivujen sulkeuduttuakin.
Vaikka kirjan idea on periaatteessa yksinkertainen, sitä ei kuitenkaan voi katsoa vain yhdessä valossa, vaan se sisältää erilaisia vivahteita ja rippusen mysteeriäkin. Vaikka pääosassa on äidin ja tyttären suhde, on hyvin suuressa roolissa myös kummankin suhde isään ja aviomieheen, josta ei ole kuultu vuosikymmeniin. Kontrastia äidin ja tyttären kummalliselle symbioosille muodostaa sisar, toinen tytär, joka on suorittanut oman kotoairtautumisensa tehokkaasti ja hankkinut oman perheen jo hyvissä ajoin.
Puolittain vastentahtoisesti äiti ja tytär päätyvät Välimeren rannikolle viettämään lomaa, ja ympäristön vaihtuessa kotikylässä vallinut jähmettyminen alkaa pikkuhiljaa sulaa ja kotiin palatessa nämä kaksi naista osaavat ehkä suhtautua toisiinsa ja elämään ylipäätään uudella tavalla.
Kirja oli kokonaisvaltaisesti raikas lukukokemus. Samalla kun tarinan naiset aukoivat menneisyytensä ja nykyisyytensä solmuja, tunsi lukijakin jotenkin virkistyneensä ja aukoneensa pari solmua omasta mielestään. Jotenkin se välimeren tuuli oli imeytynyt sisään kirjan sivulle.
Minulla ei ole mitään suhteita pohjanmaan alueelle, mutta suuressa roolissa kirjassa oleva murre kuulosti ihanan persoonalliselta ja välittömältä, jotenkin läheiseltäkin. Pidin paljon myös siitä, että äiti veisteli leveämmällä murteella ja tytär käytti vain sen vivahteita puheessaan. Sivut muistikirjasta, johon äiti on sulkenut surunsa ja salaisuutensa, muodostavat näiden kahden äänen rinnalla tasapainoisen ja kiinnostavan kokonaisuuden.
Välimatka ei ehkä ole maata mullistava kirja, mutta pidin siitä ettei se yritäkään olla sellainen. Yleensä ärsyynnyn sukukirjojen liian laajalle polveileviin muisteloihin, mutta tässä paketti pysyi kasassa loppuun asti. Huomio kiinnittyi sukuriitojen sijaan hahmojen persooniin ja niiden moniulotteisiin suhteisiin toisiinsa. Myös kauniille kielelle annettiin tarpeeksi tilaa ja se jää hauskasti päähän soimaan vielä sivujen sulkeuduttuakin.
Oma kokemukseni tästä kirjasta oli hyvinkin päinvastainen. Mukava kuitenkin lukea erilaisia kokemuksia niin ehkä siten itsekin hoksaa katsoa kirjaa uusin silmin :-)
VastaaPoistaMinulle tämä taisi osua oikeaan hetkeen, ja siksi siitä varmasti näin paljon pidinkin. On ihana rikkaus, kun kirjoista voi olla eri mieltä. :)
PoistaHyvin sanottu tuo lopetus. Juuri noin ajattelin itsekin, että teos oli niin hieno, kun se ei yrittänyt olla mitään. Mainitsin myös tuon sukupolviromaaniuden, vähän eri sanoilla (kuinkas muutenkaan) vain. Olimme kyllä niin samoilla linjoilla teoksen kanssa. :)
VastaaPoista