"VESI EROTTI MEIDÄT, PITI LOITOLLA TOISISTAMME."

Katja Kaukonen: Vihkivedet

WSOY, 2012

219 sivua

Vihkivedet antaa äänen vanhojen valokuvien hiljaisille pojille, hupakkomaisten siskojen ja vahvojen tätien varjostamille naisille. Se on syvien jokien ja ruokoisten rantojen tunnelmallinen kokoelma, jossa aurinko häikäisee sanojen läpi, ajatuksiin joita ei lausuta ääneen. Siihen, miten vieras aikuisten maailma aikuisellekin on. Miten ronskeilta löylypuheet tässä hiljaisuudessa tuntuvat, ja siitä miten päiviin ei ole kiire ja silti elämässä on.

Sanotaanko, että iski pieni jumitus, kun naputtelin tuota takakansitekstiä tuohon yläpuolelle. Jo pelkkä kansi oli niin runollinen ja kaunis, itse sisällöstä puhumattakaan, että omat sanat tuntuvat verrattain kömpelöiltä ja rumilta. Olisin itse halunnut osata muotoilla jotain tuonkaltaista kuin että aurinko paistaa sanojen läpi ja että miten päiviin ei ole kiire ja silti elämässä on. Vaikka podenkin pientä sanallista alemmuuskompleksia, ei se vähennä teoksen arvoa, päinvastoin. 

Täytyy myöntää, että kun tämän syksyn uutuuksista huomasin ja sitä itselleni pyysin, en ollut ollenkaan huomannut sanaa novelleja. Minulla on omat murheenkryynini tämän tekstilajin kanssa, enkä oikein koskaan ole päässyt sen kanssa sinuiksi. Siispä en välttämättä olisi tähän heti tarttunutkaan jos olisin tiennyt tekstilajista. Nyt kun kuitenkin se yöpöydälläni odotti lukuvuoroaan, ajattelin antaa novelleille mahdollisuuden, ja aivan kuin varkain, tulin niiden kanssa läheisemmäksi kuin koskaan.

Teksti on tyyliltään samankaltainen kuin kannen kuva. Kun kantta katsoo, näkee raikkaan ja yksinkertaisen puhtaan kuvan, kauniin. Mutta pinnan alla muhii enemmän, niin kuin ei kuolinpaitakaan kovin onnellisiin hetkiin viittaa. Teksti oli samalla tapaa moniulotteinen. Sanat olivat puhtaan kauniita ja tarinat aidon tuntuisia, mutta samalla pohjalla lymysi jotain hieman pahaenteisen tummaa ja mystisen pelottavaa.

Pidin erityisesti ajatuksesta antaa ääni niille, joilta se normaalisti evätään; sivustakatsovat lapset, ne hiljaiset, pettymyksen kokeneet, katkeroituneet.  Jokaisella puhujalla on oma äänensä, ja jos joskus kirjoja lukiessa tuntuu kuin puhuja alleviivaisi vain tiettyjä dramaattisia piirteitä tarinassaan, tässä tuntui kuin puhuja vuodattaisi sanoihinsa koko sydämensä ja sielunsa.

Kaukonen onnistuu muodostamaan hämmentävän sopusoinnun tekstin ja sisällön välille. Kirjan lauseet ovat itsessään kuin pieniä taideteoksia, runollisia ja minun kaunosieluuni vahvasti vetoavia. Tekstin kauneus ei kuitenkaan vie huomiota itse tarinalta, eikä vahingoita sen primitiivistä aitouden tunnetta ja vahvaa intensiteettiä. Olen lukenut vain harvoja kirjoja, jotka pystyvät lähellekään samaan.

Jos suhtautumiseni Kaukosen kirjoittamiseen oikeastaan täysin vieraassa tyylilajissa on tämä, voin uskoa että Odelma kolahtaa vielä lujemmin. Sen hankkimista odotellessa voin kuitenkin onnelisena viivytellä tämän kirjan jälkitunnelmissa. 

Vihkivettä ovat vuodattaneet myös Riina, Sanna ja Sara.