"MURSKATUN POJAN TUHKASTA NOUSEE LOISTAVAN TYTTÄREN FEENIX."

Joyce Carol Oates:  
Sisareni, rakkaani
Englanninkielinen alkuteos:  
My Sister, My Love (2008)
Suomennos: Kaijamaria Sivill
Otava, 2012
733 sivua

19-vuotias Skyler yrittää tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa kertomalla elämänsä keskeisimmästä tapahtumasta, pikkusiskon kuolemasta. Lupaava luistelijatyttö löydettiin murhattuna seitsenvuotispäivänsä kynnyksellä, ja etenkin perheen tasapainoton äiti otti traagisesta roolistaan kaiken irti. Myös 9-vuotiasta Skyleriä epäiltiin.
Vasta äidin kuoleman jälkeen Skylerille selviää, mihin kaikkeen vanhemmat olivat pohjattomassa ahneudessaan valmiita.

Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista. Innostus sen kun lisääntyi kun kannoin kirjan kirjastosta kotiin ja huomasin sen kiitettävän paksuksi. Minun mielestäni kirja ei ylipäätään oikeastaan voi olla liian paksu, ellei se ole tylsä, mitä tämä ei todellakaan ole. 

Sisareni, rakkaani on traaginen tarina amerikkalaisen kiiltokuvaperheen kulissien takaa. Skylar on poika, jolle pienestä asti on ladattu suuret paineet. Kun hän ei onnistu täyttämään vanhempiensa vaatimia mittoja yrityksestään huolimatta, siirtyy huomio pikkusisko Blissiin, joka osoittautuukin lahjakkaaksi luistelijaksi. Blissin tähden noustessa perhe repeytyy yhä pahemmin rikki. Äiti patistaa tyttöä harjoittelemaan aamusta iltaan ja rukoilee Jumalalta ettei tämä kaadu tärkeällä hetkellä, Skylar puristaa silmät kiinni kun sisko pyörii jäällä ja pikku Bliss yrittää tehdä parhaansa, koska ei häntä muuten kukaan rakasta. Kun kaikki se paha lopulta  tapahtuu, leijailee äiti mediassa kärsivänä äidin mallikappaleena samalla sysäten Skylarin laitokseen kasvamaan pois silmistä. 

Kirja on ennenkaikkea psykologinen tutkielma siitä, mihin jotkut ihmiset ovat ahneudessaan valmiita - jopa oman perheensä ja lapsiensa kustannuksella. Kaikkien kokemuksien jälkeen en ole varma, kumpi lapsista oli onnekkaampi, Skyler jäädessään henkiin vai Bliss päästessään pois.

Jotenkin kirja muistutti minusta aika paljon Joanne Harrisin Sinisilmää, ollen hieman vähemmän pelottava, mutta viimeistä piirtoa myöten yhtä surullinen. Yhtenevyyden tunne syntyi ehkä eniten kerrontatyylistä ja kertojasta. Kummassakin poika (tai jo mies) muistelee traagisten tapahtumien sävyttämää lapsuuttaan ja kirjoittaa muistojaan ylös tarkoittaen ne myös ulkopuolisten luettaviksi (blogina ja kirjana). Molempien tekstissä on yleisönsä tiedostava sävy, joka tekee tekstistä mielenkiintoisella tavalla todella puhuttelevan. Myös lapsuuden tapahtumat muistuttavat toisiaan; lapset kasvavat tyrannimaisesti hallinnoivien vanhempien huomassa, joiden rakkaus ja huomio ei synny ehdoitta vaan sitä jaellaan vain sille lapsista taitavimmalle, huomiota herättävimmälle, kiinnostavimmalle. Molemmissa on myös tapahtunut murha, joka kietoutuu mysteerinä tarinan ympärille ja saa vastauksensa vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Pidin Sinisilmästä kovasti, mutta tästä pidin vielä enemmän. Uppouduin kirjan maailmaan kokonaan ja tuntui mahdottoman vaikealta riistäytyä irti nukkumaan mennessä tai kouluun lähtiessä. Sivumääräänsä nähden sainkin kirjan luettua tavattoman nopeasti, kun kulutin kaikki vapaahetkeni sen parissa.

Skyler oli todella kiintoisa ja moniulotteinen hahmo häilyessään 19-vuotiaana aikuisuuden rajamailla osaamatta kuitenkaan päästää irti lapsuudestaan ja sisarestaan. Skylerin tunteet häntä kohtaan muotoutuvat varhaisesta säälintunteesta kateuteen ja myöhemmin ikävään ja syyllisyydentunteeseen siitä, ettei onnistunut pelastamaan pikku Blissiään. Sisar huutaa yhä avunhuutoaan pikkutytön äänellään pojan päässä, eikä hän saa rauhaa ennenkuin lopulta saa selville mitä tapahtui sinä kaukaisena yönä hänen ollessaan 9-vuotias, päivää ennen Blissin seitsemättä syntymäpäivää.

Kirjan rakenne on monimutkainen, mutta ei liian vaikeasti ymmärrettävä. Skylerin ollessa keskellä lapsuusmuistojaan ja puhuessa viattoman pojan äänellä, kommunikoi nyky-Skylar, 19 vuotta lukijansa kanssa alaviitteiden kautta. Ja näitä viitteitä ei ollut vain muutamaa, vaan ne muodostivat lähes jokasivuisen kommunikaatiokanavan muun tarinan rinnalle. Minua kiehtoi tuo vastakohtaisuus tekstin tyylin ja niitä kommentoivien viitteiden välillä ja oli aivan ihanaa, että tässä rikottiin se kirjoille tyypillisin yhden tekstin malli.

Täytyy tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Oatesini, vaikka Kosto:rakkaustarina hyllyssä odotteleekin sopivaa hetkeä ja mielentilaa. Tällä yhdelläkin kirjalla Oates nousee eittämättä yhdeksi suosikkikirjailijakseni, ja ehdottomasti täytyy tutustua hänen muihinkin teoksiinsa - heti kun tämä nykyinen to-be-read -kasa on saatu luettua.

Sisarta ovat rakastaneet myös Annika, Leena Lumi, Minna, Norkku, Unni ja 
Valkoinen kirahvi.